Terve täältä Kuok(k)alasta Aimo Poikani Lempäälä 17.8.44
tuli mieleeni kirjoittaa pitkästä aikaa jotain vaikka äiti kyllä sepusti niitä kuulumisia mitä täällä voimme. Olemme täällä kovasti olleet puutarha hommissa poimineet marjoja on niin paljon antaneet työtä kun on ollut marjoja runsaasti mansikoja eritoten. Olemme vaan kaksin koittaneet touhuta. Olemme sentään olleet terveinä äiti jo mainitsi ja onniteltiin sinun syntymä päivän johrosta kun minä kai jo kerran muistaakseni mainitsin sulle kerran miksen voi nytkin toistaa kun minä rukoilin Jumalalta että meille syntyis poika kas kun oli jo 2 likkaa ennestään jos Jumala sen siunauksen suo niin minun toivoni onnistuu niin minä lupaan jos sinä herra sen suot ja annat minun yritykseeni siunauksen ja menestyksen minä lupaan kouluttaa hänestä että tulis pappi ja ihme kun se näin toteutui herra kuuli minun rukoukseni minä jo kus aloi(t) koulua käymään huomasin että sulla oli salaisi(i)a ajatukksia muista(t)ko kun kansakoulua käyressäs ni kun opettaja kysyi sulta tai kaikilta lasten mielipiteitä niin sinä olit vastannu musta tulee pappi minä vedin suutani nauruun mistä poika tuon moista ajattelee niin susta tuli nyt se mitä minä olin toivonut niin minä toivon että olisit nyt herran aseena ettäs voisit monta johrattaa pois synnistä elävää jumalaa palvelemaan minä olen tästä ollut iloinen kun toteutui minun toivomukseni ja toivon että jaksaisit jumalan avulla olla herran aseena vallankin tämmösenä paatumuksen aikana turvaa juma(la)an hän antaa voimmaa hän antaa siunauksen kun hän on tähän asti sinua ohjannut tähän asti ei hän sua unohra saat t(l)uottaa häneen ja minä toivotan sinulle mitä parhainta onnea syntymä päiväsi johrosta
Isäsi
Kirjeen kirjoittaja on isoisäni, tamperelainen talonomistaja Juho Kustaa Sorri (1871–1948). Kirje on osoitettu hänen vanhimmalle pojalleen, sotilaspastori, luutnantti (res.), Aimo Sorrille (1916–1968). joka on isäni. Kirje on kirjoitettu Sorrin perheen kesäasunnolla Lempäälän Kuokkalassa. Sen ajankohta sijoittuu Suomen historian näkökulmasta katsoen erikoiseen tilanteeseen, keskelle kiivainta sodankäyntiä. Aimon lisäksi perheen lapsista rintamalla olivat myös Pentti (1922–2010) sotilaana ja Helena (1919–2015) lottana. Vanhin tytär Annikki (1907–1978) oli emäntänä Laurilan talossa Lempäälässä.
Kustaan kirje on onnittelukirje Aimolle syntymäpäivän johdosta. Aimon syntymäpäivä oli 24.8. Viikkoa ennen päivätty kirje on saattanut ehtiä ajoissa vastaanottajalle. Kustaan kirje on poikkeuksellinen myös siksi, että hän ei ilmeisesti juurikaan kirjeitä lähetellyt. Niitä ei ole ainakaan säilynyt jälkipolville. Sen sijaan hänen vaimonsa Amanda (1879–1958) muisti lapsiaan jatkuvasti kirjeillä. Näihin ”äidin sepustuksiin kuulumisista” Kustaakin viittasi kirjeessään. Amandan kirjeistä käy ilmi, että hän oli lähettänyt Aimolle syntymäpäiväksi todellisen yllätyksen, mansikkakakun. Se, kuinka hyvässä kunnossa mansikkakakku rintamalle saapui, on jäänyt arvoitukseksi.
