Ydinperhe. Kuva: Flickr.com/Christian Collins.

Parisuhteen teologian haasteet yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksessa

Johdanto

Perhe on vanhin, kestävin ja tärkein ihmisten muodostama sosiaalinen ryhmä. Suurin osa ihmisistä, kaikissa kulttuureissa, kaikkina ikäkausina ja kaikissa elämänvaiheissa, katsoo olevansa osa yhtä tai useampaa perhettä. Perhe tarjoaa ihmisille ensimmäisen ja usein tärkeimmän identiteetin, ja monet näkevät itsensä osana kauas historiaan ulottuvia sukuhistorioita. Samalla perherakenteet ja perheiden muodostamisen tavat ja normit saattavat vaihdella suuresti eri aikakausina, eri kulttuureissa ja eri yhteiskuntaluokissa. Perheet ja perhe-elämän käytänteet muuttuvat jatkuvasti osana yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta.

Pysyvä tärkeys ja jatkuva sopeutuminen yhteiskunnallisiin muutoksiin asettuvat kuitenkin jännitteeseen keskenään: yhtäältä perheet ovat kaikille tärkeitä ja niihin ladataan suuri määrä odotuksia, ihanteita ja kulttuurisia merkityksiä, toisaalta niihin kohdistuu usein valtavia paineita sopeutua muuttuviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja tilanteisiin. Yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat nopeasti ihmisten parisuhteisiin, joissa näitä muutoksia viime kädessä prosessoidaan ja muovataan (Anttonen 2017). Siksi kysymykset siitä, kuinka perheitä ja perheenmuodostusta tulisi yhteiskunnan taholta lainsäädännön kautta säädellä, rajoittaa tai rohkaista, herättävät usein voimakkaita tunteita ja ne nousevat yhteiskunnalliseen keskusteluun yhä uudestaan.

Tässä yhteiskunnallisessa keskustelussa uskonnollisilla yhteisöillä on erityinen rooli. Uskonnot nähdään usein kulttuurien ja perinteiden ylläpitäjinä sekä yhteisten arvojen tulkkeina. Uskonnot ovat kautta historian antaneet seksuaalisuudelle, perheelle ja avioliitolle niiden syvimmät, usein kosmisiin ja metafyysisiin ulottuvuuksiin kiinnittyvät merkitykset (ks. Komulainen 2017). Näiden merkitysten kautta ihmiset ovat hahmottaneet oman elämänsä ja identiteettinsä osana itseään suurempia kokonaisuuksia. Siksi mikään perheissä tapahtuva muutos ei jätä koskettamatta myös uskonnollisia yhteisöjä ja niiden normatiivista tulkintaperinnettä. Juuri uskonnoista etsitään perimmäistä oikeutusta niille arvoille ja normeille, joita perheeseen liitetään. Vastaavasti, jos uskontojen nähdään edustavan vieraita tai vahingollisia perhe-elämän arvoja, se heijastuu nopeasti niitä kohtaan tunnettuun luottamukseen ja niiden asemaan yhteiskunnassa. Tämä näkyy esimerkiksi ajankohtaisessa maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa, jossa tavan takaa nostetaan esiin naisten alistettu asema ja länsimaiselle yhteiskunnalle vieraat perhearvot, joita maahanmuuttajien uskontojen pelätään edustavan. Kun yhteiskunta ja kulttuuri muuttuvat, se heijastuu väistämättä uskonnollisten yhteisöjen elämään.

Samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksyminen on hyvä esimerkki kulttuuristen normien muutoksesta, joka on kaikkialla herättänyt laajaa yhteiskunnallista keskustelua ja voimakkaita reaktioita. Samaa sukupuolta olevien avioliitot tulivat ensimmäisenä mahdolliseksi Alankomaissa vuonna 2001. Sen jälkeen yhteiskunnallisten normien muutos on ollut erittäin nopeaa. Tätä nykyä samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat lainvoimaisia lähes kolmessakymmenessä maassa ja lisäksi monissa maissa asia on hallitusten tai oikeusistumien käsiteltävänä. Kristillisten kirkkojen näkemykset ja käytännöt ovat myös muutoksessa, vaikka aihe jakaakin niissä voimakkaasti mielipiteitä. Niiden kirkkojen määrä kasvaa kuitenkin koko ajan, jotka ovat valmiita siunaamaan tai vihkimään avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Esimerkiksi Ruotsin (2009), Islannin (2010), Tanskan (2012) ja Norjan (2016) luterilaiset kirkot ovat muuttaneet vihkikaavansa sukupuolineutraaleiksi. Luterilaisen maailmaliiton jäsenkirkoista kaikkiaan parikymmentä vihkii samaa sukupuolta olevia pareja (ks. Helander 2017, 27–28).

