Areiopagi-foorumi julkaisi professori Inkeri Koskisen erinomaisen artikkelin tieteen ja samalla tiedon objektiivisuudesta. Artikkeli on nimeltään Kannattaako tieteellisestä objektiivisuudesta puhua?
Artikkeli kuvaa miten hauras, liukas ja monimerkityksinen tieteen objektiivisuuden vaatimus on. Toki se samalla osoittaa, että tutkijan eettisenä ihanteena pyrkimys rehellisyyteen ja ilmaisemattomien lähtöoletuksien tiedostamiseen on ehdoton ihanne. Aihe on muodostumassa tärkeäksi aikana, jolloin erilainen esoteerinen salatieto, salaliittoväitteet ja trollit mellastavat. Vaihtoehtoiset näkökulmat ovat tärkeitä, vaihtoehtoiset faktat eivät niinkään. Mielipiteet ja uskomukset tulisi tunnustaa sellaisiksi ja pitää argumentointi avoimena ja rehellisenä. Inkeri Koskinen kirjoittaa:
Yksi ilmeinen objektiivisuuden merkitys onkin, että tietoväite on objektiivinen, kun se onnistuu kertomaan, millaisia objektit oikeasti ovat. Siis objektit sinällään, riippumatta meistä tietävistä tai luulevista subjekteista. Tämä merkitys on kuitenkin melko kelvoton mihinkään muuhun käyttöön kuin metafyysisluonteiseen väittelyyn siitä, mitä objekti sinällään tarkoittaa.
Pohdiskelun kestotärppi vuosisatojen, ellei -tuhansien ajan, on ollut ns. realismin ongelma. Se tarkoittaa kysymystä, onko meillä perustetta uskoa, että olevaisen takana on ihmisestä riippumaton peri-todellisuus, tavoittaako havaintomme ja ajattelumme tietoa tästä todellisuuden perustasta ja onko tajuntaamme piirtyvä kuva ”oikea”. Mitä tarkoittaa ”oikea” tässä yhteydessä? Tämä on herkkä kysymys, kuin liukas saippuapala – pienikin pinnistys täsmennykseksi saa kohteen katoamaan. Filosofian suuret nimet ovat asiaa pohtineet eri puolilta. Immanuel Kant käytti määritystä das Ding an sich pohtiessaan havainnon kohteen ilmenemistä havaitsijan tajunnassa.
Valehtelevat kreetalaiset
Kysymys on epäilemättä metafysiikan aluetta. Osa tutkijoista, mm. skientistiseen vakaumukseen viehättyneet näkevät aiheelliseksi sysätä kysymyksen sivuun, ei-mitattavien asioiden koriin. Mielestäni itse kysymyksen ilmeneminen tekee siitä kiinnostavan ja tärkeän. Maineikas loogikko Bertrand Russell törmäsi tajunnan ja tiedonkäsittelyn sokean pisteen ongelmaan ja formuloi nimeään kantavan paradoksin. Muotoilu oli nerokas, mutta on hyvä muistaa, että oivalluksen juuret ovat antiikissa, jossa ns. valehtelijan paradoksin muunnelmia esiintyi kreikkalaisten filosofien kirjoituksissa. Aihe vilahtaa myös Uudessa testamentissa, jossa kreetalainen profeetta lausuu “Kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita”. (Titus 1:12, King James Bible). Russellin työ johti Kurt Gödelin teoreemaan kielessä ilmaistavien väitteiden todistettavuuden rajoista.
Antiikin Kreikan ajattelijoiden joukossa vaikutti jo 300 eaa. skeptikkojen koulukunta, joka pohti ehdottoman varman tiedon mahdollisuutta eli epistemologian keskeistä kysymystä realismin varmuudesta ja tietoväittämien oikeutuksesta. Gödel-Russell-Kreeta paradoksia kunnioittaen kannattaa muistella skeptikkojen ja heitä epäilevien sanailua. Jos lausuu näennäisen nöyrän alistuvasti ”tiedän, että en tiedä mitään”, tulee lausuneeksi väittämän ja ristiriidan oman lauseensa kanssa.
Realismin ongelma ja peritodellisuuden mysteeri on jossain piireissä keksitty puolusteluksi salatiedon, episteemisen esoterian virtauksille, rajatiedon, populistisen vaihtoehtoviisauden, esimerkiksi hoitotieteen ja medisiinan salatiedon väitteille. Tämä on pragmaattisen toimivan yhteiskunnan ja eheän elämän kannalta onnetonta harhailua ja syvällisten oivallusten ideologista ja jopa moraalitonta väärinkäyttöä. Syynä ehkä julkisuudessa patsastelu ja vallan houkutus. Aiheesta ilmestyi kaksi mielenkiintoista artikkelia verkkojulkaisussa Teologia.fi.:
Risto Saarinen: Saksalainen esoteerinen populismi – kuunatseista viheroikeistoon.
Riina-Julia Solman: Onko totuus menettänyt merkityksensä salaliittoteoreetikoille?