Kirjeen kirjoittaminen lienee ollut Kustaalle melkoinen ponnistus, sillä hänen koulusivistyksensä oli vain kiertokoulun ja kotiopetuksen varassa. Tämä paistaa läpi kirjeen puhekielenomaisessa tekstissä. Amandan kirjeiden ”sepustukset” ovat kieleltään paljon sujuvampia. Mutta nyt Kustaan asia oli tärkeä, jopa juhlallinen. Kustaan suuri toive oli täyttynyt. Arkkipiispa Ilmari Salomies oli vihkinyt Viipurin tuomiokirkossa 25.4. Aimon ja kuusi muuta kandidaattia papeiksi juhlallisin menoin. Avustajana oli toiminut mm. kenttäpiispa Johannes Björklund. Kustaan suuri toive olisi luonnollisesti ollut osallistuminen juhlaan, mutta sodan olosuhteissa se oli mahdotonta.
Pappisvihkimys oli niin suuri asia, että se teki myös Aimon syntymäpäivästä aivan erityisen juhlan ja herätti Kustaassa voimakkaan kiitollisuuden tunteen. Tuskin on sattumaa, että kirjeessä sana ”Poikani” alkaa poikkeuksellisesti isolla kirjaimella. ”Susta tuli se, mitä olin toivonut.” Kustaa oli toivonut pojastaan pappia ja toive oli ihmeellisellä tavalla toteutunut. Tämä tarkoitti myös Jumalan siunausta.
Kustaa paljasti, että tämän menestyksen takana oli Jumalan kanssa tehty, rukoustaistelussa saavutettu sopimus. Sen sisältö oli hyvin yksinkertainen: Jos Jumala toteuttaa Kustaan toiveen ja perheeseen syntyy poika, Kustaa lupaa kouluttaa hänestä papin. Tuloksena on eräänlainen ”win-win” -tilanne, kuten nykyään tavataan sanoa. Siinä molemmat voittivat. Tästä Kustaa nyt riemuitsi. Todisteeksi Jumalan vaikutuksesta Kustaa näki senkin, että Aimo jo kansakoulussa kertoi valmistuvansa papiksi. Kustaa ei mielestään tähän ollut vaikuttanut. Kaikki oli syntynyt Aimon omassa päässä Jumalan vaikutuksesta.
On hyvin luonnollista, että Kustaa oli tavattoman ylpeä pojastaan. Kustaa oli Sorrin talon poika Vesilahden Hinsalasta. Kun talo silloisen perimysjärjestyksen mukaan meni vanhemmalle veljelle Kallelle, Kustaalla oli edessään kovin vähän mahdollisuuksia hyvän elannon ansaitsemiseen. Kustaa avioitui v. 1906 Lempäälästä kotoisin olevan meijeristi Amanda s. Äijälän kanssa ja pari muutti Tampereelle v. 1910. Kaupunkiin muuttaneen ja vähän koulutusta saaneen parin mahdollisuudet eivät näyttäneet hyviltä. Mutta ahkeralla työllä Amanda ja Kustaa pääsivät eteenpäin. He perustivat Tammelan torin varteen ruokalan työväkeä varten. Tässä Amandan meijeristin taidot olivat hyvin tärkeitä. Apua tuli myös Hinsalan kotitalosta saaduista tuotteista. Omaisuus alkoi karttua. Säästyneillä varoilla ostettiin torin lähettyviltä vähitellen taloja, joista vuokrattiin asuntoja. Niinpä Kustaan ammatiksi vakiintui melko pian talonomistaja.
Näin rahattomana Tampereelle muuttanut pariskunta saavutti varallisuuden, joka teki mahdolliseksi lasten kouluttamisen. Kustaa pystyi jopa antamaan Jumalalle lupauksen poikansa kouluttamisesta. Kun Aimo valmistui ylioppilaaksi v. 1937, hän oli Sorrin suvun ensimmäinen ylioppilas. Papiksi valmistuminen nosti tason vielä korkeammaksi. Se oli todistus Kustaan menestyksestä ja huimasta sosiaalisesta loikasta. Tästä Kustaa oli ylpeä. Eteenpäin pääseminen yhteiskunnassa oli Kustaalle tärkeätä. Juuri sen varaan hänen oma elämänsä oli rakentunut.