Kirkoissa tätä aihetta koskeva työskentely ja keskustelu ankkuroituu ymmärrettävistä syistä vahvasti raamatuntulkintaan ja tunnustuksellisiin lähtökohtiin. Raamattu ja tunnustuskirjat eivät voi kuitenkaan olla yksinomaiset viittauskohteet, joiden varassa teologista reflektiota tehdään silloin kun kyseessä ovat koko yhteiskunnan kannalta keskeiset sosiaaliset normit. Vaikka historiallisiin dokumentteihin pohjaavat teologiset perustelut olisivat miten hyviä tahansa, sosiaaliset normit ovat aina osa jotakin sosiaalista ja kulttuurista todellisuutta, jossa ne saavat uusia merkityskerroksia. Eri aikoina ja eri sosiaalisissa ryhmissä samallakin normilla voi olla radikaalisti eriävä merkitys osana ihmisten elettyä todellisuutta. Jotta uskonnollisten yhteisöjen teologia ja opetus voisivat tulla ihmisille merkityksellisiksi, niiden on asetuttava vuoropuheluun sen eletyn todellisuuden kanssa, jossa yhteisöt toimivat. Tästä syystä teologisessa työskentelyssä on tarpeellista ottaa huomioon se yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti, jossa teologisia ratkaisuja viime kädessä haetaan. Tässä tehtävässä yhteiskuntatieteellinen tutkimus voi tulla avuksi.

Tässä artikkelissa käsitellään sitä yhteiskunnallista ja kulttuurista murrosta, joka on johtanut samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksymiseen osaksi yhteiskunnallista avioliittoinstituutiota. Kirkoissa, jotka kamppailevat sen normatiivisen kysymyksen äärellä, kuinka näitä liittoja tulisi teologian valossa tulkita, tarvitaan tietoa siitä, miksi tällainen muutos ylipäätään on käynnistynyt ja mitkä tekijät sitä yhteiskunnassa edesauttavat. Koska kyseessä on niinkin perustavaa instituutiota kuin avioliittoa koskeva syvältä käyvä murros, on todennäköistä, että muutoksen taustalla olevat tekijät ovat muullakin tavoin kirkkojen elämän kannalta relevantteja. Minkä tahansa päätöksen kirkot sitten tekevätkään suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, niiden tulee kyetä perustelemaan ratkaisunsa tavalla, joka ottaa huomioon ne taustalla olevat, usein lausumattomat merkitykset, jotka sukupuolineutraaliin avioliittokäsitykseen tänä päivänä liittyvät ja jotka ovat johtaneet sen yhä laajamittaisempaan hyväksymiseen.