Kognition solmu
Immanuel Kantin pohdinnan tärkeyden osoittaa mm. viime vuosisatojen aikana täydentynyt ymmärrys fysikaalisen maailman ja aineen mutkikkaasta olemuksesta, aistien toiminnasta ja tajunnan kognitiivisista välineistä. Seuraa kevyt havainnollistus. Näköhavainto koostuu silmän verkkokalvolle osuvista valokvanteista, valoherkkien aistinsolujen ja aivoihin johtavien hermojen data-virrasta, lopulta aivokuorella tapahtuvasta tiedon suodatuksesta ja mieleen ennalta taltioituneiden kuvakkeiden vertailusta jne. jne. Mielemme ja tajuntamme operoi lopulta todellisuuden heijastumilla, kuin varjokuvilla Platonin luolan seinällä. Tuoksut ovat nenän limakalvojen ja ilmassa leijuvien mutkikkaiden molekyylien reaktioita, väriaistimukset sähkömagneettisten värähtelyjen aallonpituuksien sekoitelmia ja näistä tajuntamme muodostamia kuvia. Mielemme käsittelemä ”tieto” on siis materiaalisen maailman monella tapaa epäsuoria suodatettuja kuvajaisia.
Yllä kuvattu koskee lisäksi vain havaitsemisen helpointa pinnallista kerrosta, aistinelintemme toimintaa. Viestinnän terminologiaa lainaten tajunnan kuvaus-, leikkaus- ja toimitustyötä. Tajuntamme operoi myös mutkikkaammilla kognition toiminnoilla tunteiden, tuntemusten, muistojen, olettamusten, ennakointien, muotojen, geometristen kuvioiden, opittujen empiiristen lainalaisuuksien, loogisten seuraantojen yhdistelmillä, näitä soveltaen ja kartuttaen. Kognitiivinen kykymme nojaa elämän aikana kertyneen empiirisen kokemuksen muovaamaan maailman malliin, joka perustu tuttuihin elementteihin kolmiulotteisesta geometriasta. Etäisyyden, suuntien, kulmien käsitteet, materian, voimien, hitauden, lämmön ja valon primitiiviset aistimukset muodostavat ajan virran kanssa 4D-maailmanmallin.
Tietokojeistomme ja sen kyvykkyydet ovat meihin asennettu ota-tai-jätä-tarjous. Emme voi astua tajuntamme ulkopuolelle tarkistamaan, ovatko peritodellisuus ja tajuntamme kuva siitä identtiset. Epävarmuuden merkitystä korostaa vielä kielen/kielten ilmaisujen likimääräisyys. Sanojen merkitys, käsitteiden määritelmät, puhetapojen vivahteet luovat aina osittain haparoivia tarkoitteita. Tämä korostuu esimerkiksi, kun abstrakteja tai kulttuurisesti sensitiivisiä ilmauksia käännetään kielestä toiseen. Tämä avaa valitettavasti tilaa mielikuvituksen ja usein löperön logiikan luomuksille.
Esoterian houkutus ja ansa
Realismin ongelman tunnistaminen on kehno tekosyy ja puolustus esoteeristen vaihtoehtoviisauksien todisteeksi. Pragmaattinen elämän etiikka tunnustaa, että arkinen olemassaolon taju on paras tarjolla oleva tiekartta ymmärtää ympäröivää maailmaa. Kunhan muistaa, mikä ero on kartalla ja sen tarkoittamalla maastolla. Kunhan jättää kunnioittavan kysymysmerkin leijumaan mm tieteellisten ja uskonnollisen väittämien perään.
Arvelen ja ehdotan hypoteesiksi, että realismin probleema, kysymys ontologisen peritodellisuuden ja ihmisen tajuntakokemuksen vastaavuudesta on esimerkki sellaisista ”Gödel-kysymyksistä”, joiden vastaus ei ole tietokykymme ulottuvilla. Kyseessä on tajuntakokemuksemme sokea piste. Tajuisuus on kenties lopullinen mysteeri. Klassinen vapaan tahdon ongelma palautuu samaan. Kirjaston hyllymetrejä on aiheesta kirjoitettu mutta ratkaisua ei näy.
Luonnon tutkimus mikrobeista ja geeneistä kosmologian syvyyksiin tuottaa jännittävää uutisvirtaa, hämmentäviä mysteerejä ja uusia kysymyksiä melkein viikoittain. Selittämättömiä asioita pulpahtelee esiin koskien tajunnallisuutta, elämän syntyä, evoluutiota, tähtitaivaan syvyyksiä, galaksien liikkeitä. Materian, energian, hiukkasten ymmärtäminen tuntuu kuin pakenevan ulottuviltamme. Lisääntyvien mysteerien avaamaan tilaan työntyy innokkaita paremmin tietäjiä. Tiedon aukollisuuden havainneet vahingoniloiset fundamentalistiuskovat katsovat, että todempi tieto on jo kirjoitettu Raamattuun. Tieteen suvereenisuuteen luottava skientismi katsoo, että voittokulku jatkuu ja mysteerin pölyt pyyhitään. Kolmas ryhmä ovat esoterian vaihtoehtouskomuksien tarjoajat, joilla hifisteleviä taikasanoja riittää: korkeampi tietoisuus, näkymättömät energiat ja värähtelyt, henkinen tietoisuus ja taidot, jumalhahmojen voimavaikutukset. Tajuisuus ja tavallisen arjen ilmiöt ovat kyllin fantastista koettavaksi, elettäväksi ja ihmeteltäväksi. Vesimiehen aikaa, syvempää gnosista, Harry Potterin huispauksia ja Mikä-mikä-maata ei kannata etsiä satujen ulkopuolelta.
Uskonnollinen ajattelu ja realismin probleema kietoutuvat toisiinsa kuin ihomme pinta, hermosto, aistit ja tajunnan sisällöt. Tietämistä koskevien ajatuskaavioiden osalta toivoisin nöyryyden saavan sijaa totuusväittämien sijasta. Sokrateen suuhun on sovitettu lentävä lause ”tiedän vain sen, että en tiedä”. Häntä onkin kai pidetty melkein kristinuskon etiäisenä.