Kustaan riemu Aimon papiksi vihkimisestä tulee ymmärrettäväksi myös kotitaustan uskonnollisuuden pohjalta. Hinsalan Sorrilla hartauden harjoittaminen oli korkeassa kurssissa. Kirkossa käynti oli hyvin tärkeää ja siellä haluttiin istua omassa Sorrin ”vanhassa penkissä”. Kun kirkkoon ei voitu pitkän matkan takia mennä, talon väki koottiin pyhäpäivisin ja välillä iltaisinkin veisaamaan virsiä ja kuuntelemaan Raamatun lukua. Hinsalan pyhäkoulu pidettiin myös perinteisesti Sorrin talossa. Tässä perinteessä papin ammattia arvostettiin korkealle. Oman pojan esitteleminen pappina oli varmasti Kustaalle hykerryttävä ajatus.
Kustaan kirjeessä korostuu Aimon asema vanhimpana poikana. Tämä pohjautui varmastikin niihin arvoihin ja käytäntöihin, jotka 1800-luvun lopulla hallitsivat talonpoikaisyhteisöä. Vanhimmalla pojalla oli oikeus periä talo ja samalla tehtävä ja velvollisuus hoitaa sitä hyvin edelleen seuraavaa sukupolvea varten. Kaikki pyöri vanhimman pojan ympärillä, muut siskokset olivat lisätyövoimaa talolle, elleivät muuttaneet omaan torppaansa tai mäkitupalaisiksi.
Kustaan ajattelutavan mukaan Aimollekaan ei kuulunut vapaata ammatin valinnan mahdollisuutta. Kustaa asetti Aimon oman perintönsä hoitajaksi. Tämä perintö oli kuitenkin luonteeltaan hengellinen eikä taloudellinen. Tämä toteutui papin tehtävässä, jonka Kustaa määritteli näin: ”Olisit nyt herran aseena ettäs voisit monta johrattaa pois synnistä elävää jumalaa palvelemaan.” Kustaan kirje onkin luonteeltaan eräänlainen hengellinen testamentti. Se kohdistui tässä Aimoon, mutta myös Pentti tuli siitä osalliseksi, lähti opintielle ja valmistui papiksi.
Kirjeen sisältö ei ollut Aimolle uusi, vaan niin kuin Kustaa kirjoittaa, hän oli asiasta jo ”muistaakseen” kerran ”maininnut”. Tässä todennäköisesti Kustaan muisti rakoilee. Tavalla tai toisella hän lienee ilmaissut Aimolle, että täyttääkseen isän toiveet pojan olisi syytä ryhtyä papiksi. Kansakoulua käyvän pojan pappiskutsumus tuntuu hämmentävältä ja on tuskin ymmärrettävissä muutoin kuin haluna miellyttää omia vanhempia. Aimon oppikouluksi valittiin Tampereen klassillinen lyseo, jossa latinan kielen opiskelu kuului opetusohjelmaan. Se auttoi teologian opinnoissa. Koulun valinta ei varmaankaan ollut sattuma, vaan osa isän suunnitelmaa.
Kustaan kirjeessä on eräs kohta, joka saattaa tuntua loukkaavalta. Kustaa kirjoittaa kahdesta ”likasta”, jotka olivat syntyneet perheeseen ja perustelee sillä ryhtymistään rukoustaisteluun pojan saamiseksi. Tämä kuulostaa patriarkaaliselta ajattelulta, jossa sukupuolet asetetaan vastakkain ja nainen alistettuun asemaan. Sitä se varmaan osaltaan onkin. Arvelen, että on kuitenkin kysymys enemmänkin siitä, että sukupuolella on tässä välineellinen merkitys. Papinvirka oli avattu vain miehille. Sukupuolesta tuli tärkeä, kun perheeseen tarvittiin pappi. Kustaan arvostus naista kohtaan näkyy siinä, että perheen tyttäret, sekä Annikki että Helena saavat käydä koulua. Helena koulutetaan jopa maisteriksi asti.
Erikoista kirjeessä on myös se, että Kustaa ei mainitse millään tavoin sitä, että Aimo oli solminut kaksi kuukautta sitten avioliiton, kirjoittajan äidin yo. Hertta Junnilan (1923–2002) kanssa. Jos pappisvirkaan vihkiminen oli suuri tapahtuma, eikö sitä ollut myös naimisiin meneminen? Ei voi välttää ajatusta, että luopuminen vanhimmasta pojasta tuotti Kustaalle kipua.