Modernisaatio heijastuu arvoihin ja normeihin

Perhe-elämän murros on sidoksissa yhteiskunnalliseen muutokseen, josta yhteiskuntatieteissä käytetään nimitystä modernisaatio. Kyseessä on yksi sosiologian keskeisimpiä käsitteitä, siitä on olemassa lukuisia erilaisia tulkintoja ja sitä on jaoteltu lukuisin perustein erilaisiin vaiheisiin ja jaksoihin. Keskeistä erilaisissa teorioissa ovat olleet yhtäältä tekniikan kehityksen mahdollistama taloudellinen kasvu (teollistuminen, jälkiteollistuminen) sekä toisaalta institutionaalinen kehitys ja pyrkimykset tehostaa ja rationalisoida hallintoa (demokratisoituminen, byrokratisoituminen). Usein mukaan liitetään sellaisia piirteitä kuin kaupungistuminen, koulutustason kohoaminen, kansalaisten poliittisten vaikutusmahdollisuuksien lisääntyminen, alentunut syntyvyys, eliniänodotteen kasvu, sosiaalisen liikkuvuuden lisääntyminen ja maallistuminen. Keskeistä on, että moderni teknologia ja modernit instituutiot ovat vahvistaneet yhteiskuntia sekä taloudellisesti että hallinnollisesti, mikä on tehnyt niiden omaksumisesta hyvin houkuttelevia kaikkialla maailmassa. Monet tutkijat jakavat modernisaation kahteen vaiheeseen, alkuvaihetta luonnehti teollistuminen ja byrokraattisen valtion nousu, toisessa puolestaan ovat korostuneet auktoriteettien epäily, yksilöllisyyden nousu, sekä elämän laadullisten aspektien arvostus. Voidaan puhua myös jälkimodernista tietoyhteiskunnasta tai informaatioyhteiskunnasta, jossa tavaroiden sijaan tuotetaan ja kulutetaan informaatiota.

Tavallisen näköinen amerikkalaisperhe 1950-luvulta. Kuva: Wikipedia.

Tavallisen näköinen amerikkalaisperhe 1950-luvulta. Kuva: Wikipedia.

Arvotutkijat Ronald Inglehart ja Christian Welzel ovat kehittäneet uutta kunnianhimoista teoriaa modernisaatiosta, joka perustuu erittäin kattaviin World Values Survey and European Values Study -arvokyselyihin (Inglehart 1997; 2018; Inglehart & Welzel 2005; Welzel 2013). Näitä arvokyselyjä on tehty säännöllisin väliajoin vuodesta 1981 lähtien, tätä nykyä lähes sadasta maasta kaikista maanosista ja kulttuuripiireistä, joten ne mahdollistavat jo varsin seikkaperäisen kuvan piirtämisen yhteiskunnallisen kehityksen vaikutuksista ihmisten arvoihin ja uskomuksiin historiallisesti hyvinkin erilaisissa yhteiskunnissa. Heidän teoriansa mukaan modernisaationa tunnettu sosioekonominen kehitys säteilee ennustettavalla tavalla kulttuurisiin arvostuksiin ja sitä kautta instituutioihin ja normeihin. He argumentoivat, että modernisaatiossa on kyse kokonaisvaltaisesta inhimillisen kehityksen prosessista, jossa ”sosioekonominen kehitys tuo mukanaan kulttuurin muutoksia, jotka tekevät yksilön autonomiasta, sukupuolten tasa-arvosta ja demokratiasta entistä todennäköisempiä, tuottaen uudentyyppisen yhteiskunnan, joka edistää inhimillistä emansipaatiota useilla rintamilla” (Inglehart & Welzel 2005, 2).

Teoriassa on kaksi huomionarvoista seikkaa. Ensinnäkin modernisaation aikaansaama arvomuutos säteilee kaikille elämänalueille: ”Ihmiset jälkiteollisissa yhteiskunnissa vaativat vapaampaa valinnanmahdollisuutta kaikilla elämänalueilla. Sukupuolirooleista, uskonnollisista orientaatioista, kulutuskäyttäytymisestä, työtavoista ja äänestyskäyttäytymisestä on tulossa lisääntyvässä määrin omavalintaisia” (Inglehart & Welzel 2005, 3). Toiseksi, teorian mukaan syysuhteet etenevät sosioekonomisesta kehityksestä arvoihin ja arvojen kautta poliittisen osallistumisen myötä yhteiskunnan instituutioihin ja normeihin. Eli kun halutaan etsiä perustavia syitä sille, miksi esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat tulleet lakiin kirjatuiksi, taustalta on etsittävä arvomuutosta, jossa yksilön autonomia ja valinnanvapaus sekä ihmisten tasa-arvo ovat nousseet entistä tärkeämmiksi perhe-elämää ja seksuaalisuutta määrittävinä arvoina.

