Jouluna pieni tulee suureksi. Pienen lapsen syntymä muuttaa koko maailman. Nykymaailman kulutuskulttuurin, kaikkimulleheti-asenteen ja ”enemmän on paremmin” -mentaliteetin keskellä joulun sanoma tuntuu oudolta, vieraalta ja kaukaiselta. Mutta samalla siinä on jotain sanoinkuvaamattoman puoleensavetävää anarkiaa, vastakulttuurin makua.
Joulun sanoma pienen suuruudesta on ollut tänä vuonna tavallista enemmän esillä. Kiitos tästä kuuluu ennen muuta kristillisen maailman näkyvimmälle hahmolle heti Jeesuksen jälkeen, paaville. Kohta vuoden vikaansa hoitanut paavi Franciscus on toimeliaasti edistänyt muutosta roomalaiskatolisessa kirkossa. Hän on peräänkuuluttanut heikkojen, köyhien ja syrjäytyneiden ihmisarvon tunnustamista ja auttamisen kulttuuria, joka nykymaailmasta tuntuu puuttuvan.
Paavi on nostanut pintaan ajatuksen, että raha ja (vaikutus)valta eivät olekaan ainoita asioita, jotka ihmisiä määrittävät. Tämähän ei ole mitenkään uutta ja ihmeellistä, mutta on häipynyt taka-alalle pörssikurssien ja talouskriisien keskellä.
Samalla valoisa ja energinen paavi on kääntänyt median ja maailman katseet voitokkaasti pois kirkon raha- ja seksiskandaaleista kohti kristinuskon ydinsanomaa armosta ja lähimmäisen rakastamisesta. Voisi melkein sanoa, että paavi on tuonut joulun valoa roomalaiskatolisen kirkon viime vuosien pimeyteen.
Lupsakka mutta lujatahtoinen Franciscus on lakaissut kirkon käytäviltä pois niin kultausta kuin pölyttyneitä ja pöhöttyneitä piispojakin. Samalla roomalaiskatolinen kirkko on suositumpi kuin aikoihin. Jopa meillä protestanttisessa Pohjolassa on seurattu paavin urotekoja ihaillen ja hänen saavutuksistaan on uutisoitu valtakunnan uskontokriittistä päälehteä myöten. Ei mitenkään vähäpätöinen saavutus vaatimattomuutta ihannoivalta jesuiittapapilta.
Paavi on noussut monen idoliksi ja jouluna paavin julistama sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja rakkauden sanoma on entistä ajankohtaisempi. Lahjakasojen, jouluhössötyksen ja yltäkylläisten ruokahankintojen keskellä joulun ydin pienen suuruudesta tuppaa helposti unohtumaan.
Voisikin sanoa paavin kuluneen vuoden aikana palauttaneen mieliimme kristinuskon perusdogman armollisesta Jumalasta, joka toimii yllätykseksemme pienimmän kautta. Kärjistäen, kristinuskossa (ja joulussa) olennaista ei ole suuruus vaan pienuus.
Samaa ajatusta heijastelee Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikiven taannoin sosiaalisessa mediassa kirjoittama apologia pienten ja turhien asioiden puolesta. Saarikivi toteaa ihmisten olevan kummallisen kiinnostuneita triviaaleista asioista, kuten tuohikirjeistä ja muinaispermistä. Saarikivi toteaa ihmisten ymmärtävän, että turhatkin asiat ovat osa kokonaisuutta ja että ”Maailman keskipiste on marginaalissa.”
Jouluna marginaalista tulee keskipiste. Kuva: Flickr Commons.
Sama sanoma pätee jouluun, joka vuodenkierrossamme on marginaalissa, mutta tavallaan myös kaiken keskipiste. Jouluna (yhtäkkiä) muistetaan, että pienikin voi olla suuri ja että vaatimattomuus voi kätkeä sisäänsä mittaamattoman arvokkaan aarteen.
Jouluna marginaalista tulee keskipiste. Olisi toki mukavaa ja suotavaa, jos tämä muistijälki säilyisi koko vuoden eikä kestäisi vain muutaman päivän ajan. Mutta olisiko marginaali silloin enää keskipiste? Säilyisikö pieni suurena?
Ehkä joulun hienous on juuri siinä, että se on kerran vuodessa. Herättelemässä ja muistuttelemassa meitä olennaisesta – ja pienuuden tärkeydestä. Jotta jaksaisimme taas vuoden – ja kenties eläisimme pienuutta todeksi myös muulloin kuin jouluna.
Laura Leipakka
