Pekka Ervast. Kuva: Finna.

Pekka Ervast – kansallinen teosofi

Viime vuosina on ilmestynyt useita suomalaista esoteriaa ja okkultismia käsitteleviä kirjoja – sattumaa vai jonkinlainen ajan merkki? Aiemmin tänä vuonna ilmestyneenä yleisteoksena voidaan mainita Tiina Mahlamäen ja kumppaneiden Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Mutta vielä tuoreemman päivityksen saa suomalainen teosofi Pekka Ervast (1875–1934), jonka elämäkerran on kirjoittanut Erik Gullman (työryhmä apunaan). Suomeksi ja ruotsiksi kirjoittanut Ervast tunnetaan ennen kaikkea Ruusu-Risti-seuran perustajana ja Gullmanin teos julkaistaankin Ruusu-Ristin satavuotisen taipaleen merkeissä. Teos on samalla katsaus suomalaisen teosofian historiaan.

Pekka (Petter) Ervast syntyi Helsingissä ruotsinkieliseen, mutta suomenmieliseen virkamiessukuun. Hän oli herkkä ja lahjakas lapsi, jolle kielten oppiminen oli helppoa, vaikka suomen kieli aluksi takeltelikin. Ervastilla oli jo lapsena yliaistisia kokemuksia, joita hän myöhempi saattoi tulkita teosofian käsitteiden avulla. Teosofiaan Ervast oli tutustunut 18-vuotiaana ja pian hän alkoi tutkia teosofian perustajan Helena Blavatskyn Salainen oppi -teosta ruotsinnoksena. Myös tolstoilaisuus vaikutti nuoreen Ervastiin.

Gullmanin teoksesta nousee esille useita näkökulmia Ervastin persoonaan ja aktiviteetteihin. Yksi on Ervastin poikkeukselliset – paranormaalit, ”syvähenkiset” – kokemukset. Hän on myöhemmin kuvannut jo lapsena kokemiaan ruumiistapoistumistiloja. Erityisen tärkeä oli nuoruuden eräänlainen uudestisyntymiskokemus (1896). Hän tunsi yhtyvänsä jumalalliseen valoon ja syntyvänsä Jumalan Pojaksi. Kokemukseen liittyy myös Ervastille ominainen Kristuksen roolin korostaminen, sillä kokemus opetti Ervastille, että ”meidän minämme voi yhtyä Kristuksen minään ja siinä on se pelastus”. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys kirkon opettamasta lunastajahahmosta – Ervast erosi myöhemmin kirkosta – vaan kosmisesta Kristuksessa, joka hengessään on vaikuttanut kaikissa suurissa uskonnoissa. Myöhemmin Ervast alkoi ”astraalitasolla”, unen tai meditaation aikana, kohdata edesmenneitä tai eläviäkin henkisiä opettajia (kuten teosofisia mestareita) ja tutkia vainajien kuolemanjälkeisiä olotiloja. Miten nämä kokemukset on ymmärrettävä, jää lopulta lukijan oman tulkinnan varaan.

Ervast ei kuitenkaan ollut pelkkä sisäänpäin kääntynyt mystikko. Hän suhtautui myönteisesti työväenliikkeeseen ja jopa vuoden 1918 punakapinaan. Vaikutelmaksi jää, että Ervastin henkis-teosofinen maailma ei aivan kohdannut reaalipolitiikan rumia tosiasioita. Mutta vuosisadan vaihde oli myös kansallisuusaatteen aikaa. Ervast ajatteli, että kullakin kansalla on sitä henkisesti ohjaava oma kansallishaltiansa (Suomella Väinämöinen), joka on konkreettinen henkinen olento. Suomen kansallishaltia tavoittelee viisautta, hän on hiljainen ja sävyisä eikä usko väkivaltaan. Siksi Ervast mm. torjui lapuanliikkeen kansallisena uudistajana, vaikka se olikin aluksi herättänyt hänen ihanteellisessa mielessään suuria toiveita.

Kansallishenkistä projektiaan Ervast jatkoi omilla teosofisilla Kalevala-tulkinnoillaan. Kaiken kaikkiaan Ervastin näkemykset ovat kiinnostava sekoitus blavatskylaista teosofiaa, Kristus-mystiikkaa ja kalevalaista kansallishenkisyyttä. Henkisen etsijän on kasvatettava itseään ja myös kansaa on kasvatettava. Ervast olikin yhtenä keskeisenä henkilönä perustamassa 1920-luvun lopulla Helsingin Kruununhakaan 8-luokkaista yhteiskoulua eli Kulmakoulua, jonka opetusohjelmaa toteutettiin Ervastin teosofis-eettisessä hengessä.

Gullmanin selkeällä kielellä kirjoitetusta teoksesta saa hyvän kuvan Ruusu-Ristin perustamiseen johtaneista kansallisista ja kansainvälisistä tapahtumista. Teosofithan ovat olleet kaiken henkisen veljeyden korostamisen keskellä yllättävän riitaisia keskenään. Kirjassa on myös Matti Koskisen ja Rauno Rinkisen muutaman sivun katsaus ervastilaisen teosofian erityispiirteisiin.