”Vedin suuni nauruun”, kirjoitti Kustaa, kun Aimo jo kansakouluikäisenä kertoi koulussa haluavansa papiksi. Vielä leveämpään hymyyn oli syytä nyt Aimon 28-vuotissyntymäpäivänä, kun oli päästy tavoitteeseen ja poika oli vihitty papiksi. Olen edellä kuvannut niitä merkityksiä, jotka ovat Kustaan ajatuksissa liittyneet pappeuteen ja tuottaneet hänelle tunteen onnistumisesta ja ilosta. Kustaa tunsi ylpeyttä pojan pappeuden tuomasta menestyksestä ja sosiaalisesta noususta. Hän oli varmasti onnellinen myös siitä, että kodin uskonnollisen perintö ”puhkesi kukkaan”, kun hänen pojastaan tuli pappi. Arvelen, että nämä seikat eivät kuitenkaan selitä sitä kokemuksen ja tunteiden syvyyttä, joka käy ilmi Kustaan kirjeestä.
Kirjeen keskeisenä aiheena on sopimus, jonka Kustaa kertoo tehneensä rukoustaistelussaan Jumalan kanssa. Tämän sopimuksen luonnetta voi parhaiten ymmärtää, kun se sijoitetaan perheen silloiseen tilanteeseen. Kustaa viittaa kirjeessään arvoituksellisella tavalla ”2 likkaan”, jotka olivat syntyneet ennen Aimoa. Toinen heistä on ollut luonnollisesti perheen esikoinen, kummitätini Annikki. Mutta kuka on ollut se toinen ”likka”? Hänestä en ole vuosikymmenien varrella kuullutkaan. Aikuisiällä havahduin tietoon siitä, että Kustaa ja Amanda olivat saaneet tyttären, jonka nimi oli Aune ja joka oli kuollut pienenä. Seuraavaksi sain tietää, että Helena oli kertonut veljelleni Ilmolle, että Aunella oli erityisasema vanhempien ”sydämissä”. Vanhemmat kehuivat aina Aunea ja vertailivat muita lapsia häneen. Vanhemmat kertoivat, että Aune pystyi jo pienenä hoitamaan sellaisia vaativia tehtäviä, joita ei lapselta voinut odottaa. Nämä tarinat kuolleesta siskosta synnyttivät muissa lapsissa alemmuuden tunnetta. Kun Helena vältti tavallisesti vanhempiensa arvostelua, tämä tarina tuntui erikoiselta.
Aunesta ei Aimon perheessä puhuttu koskaan. Aunea ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi isäni ei koskaan maininnut mitään Aunesta, kun kävimme suvun haudoilla. Kun olin saanut tietää Aunesta ja hänen lyhyeksi jääneestä elämästään, arvelin, että hän oli menehtynyt tuberkuloosiin tai muuhun vastaavaan sairauteen, jonka parantamiseen lääketieteen keinot eivät vielä silloin riittäneet.
Vain pari vuotta sitten ollessani jo 75-vuotias alkoi tieto Aunesta raottua uudella tavalla. Puhelinkeskustelussa veljeni Ilkan kanssa päädyimme jostakin syystä puhumaan Aunesta, tuosta vaietusta tädistämme. Ilkka oli saanut pikkuserkultamme, Sorrin talon nykyiseltä isännältä Pauli Sorrilta tietää, että Aunen kuolemassa oli jotain poikkeuksellista ja traagista. Otin yhteyttä Pauliin. Hän avasi minulle yhdessä puhelinkeskustelussa Aunea ja Sorrin perhettä kohdanneen tragedian.
Perhettä järkyttänyt tapahtuma sijoittui vuoteen 1914, joulunalusaikaan. Tuolloin myös Sorrin ruokalassa valmistettiin asiakkaita varten jouluruokia. Eräänä herkkuruokana tarjottiin suomalaiseen joulun perinteeseen kuuluvaa sekahedelmäkeittoa. Sitä valmistettiin suuressa padassa. Keittiössä tapahtui silloin vahinko. Juuri 4 vuotta täyttänyt Aune joko putosi kuumaan keittokattilaan tai toisen kuulemani version mukaan keittoa kaatui Aunen päälle. Joka tapauksessa Aune sai niin vakavat palovammat, että hän menehtyi niihin.