Kun kyseessä on niinkin perustava yhteiskunnallinen instituutio kuin avioliitto, kulttuurin muutoksen voidaan kuitenkin olettaa olevan poikkeuksellisen hidasta. Avioliittoon ja perheeseen on kiteytynyt kokonainen arvojen ja normien monimutkainen kudelma, jonka osatekijät ovat monella tavalla tukeneet ja ylläpitäneet toisiaan. Teollistumista edeltävissä esimoderneissa yhteiskunnissa kautta maailman sosiaaliset normit ohjasivat naisia luovuttamaan päätäntävaltaa perheessä ja yhteiskunnassa miehille sekä suuntaamaan omaa työpanostaan kotiin ja lasten kasvatukseen. Nämä patriarkaaliset ja lisääntymistä suosivat (pronatalistiset) normit myös rajoittivat kaikkea sellaista seksuaalista käyttäytymistä, joka ei tukenut aviollista lisääntymistä ja miehen valta-asemaa, kuten abortti, avioero, masturbaatio ja homoseksuaalisuus. Kun lisäksi kaikki suuret uskontoperinteet ovat perinteisesti tukeneet ja ylläpitäneet tätä patriarkaalista ja syntyvyyttä suosivaa traditionaalisten normien ja arvojen kimppua, niiden muuttuminen näinkin nopeasti eri puolilla maailmaa edellyttää poikkeuksellisen vahvoja yhteiskunnallisia muutosvoimia.

Modernisaatio on ilmeinen lähtökohta selitysten etsimisessä. Vaikka patriarkaaliset normit olivat alkaneet murtua jo 1800-luvulta lähtien, merkittävimmät muutokset perhe-elämää ja seksuaalisuutta koskevissa normeissa käynnistyivät vasta toisen maailmansodan jälkeen. Erityisesti tämä tapahtui 1960–70 -luvuilla, jolloin sotien jälkeen syntyneet sukupolvet aikuistuivat ja alkoivat saada yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. On syytä panna merkille, kuinka poikkeuksellinen ajanjakso 1900-luvun jälkipuolisko on ollut ihmiskunnan historiassa. Hyvinvointivaltion läpimurto tapahtui sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ja ajanjaksoa leimasi voimakas taloudellinen kasvu. 1970-luvulta 2010-luvulle tulotaso, elinajanodotteet ja koulutustaso kohosivat merkittävästi kaikissa osissa maailmaa (Human Development Report 2013). Vastaavasti köyhyys, lukutaidottomuus ja lapsikuolleisuus laskivat. Myös sotien takia kuolleiden määrä on laskenut ja sama suuntaus on ollut nähtävissä rikollisuutta ja väkivaltaa koskevissa tilastoissa (Pinker 2011). Talouskasvun ja hyvinvointivaltion kehityksen myötä varsinkin Länsi-Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Japanissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa sotien jälkeen syntyneet sukupolvet ovat kasvaneet ennennäkemättömän turvallisissa olosuhteissa, jossa eloonjäämistä on voinut pitää odotusarvona: elinajanodotteet ovat kaksinkertaistuneet ja lapsikuolleisuus on pudonnut yhteen kolmaskymmenesosaan 1950-luvun tasosta (Inglehart 2018, 82–83).

Inglehartin ja Welzelin muotoilemissa modernisaatioteorioissa tämä eksistentiaalisen turvallisuuden kohoaminen on keskeinen kulttuurin muutosta selittävä tekijä. Inglehartin (2018) mukaan ihmisten varhaisina ikävuosinaan kokema eksistentiaalisen turvallisuuden taso on yhteydessä heidän perustaviin arvoihinsa koko loppuelämän. Ihminen on sosiaalinen olento ja turvattomissa olosuhteissa kasvaessaan ihmiset ovat oppineet turvautumaan sosiaalisiin ryhmiinsä: he tukeutuvat todennäköisemmin auktoriteetteihin, mukautuvat helpommin ryhmäpaineeseen ja vaativat muiltakin ehdottomampaa mukautumista sosiaalisiin normeihin. Auktoriteettiusko, sosiaalinen konformismi, sekä sosiaalista poikkeavuutta kohtaan tunnettu suvaitsemattomuus ovat siten tavallisempia ihmisillä, jotka varhaisina ikävuosinaan ovat kokeneet selviytymisen olevan riskialtista ja epävarmaa. Tällaista arvoulottuvuutta Inglehart nimittää ”eloonjäämisarvoiksi” (survival values) ja niiden on havaittu olevan ovat yleisempiä esimoderneissa yhteiskunnissa.

