Kirjoilla on syynsä. Kadotus ei ole syntynyt sattumalta, vaan vastauksena. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiston pitäisi syyskuun lopulla keskustella hiippakunnallisissa synodaalikokouksissa pelastuksesta. Kadotus on viiden papin kommentti synodaalikokousten aiheeseen.
Synodaalikokouksia varten on laadittu synodaalikirja, jonka nimi on ytimekkäästi Pelastus. Kirja ja siihen liittyvä oheismateriaali on kaikkien kiinnostuneiden (ei siis vain pappien) saavutettavissa piispainkokouksen verkkosivuilla. Kadotus on Pelastuksen varjokirja. Varjokirjan kirjoittajat arvostelevat synodaalikokousten aihetta: ”Pysymällä visusti pelastuspuheen tutuilla poluilla ei ymmärretä kokonaiskuvaa.”
Kritiikki ei tosin kaikilta osin pidä paikkaansa. Pelastus-kirjassa Olli-Pekka Vainio käsittelee myös helvettiä. Tosin sopii kysyä, onko kadotus itse asiassa laajempi asia kuin helvetti. Omassa synodaalikirjan artikkelissani olen huomauttanut, että kadotus-sana ei sen enempää kreikan kuin alun perin suomenkaan kielessä tarkoittanut helvettiä.
Kadotus-kirjan yksi iloisimpia yllätyksiä on se, että kadotusta ei kaikissa artikkeleissa suinkaan suoraan samasteta helvettiin. Matti Kivilahti lainaa useita Psalmeja, joissa puhutaan katoavaisuudesta. Hän julistaa provokatiivisesti, että kaikki joutuvat kadotukseen. Tämä olisi hänen mukaansa oikea lähtökohta myös pelastuspuheelle.
Kirjoituksille on ominaista ilkurisuus ja huumori, jotka eivät suinkaan tarkoita, että kirjoittajilla ei olisi mitään vakavaa sanottavaa. Katja Pääkkönen ja Heidi Pasanen liittyvät helvettikuvausten perinteeseen. Pääkkönen kommentoi yhdysvaltalaista sarjaa Lucifer. Pasanen puolestaan luo oman helvettikuvauksensa Danten Jumalaista näytelmää esimerkkinä käyttäen. Pasanen kommentoi Danten tavoin aikamme ilmiöitä, jotka saavat ominaislaatuaan vastaavan rangaistuksen tuonpuoleisessa.
Teemu Paarlahti on sitten laatinut varjosynodaalikirjan aiheeseen varjoartikkelin. Hän kääntää kadotuksen ympäri ja alkaa puhua pelastuksesta, joka hänelle tarkoittaa introvertin kaipaamaa rauhaa. Introverttina taivaan ikuisesti jatkuvat juhlat ovat hänelle liian hälyisiä ja sosiaalisia – ettei vain helvetillisiä.
Jarkko Vikman esittelee katolilaisten Vulgata-raamatunkäännökseenkin päätynyttä Neljättä Esran kirjaa, jota vuosituhannen alussa ei suomennettu, vaikka luterilaisen kirkon apokryfikirjojen käännöskomitea sujuvasti käänsi paljon muutakin kuin luterilaisen kirkon apokryfikirjat. Nyt olisi jollekin latinantaitoiselle kysyntää.
Vikmania Neljännessä Esran kirjassa kiinnostaa se, miten puhuja irtautuu Jumalan tahdosta: en minä halua kenellekään kadotusta, mutta minkäs minä Jumalan tahdolle teen. Vikman huomauttaa, että joko pitäisi olla täydestä sydämestä Jumalan puolella tai sitten kadotus voidaan unohtaa. Jään kyllä pohtimaan, miten tämä vastaa varjokirjan ideaa: jos pelastuksella on vääjäämättä varjonsa, voiko kadotus kadota niin kauan, kun puhumme pelastuksesta?
Kadotus on mainio puheenvuoro synodaalikirjaan. Koska olin sekä kirjoittamassa synodaalikirjaa että toimittamassa sitä, olen iloinen, jos se voi inspiroida papistoa ajattelemaan ja jopa laatimaan tällaisen varjokirjan.
Arvioitu teos: Matti Kivilahti, Teemu Paarlahti, Heidi Pasanen, Katja Pääkkönen & Jarkko Vikman: Kadotus. Varjosynodaalikirja 2022. Pamfletti siitä kuinka pelastuspuheen lisäksi on kohdattava myös se, mitä ja miten Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa puhumme kadotuksesta. Helsinki: Books on Demand. 2022. 68 s.