Erik Gullman: Totuus on korkein hyve. Kansikuva.

Erik Gullman: Totuus on korkein hyve. Kansikuva.

Gullmanin kirja on Aimo Melan 1956 ilmestynyttä, kovin kaunistelevaa Ervast-elämäkertaa modernimpi versio, jossa on käytetty laajasti lähteitä (kirjassa on myös kuvaliite). Kuitenkin erilaisen tutkimuskirjallisuuden laajempi käyttö olisi tuonut teokseen aatehistoriallista syvyyttä. Länsimaissa 1800-luvun loppu oli monenlaisten aatteiden aikaa; luonnontieteiden kehitys kiihtyi, uskonnon rooli heikkeni. Lyhytkin Ervastin taustan ja kehityksen sitominen osaksi omaa aikaansa (erityisesti Suomen kontekstissa) olisi tuonut teokseen lisää rikastavaa ulkopuolista näkökulmaa. Myös suomalaisten teosofiasta on olemassa ei-teosofien tekemää tutkimusta. Toki tämä olisi paisuttanut kirjaa lisää, mutta vastapainoksi olisi voinut karsia kovin runsasta aikajärjestyksessä etenevää tapahtumien kronikointia. Aatehistoriasta kiinnostunut voikin täydentää Gullmanin Ervast-elämäkertaa tutkimalla yllä mainittua Mahlamäen ja kumppaneiden teosta sekä Minna-Maria Fyrqvistin Teosofien Suur-Suomea (2016).

Samoin kirjoittaja olisi voinut arvioida Ervastin ajattelun ja kokemusten merkitystä nykypäivän suomalaiselle. Olisiko ruusuristiläisellä teosofialla annettavaa tämän päivän ihmiselle? Kannattaa muistaa, että 1900-luvun alkupuolella myös Suomessa monet kulttuuripersoonat Eino Leinosta alkaen tunsivat vetoa teosofian oppeihin. Nykypäivänä teosofian vaikutus näkyy erilaisissa new age -virtauksissa, jotka katsovat useimmiten intialaisen perinteen suuntaan. Ehkäpä Ervastin kosminen Kristus olisi monelle suomalaiselle luontevampi tie Jumala-kokemukseen kuin itämaiset opit avataaroineen?

Arvioitu teos: Erik Gullman, Totuus on korkein hyve. Pekka Ervastin elämäkerta. Helsinki: Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura ry. 2020. 333 s.


Leo Näreaho

Kirjoittaja

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian dosentti Helsingin yliopistossa.


'Pekka Ervast – kansallinen teosofi' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 15.12.2020 @ 16.57 Matti Heiliö

    Erinomaisen kiinnostava puheenvuoro, kiitos. Ervasti vaikutti aikana, jota hallitsi maailmansodan jälkeinen rikkoontuneen kristillisen Euroopan krapula, pohjoisten herätysliikkeiden liikehdintä ja toisaalla uskontoa purkavan voimistuvan materialismin airueet. Kiintoisa osin kriittinen rinnastus olisi seuraavaa polvea edustanut Eino Kaila, jonka teos ”Syvähenkinen elämä” summaa elämänmittaista pohdintaa aineellisen ja sielullisen kysymyksistä.
    Pekka Ervastin opetus vaikuttaa kaunopuheiselta kutsulta uskonnolliseen ajatusmuotoon ja kokemukseen, joka edustaisi korkeampaa viisautta, syvempää ja fiinimpää kuin kirkollisesti jähmettynyt uskonto tai herätysten yksinkertainen paatos (vs kosminen Kristus, jumalallinen valo).
    Tänäänkin herätyshenkisten piiristä kuulutetaan hengellisyyttä, joka olisi kaiketi jotain enemmän, syvempää, oikeampaa kuin riviluterilaisuus. Turun Sanomissa oli tähän viittaava kirkkoherran puheenvuoro ”Yleisuskonnollisuus jää pintapuoliseksi humanismiksi, moraalisiksi korulauseiksi tai vastuullisuuden korostukseksi luonnosta ja kolmannesta maailmasta”.
    Veljemme katolisen kirkon piirissä käyttävät puhetapoja, joissa ihmistä patistetaan pyhityskilvoitukseen, vieläpä niin, että kuoleman jälkeen kesken jäänyttä ponnistusta paikataan kohti täydellisyyttä. Siis se ihan tavallinen ei aivan riitä.
    Tähän tekisi mieleni liittää matalan ”yleisuskonnollisuuden” arvon ilmaisu. Jeesuksen syvällinen opetus vastuullisuudesta toisiamme ja heikkoja kohtaan. Sekä juutalaiseen opetukseen vuosisatoja sisältynyt moite kaikkien ihmisen konstruoimien esineiden sakraalia palvontaa, ennustajien ja tietäjähenkien kumartelua kohtaan. Eläkäämme ihmisiksi!

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.