Sukukirjaamme selatessani totesin, että Aune on kuollut 20.3.1915. Se tarkoittaa sitä, että Aune ei ole kuollut välittömästi, vaan hän on sairastanut yli kolme kuukautta vakavasti vammautuneena. Tieto Aunesta on monin tavoin puutteellista, enkä tiedä, onko hän sairastanut kotonaan vai sairaalassa. Joka tapauksessa Aune on joutunut kärsimään hyvin suurista kivuista. Kuolema on saattanut olla hänelle lopulta vain helpotus.
Lapsen kärsimyksen seuraaminen on ollut Kustaalle ja Amandalle sisintä raastava kokemus. Voi hyvin kuvitella. kuinka onnettomuus on ”vienyt jalat alta” vanhemmilta. Kun ruokalan toiminta Tampereella oli päässyt alkuun ja tulevaisuus näytti jo toiveikkaalta, kaikki tuntui kerralla hajoavan. Lapsen kuolema herättää aina syyllisyyden vanhemmissa, mutta Aunen kohdalla itsesyytökset ovat varmasti olleet hyvin ankaria. Vanhemman tärkein tehtävä on suojella lastaan uhkaavilta vaaroilta. Nyt kävi ilmi, että Kustaa ja Amanda eivät olleet kyenneet tekemään sitä. Häpeä epäonnistumisesta valtasi mielen.
Jos meidän aikanamme perhettä kohtaisi tällainen onnettomuus, yhteiskunta tukisi perheen jäseniä kriisiterapialla. Sitä ei ollut heille tarjolla. Sorrit olivat kaupungissa vielä uusia tulokkaita. Sukulaiset olivat jääneet maalle, ja tuskin oli vielä uusia ihmissuhdeverkostojakaan syntynyt. Perheen oli tultava toimeen omillaan. Kummankaan vanhemman henkinen tasapaino ei näytä murentuneen, vaikka se olisi tällaisessa tilanteessa ollut hyvinkin mahdollista.
Muistan, kuinka isäni kertoi, että Kustaalla oli Tampereen tuomiokirkossa ”vakituinen” paikka. Hän halusi istua aina saarnastuolia vastapäätä olevalla parvella. Tämä tieto tuntui erikoiselta, mutta nyt se näyttää ymmärrettävältä. Tuon parven seinällä on Hugo Simbergin maalaus ”Haavoittunut enkeli”. Voin hyvin kuvitella, että Kustaa näki tuossa hahmossa Aunen. Aune oli hänen ”haavoittunut enkelinsä”. Ehkä rukous ja veisuu tässä paikassa auttoivat häntä eteenpäin.
Pappisvihkimys Viipurissa 25.4. 1944. Keskellä Arkkipiispa Salomies ja hänen vasemmalla puolellaan kenttäpiispa Björklund. Aimo Sorri vihittävistä toinen vasemmalta.
Onnettomuus sai perheen kääntymään sisäänpäin. Vanhemmat tekivät Aunesta ”pikku pyhimyksen”, joka oli kaikessa muita parempi. Korottamalla Aunen tällaiselle jalustalle Kustaa ja Amanda maksoivat hänelle syyllisyyden velkaa omasta laiminlyönnistään vanhempina. Eräs esimerkki vanhempien syyllisyyden tunteesta näkyy myös, kun vierailee Sorrin perhehaudalla Kalevankankaalla. Hauta sijaitsee hyvin keskeisellä paikalla. Haudanhoitosopimus on harvinaisen pitkä, sillä se ulottuu vuoteen 2299. Aune oli ensimmäinen hautaan kätketty perheenjäsen, ja rakkaalle lapselle annettiin vain parasta. Raha ei tässä merkinnyt vanhemmille mitään.