Vastaavasti olosuhteissa, joissa selviytymistä pidetään itsestäänselvyytenä ja käytettävissä on paljon aineellisia ja henkisiä voimavaroja, ihmisten arvostuksissa korostuvat päinvastaiset tekijät: he korostavat itsenäisyyttään suhteessa sosiaalisiin ryhmiin, suhtautuvat epäilevämmin auktoriteetteihin, ja suhtautuvat suvaitsevaisemmin poikkeamisiin sosiaalisista normeista. Tätä jälkimmäistä arvoulottuvuutta Inglehart kutsuu ”itsensä toteuttamisen arvoiksi” (self-expression values) ja niiden on havaittu lisääntyneen modernisaation myötä.

Inglehart työtovereineen on testannut tätä ajatusta esimerkiksi poimimalla arvokyselyistä joukon kysymyksiä, jotka edustavat perinteisiä syntyvyyttä suosivia ja/tai patriarkaalisia normeja ja suhteuttamalla niiden maakohtaista kannatusta eksistentiaalisen turvallisuuden tasoon eri maissa (Inglehart et al. 2017; ks. Inglehart 2018, 77–101). Syntyvyyttä suosivia ja patriarkaalisia normeja mitattiin tiedustelemalla vastaajien kantaa seuraaviin asioihin: ”homoseksuaalisuus ei ole koskaan hyväksyttävää”, ”kun työpaikkoja on niukasti, miehillä on suurempi oikeus työhön kuin naisilla”, ”avioero ei ole koskaan hyväksyttävää”, ”miehet ovat poliittisina johtajina kaiken kaikkiaan parempia kuin naiset”, ”abortti ei ole koskaan hyväksyttävää”, ”yliopistokoulutus on tärkeämpi pojalle kuin tytölle”. Tilastollisilla menetelmillä voitiin osoittaa, että näihin kysymyksiin annetut vastaukset olivat erittäin vahvasti positiivisessa yhteydessä toisiinsa, eli yhteen kysymykseen annetusta myönteisestä tai kielteisestä vastauksesta voitiin hyvin pitkälti ennustaa vastaavat vastaukset kaikkiin muihin kysymyksiin.

Toisin sanoen vastaajat, jotka asettivat miehet etusijalle koulutuksessa, politiikassa ja työmarkkinoilla, suhtautuivat todennäköisemmin torjuvasti myös aborttiin, avioeroon ja homoseksuaalisuuteen – ja päinvastoin. Tulos osoittaa, että tutkituissa yhteiskunnissa ihmiset jakaantuvat vahvasti joko syntyvyyttä suosivien tai niille vastakkaisten yksilön seksuaalista valinnanvapautta ja tasa-arvoa korostavien normien kannalle ja että oletus jokseenkin yhtenäisistä arvoulottuvuuksista näissä asioissa on paikkansapitävä.

Myös modernisaation vaikutus näihin arvoihin toimi teorian ennustamalla tavalla. Eksistentiaalista turvallisuutta mitattiin kunkin maan keskimääräisellä elinajanodotteella, lapsikuolleisuudella ja henkeä kohti lasketulla bruttokansantuotteella eri vuosikymmeninä. Tilastollisten analyysien tuloksista kävi ilmi, että vahvin selittäjä yksilönvapautta ja tasa-arvoa korostavien normien kannatukselle vuoden 2009 arvokyselyissä oli kunkin maan eksistentiaalisen turvallisuuden taso noin vuonna 1970. Tulos vahvistaa ajatusta väestötason arvomuutoksen hitaudesta: se tapahtuu sukupolvisen muutoksen myötä, jossa erilaisia arvoja nuoruudessaan omaksuneet sukupolvet vähittäin tulevat vanhempien sukupolvien tilalle. Myös muulla tavoin mitatuilla itsensä toteuttamista korostavilla arvoilla oli odotetusti samansuuntainen vaikutus yksilön valinnanvapausnormien kannatukseen.

Lisäksi uskonnollisuudella oli tilastollisesti merkitsevää vaikutusta arvoihin: odotuksen mukaisesti se kuitenkin tuki vastakkaisten, syntyvyyttä suosivien ja patriarkaalisten normien kannatusta.