Perheen tragedia tuotti vanhemmille suunnatonta häpeää. Häpeä pyrittiin salaamaan muilta. Ei ole mitään merkkejä siitä, että Aunen kuolemaa olisi avoimesti käsitelty perheessä. Se oli esillä vain epäsuorasti. Näyttää siltä. että vanhemmat jäivät kiinni suruun, kun tilanteesta ei voitu puhua. Surun merkit tulivat esille myös perheen valokuvissa, joissa ilmeet ovat useimmiten hyvin vakavat. Meille, Kustaan ja Amandan lapsenlapsille syyllisyys ja häpeä näkyi puhumattomuutena. Kun asiaa ei ollut käsitelty Amandan ja Kustaan perheessä, ei sitä voitu ottaa esiin seuraavassa sukupolvessakaan. Aunesta ja hänen kuolemastaan oli tullut tabu. Aunen onnettomuudesta puhuttiin kyllä Kustaan Hinsalassa asuvien sukulaisten kesken, mutta ei ainakaan Aimon perheessä.
Kun Kustaa kävi rukoustaisteluaan Jumalan kanssa, pariskunta oli suuressa kriisissä, sillä Aunen kuoleman ja Aimon syntymän välillä on vain runsaan vuoden ajanjakso. Syyllisyyden tunne ja häpeä olivat vallanneet heidät ja he pyrkivät eri tavoin lievittämään tätä ahdistavaa tunnetta. On hyvin luontevaa ajatella, että Kustaan rukouskamppailu Jumalan kanssa koski juuri syyllisyyttä, vaikka Kustaa ei sitä suoraan mainitsekaan. Eihän syyllisyydestä muutoinkaan puhuttu perheessä avoimesti. Rukoustaistelun sisältö on kuitenkin sanoitettu epäsuorasti siinä, kuinka Kustaa käsittelee papintehtävää: ”Minä toivon että olisit nyt herran aseena ettäs voisit monta johrattaa pois synnistä elävää jumalaa palvelemaan.” Tässä oli juuri uskoon sitoutuneen perheen kipukohta. Synti oli tunkeutunut perheen keskelle ja johtanut viattoman lapsen kuolemaan. Kun tällainen lankeemus oli tapahtunut, Aimon tehtävänä oli nyt ”Herran aseena” toimiessaan taistella syntiä vastaan ja korvata jotain siitä, missä edellinen sukupolvi oli epäonnistunut.
Jos tämä tulkintani on oikea, vanhempien syyllisyys sitoi omalla tavallaan Aimon papintehtävään. Mitään ammatin valintaa ei tarvittu, sillä Kustaa oli tehnyt sopimuksen Jumalan kanssa ja olisi ollut synti nousta tätä sopimusta vastaan. Aimon annettiin ymmärtää, että papin virka on hänen työnsä.
Aimo ei ollut lahjoiltaan ”lukumiehiä”, vaan enemmänkin käytännön mies. Oppikoulussa tuli joku luokka ”tuplattua”, mutta ottaen huomioon sodan olosuhteet Aimo valmistui melko nopeasti. Tosin erotutkinnon yleisarvosana approbatur jäi häntä kismittämään, ja myöhemmin hän sitten paransikin arvosanaansa. Aimo oli erinomainen laulaja ja liturgina hyvin arvostettu. Hän oli melko kunnianhimoinen ja pärjäsi papin vaaleissa hyvin. Pappeus oli hänelle jo syntymässä annettu tehtävä, eikä mikään voinut kilpailla sen kanssa. Ollessani alle kouluikäinen en oikeastaan juurikaan tuntenut häntä ja kutsuin häntä muiden tavoin ”pastooriksi”.
Muutoksen ajat tulivat Aimon elämään 1960-luvun alussa, kun hän oli 45-vuotias. Hän oli tuolloin Lempäälän kappalaisena. Olin itse silloin 15-vuotias ja normaaliin elämänkulkuuni kuului luonnollisesti rippikoulun käyminen. Kävin rippikouluni Kansan Raamattuseuran leirikeskuksessa Vivamossa ja koin siellä herätyksen ja tulin uskoon. Kotiin palattuani kerroin silmät loistaen uskoontulostani. Vanhempani olivat tästä onnellisia, mutta samalla isäni Aimo oli jopa kateellinen, koska hän tunsi, että häneltä puuttuu tällainen henkilökohtainen uskonkokemus. Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa, kun kokemus uskosta tuli uudella tavalla omakohtaiseksi.
Aimon saarnat muuttuivat herätysjulistukseksi, jossa kehotettiin ihmisiä henkilökohtaiseen uskoratkaisuun ja teroitettiin uskon omakohtaista luonnetta. Aimo arvosteli ”muotojumalisuutta” ja ”tapakristillisyyttä”. Papin avoin ja aito puhe omista kokemuksistaan herätti myös muita, ja pian syntyi ”seuraliike”, jossa laulettiin iloisia hengellisiä lauluja ja myös maallikot todistivat uskostaan. Lempäälässä ruvettiin puhumaan ”sorrilaisuudesta”.
Monelle pappiskollegalle Aimo Sorri oppeineen oli ”kivi kengässä”, sillä Aimon julistus koettiin usein perinteistä kristillisyyttä vähätteleväksi. Aimo ajautuikin myös joihinkin konflikteihin pappistovereidensa kanssa. Tukea Aimo sai siitä pappien joukosta, joka oli aikanaan perustamassa Kansanlähetystä.
Pappi, joka koki herätyksen 45-vuotiaana yli 15 vuoden työrupeaman jälkeen, on luonnollisesti outo ”ilmestys” pappisjoukossa. Moni saattoi kokea hänet uhkana omalle pappisidentiteetilleen. Mutta kun Aimon kokemuksia katsotaan hänen henkilöhistoriansa valossa, moni asia tuntuu ymmärrettävältä. Kun Kustaa ei osannut käsitellä syyllisyyttään muutoin, hän ”vangitsi” Aimon syntiensä sovittajaksi. Tämä tapahtui papin tehtävän kautta, taistelemalla syntiä vastaan. Aimo ei tehnyt omakohtaista valintaa ammatistaan nuoruudessaan. Valinnan aika tuli, kun hän oli 45-vuotias. Se oli omakohtaisen uskonratkaisun tekeminen. Tässä päätöksessä Aimo löysi uskon, pappeuden ja myös itsensä uudella tavalla.
Tällä tavalla Aunen tragedia on ollut Aimon pappeuden taustalla. Kun tätä perheen ”haavaa” ei ole käsitelty, se on todennäköisesti vaikuttanut monella tiedostamattomalla tavalla Kustaan ja Amandan lapsien perheisiin. Jälkikäteen olen ihmetellyt sitä surumielisyyttä, joka omassa lapsuuden perheessäni usein vallitsi. Hauskanpito oli jonkin kirjoittamattoman lain mukaan kiellettyä tai Aimo-isä saattoi siitä hermostua. Herää kysymys siitä, tuliko tämä masentuneisuus Kustaan ja Amandan perheestä, joka oli takertunut suruun.
Olen joutunut pohtimaan myös oman pappeuteni taustoja. Kun lähdin lukemaan teologiaa, se oli minulle itsestään selvyys. Koin, että halusin itse papiksi. Mutta oliko minulla juurikaan valinnan varaa? Isäni antoi minunkin ymmärtää, että papiksi olisi hyvä valmistua. Kävimme kerran keskustelun, jossa isä kysyi, mihin ammattiin haluan. Vastaukseni oli: ”Papiksi tai lakimieheksi äidin isäni mukaan.” Minun ei tarvinnut kysyä, mitä mieltä hän oli. Sen kertoi jo hänen ilmeensä. Myös Aimolla oli suunnitelma minun varalleni. Se lipsahti hänen suustaan, kun hän jo koululaisena kysyi minulta: ”Mitäs tämä meidän teologian tohtori?”
Papin tieni ei ole ollut tasainen. En ole halunnut kulkea tavanomaista papin urapolkua seurakuntapappina, vaan olen etsinyt erilaisia vaihtoehtoja. Olen halunnut olla oman tieni kulkija. Arvelen, että Aimo kapinoi pappeudessaan isänsä valintoja vastaan. Luulen, että minä olen toiminut samoin, vaikka valinnat ovat olleet erilaisia.
Minut vihittiin papiksi kesäkuussa 1969 Tampereen tuomiokirkossa. Jälkikäteen en ole päässyt eroon mielikuvasta, jossa Kustaa osallistuu vihkimistilaisuuteen ja istuu omalla paikallaan parvella, katsoo minua ja ”vetää suunsa nauruun”. Puolustin teologista väitöskirjaani lokakuussa 1993. Mieleeni tulee kuva, jossa Aimo-isä istuu Helsingin yliopiston suuren juhlasalin viimeisessä penkkirivissä. Hänkin hymyilee.