Homoseksuaalisuuteen suhtautumista on tutkittu jo monissa muissakin tutkimuksissa, ja tulokset ovat olleet hyvin samansuuntaisia. Tutkimuksista on käynyt ilmi, että sosioekonomisella asemalla, sukupuolella, koulutuksella, iällä sekä sukupuolivähemmistöön kuuluvien tuntemisella on tavallisimmin tilastollisesti merkitsevää vaikutusta asenteisiin homoseksuaalisuutta kohtaan. Erityisesti naiset, nuoremmat ikäryhmät, pidemmälle koulutetut, paremmin toimeentulevat sekä henkilökohtaisesti homoseksuaaleja tuntevat ihmiset suhtautuvat myönteisemmin homoseksuaaleihin ja heidän oikeuksiinsa kuin muut (Herek 2002; Adolfsen et al. 2010; Gerhards 2010; Slenders et al. 2014). Myös lehdistönvapaudella ja homoseksuaalisuuden medianäkyvyydellä on havaittu olevan merkitystä (Ayoub & Garretson 2017). Norjassa ja Ruotsissa sosioekonomisella asemalla ei havaittu olevan vaikutusta, sen sijaan asuinympäristön kaupunkimaisuudella, sukupuolella, koulutuksella, poliittisella ideologialla ja tasa-arvon kannatuksella oli vaikutusta asenteisiin (Jakobsson et al. 2013). Vastaavasti uskonnollisuudella on useissa tutkimuksissa havaittu olevan kielteisyyttä lisäävä vaikutus  (Sheepers et al. 2002; Gerhards 2010; Jakobsson et al. 2013; Clements & Field 2014).

Homoseksuaalisuuteen suhtautuminen on joillekin vaikeaa. Kuva Flickr.com/Misha Popovijk (https://www.flickr.com/photos/kotle/4790547937).

Homoseksuaalisuuteen suhtautuminen on joillekin vaikeaa. Kuva Flickr.com/Misha Popovijk (https://www.flickr.com/photos/kotle/4790547937).

Samoja havaintoja tuli esiin vuonna 2017 Suomessa toteutetussa kyselyssä, jossa selvitettiin suomalaisten näkemyksiä kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä (Vihkioikeuskysely 2017, N = 1 282). Myös tämä aineisto osoitti, että ikä, sukupuoli, asuinpaikan kaupunkimaisuus sekä se, kuuluiko vastaajan tuttavapiiriin sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, vaikuttivat avioliittokäsityksiin tilastollisesti merkitsevästi. Todennäköisimmin sukupuolineutraalia avioliittokäsitystä kannatettiin pääkaupungissa asuvien, nuorten, naisten, sekä sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia henkilökohtaisesti tuntevien keskuudessa (Helander 2017, 56–57). On syytä panna merkille, että kaikki nämä tekijät osoittavat arvomuutoksen suuntana olevan lisääntynyt myönteisyys samaa sukupuolta olevien liitoille: kaupungistuminen, naisten yhteiskunnallisen vaikutusvallan lisääntyminen, vanhempien sukupolvien korvautuminen nuoremmilla sekä seksuaalivähemmistöjen tuleminen ”kaapista” ovat kaikki käynnissä olevia muutoksia, jotka lisäävät myönteistä suhtautumista avioliittokäsityksen laajentamista kohtaan. Yhteiskunnallisten normien muutos on toteutunut Suomessa käsi kädessä näiden muutosten kanssa (ks. Juvonen 2015).

Näiden muutosten seurauksena monet yhteiskunnat ovat saavuttaneet taitepisteen, jossa sosiaalisen paineen suunta on vaihtanut etumerkkiä: siinä missä aiemmin mukautumispaine oli homoseksuaalisuuden torjuvaan suuntaan, nyt mukautumisen paine on päinvastainen (Inglehart 2018, 99–101). Tämän taitepisteen ylitettyään yhteiskunnallinen muutos saattaa tapahtua erittäin nopeasti. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta se merkitsee sitä, että siinä missä aikaisemmin sukupuolineutraalin avioliitokäsityksen hyväksymistä tuli erikseen perustella, nyt normatiivisia perusteluja edellytetään erityisesti torjuvalta kannalta.

Avioliittokäsityksen muutos ja kirkollinen teologia

Kuten edellä kuvatut havainnot osoittavat, sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen laillistaminen ei kosketa vain avioliittoinstituutiota vaan on osa huomattavasti laaja-alaisempaa yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta. Muutokset suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen ovat osa kokonaisvaltaista yhteiskunnan muutosta, jonka juuret ovat syvällä yhteiskunnan taloudellisessa ja oikeudellisessa rakenteessa, ja niiden vaikuttamissa kulttuuristen arvojen ja normien muutoksessa. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, että sukupuolineutraaliin avioliittoon tulee julkisessa keskustelussa kytketyksi niin paljon muitakin merkityksiä.

Osoittaessaan torjuvaa suhtautumista sukupuolineutraaliin avioliittoon, kirkko tulee samalla tehneeksi symbolisen eleen, jolla se viestittää kiinnittyvänsä kokonaiseen menneeseen aikakauteen arvoineen ja normeineen. Tämä tapahtuu täysin siitä riippumatta, mitkä teologiset perusteet torjunnalle esitetään. Halusipa kirkko sitä tai ei, torjuvalla ratkaisulla kirkko viestittää samalla tukeaan patriarkaaliselle ja syntyvyyttä suosivalle yhteiskunnalliselle normijärjestelmälle, jonka ihmiset kokevat itselleen yhä vieraammaksi.

Kirkon ratkaisuilla tässä asiassa on siten erittäin suuri symbolinen merkitys, joka ei ole sen itsensä käsissä. Kyseessä on koko kulttuuriin syvälle juurtuneesta, pitkäkestoisesta merkitysrakenteesta, jonka tämä keskustelu ainoastaan aktivoi. Siksi ei ole lainkaan yllättävää, että suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin herättää niin voimakkaita intohimoja. Se toimii symbolisena merkitsijänä, joka osapuolten tahtomattakin kertoo siitä, kuinka ihminen suhtautuu yhteiskunnan muutokseen ylipäätään. Ei ole sattumaa, että vastakkaisella kannalla olevat leimaavat toisiaan konservatiiveiksi tai liberaaleiksi. Leimakirveillä on perusteensa, vaikka ne kiihkotonta keskustelua haittaavatkin.

Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden virallistaminen kytkeytyy huomattavasti laajempaan avioliitto- ja perhekäsityksen muutokseen, joka on alkanut jo kauan sitten. Kulttuuriset normit ovat tässäkin kysymyksessä muuttuneet muuta kulttuurin muutosta hitaammin ja kyseessä on vain yksi askel pitkässä prosessissa, jossa on vähin erin luovuttu tiettyyn yhteiskuntamuotoon sidoksissa olevasta patriarkaalisesta perhekäsityksestä (ks. Therborn 2004). Modernisaation myötä syntyi jo varhain käsitys parisuhteesta ja avioliitosta, jossa korostui romanttinen rakkaus sekä tasaveroinen henkinen ja emotionaalinen kumppanuus. Muutosta on luonnehdittu siirtymänä institutionaalisesta avioliitosta kumppanuusavioliittoon (Burgess & Locke 1945). Uusi avioliittokäsitys syrjäytti aikaisemman käsityksen avioliitosta yhteiskunnallisena instituutiona, jonka merkitys kytkeytyi ensi sijassa suvunjatkamiseen ja (miesten) taloudellisiin oikeuksiin. Viime vuosikymmenien kehitystä on luonnehdittu toisena siirtymänä, jossa entisestään on korostunut henkilökohtaisuus, valinnaisuus ja itsensä toteuttaminen suhteen päämääränä (ks. McKie & Callan 2012, 197; Jokinen 2017).

Koko kysymys samaa sukupuolta olevien oikeudesta avioliittoon nousee siitä jaetusta kulttuurisesta esiymmärryksestä, että avioliitto pohjautuu kahden ihmisen vapaaehtoisesti ja itsenäisesti solmimaan tasaveroiseen kumppanuuteen. Jos kirkot ovat heteroseksuaalien kohdalla jo asettuneet tukemaan tällaista modernia avioliittokäsitystä, on vaikea ymmärtää, miten tämän ihanteen toteutuminen voitaisiin syrjintään syyllistymättä evätä homoseksuaaleilta. Vastaavasti, jos avioliittoon vihkiminen evätään homoseksuaaleilta, ratkaisu vihjaa kirkkojen kiinnittyneen esimoderniin perhe- ja avioliittokäsitykseen, jota hyvin harva ihminen moderneissa yhteiskunnissa enää kykenee ymmärtämään, saati hyväksymään. Kuten Antti Yli-Opas (2017) on esittänyt, kirkkojen olisi tässä tilanteessa kyettävä artikuloimaan jokin toinen uskottava perusta avioliittokäsitykselleen kuin romanttinen rakkaus – ainakin, mikäli ne aikovat kohdella samaa sukupuolta olevien liittoja eri tavalla kuin muita. Tämä on todennäköisesti vielä vaikeampaa kuin löytää Raamatusta selkeät perusteet avioliittokäsityksen muutokselle sukupuolineutraaliksi. Sen sijaan rakkauden teologiaan pohjaavat perusteet näyttävät johtavan sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen hyväksyvään suuntaan (ks. Vikström 2016).

Kirkollisessa keskustelussa asetelma nähdään tavallisesti edelleen päinvastoin kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa: avioliittokäsityksen avaaminen homoseksuaaleille tulkitaan muutokseksi, joka pitää erikseen perustella. Aikaisempiin normeihin pitäytymistä pidetään sen sijaan usein teologisesti ongelmattomana – aivan kuin patriarkaalisissa yhteiskunnissa vallinnut kulttuuri ja sille annetut teologiset oikeutukset olisivat itsestäänselvästi ongelmattomia. Perinteisen avioliittokäsityksen teologiset ongelmat ovat kuitenkin merkittävämpiä kuin yleisesti tiedostetaan (ks. esim. Audas 2017). Itse asiassa edellä esitettyjen havaintojen valossa asetelma on kokonaan toinen: tasaveroisia kumppanuusavioliittoja vihkiessään ja siunatessaan kirkko on jo (vähin äänin) muuttanut avioliittokäsityksensä moderniksi.

Sukupuolineutraalin vihkikaavan luominen olisi pelkästään johdonmukainen askel tässä kehityksessä. Sen sijaan homoseksuaalien jatkuva kohtelu muista poikkeavalla tavalla edellyttää aiempaa syvällisempää ja perusteellisempaa teologista työskentelyä, jossa otetaan huomioon aikaisempien vuosisatojen teologian mukautuminen oman aikansa yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Lue myös sarjan muut artikkelit:

Matti Myllykoski: Kohti samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoa – hitaasti mutta varmasti

Martti Nissinen & Päivi Vähäkangas: Raamattu ja avioliitto perustevaliokunnan avioliittomietinnössä

Sini Mikkola: ”Toinen otetaan, toinen jätetään.” Reformaation tekstien käyttö kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnössä

Jukka Hautala: Avioliiton siirtymä patriarkaalisesta kontekstista jälkipatriarkaaliseen

 

 

Kirjallisuus

Adolfsen, Anna, Jurjen Iedema, and Saskia Keuzenkamp. 2010. Multiple Dimensions of Attitudes About Homosexuality: Development of a Multifaceted Scale Measuring Attitudes Toward Homosexuality. Journal of Homosexuality 57: 1237–1257.

Anttonen, Anne. 2017. Parisuhde muuttuvan perheen ytimessä. Teoksessa M. Hytönen (toim.),Perhe ja avioliitto muutoksessa, 275–300. (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 127) Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Audas, Emma. 2017. Vad vi tror oss veta: En analys av de bakomliggande argumenten för och emot vigsel av samkönade par i Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Teoksessa M. Hytönen (toim.), Perhe ja avioliitto muutoksessa, 105–127. (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 127) Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Ayoub, Phillip M. & Jeremiah Garretson. 2017. Getting the Message Out: Media Context and Global Changes in Attitudes Toward Homosexuality. Comparative Political Studies. Vol. 50 (8): 1055–1085.

Burgess, Ernest W. & Harvey J. Locke. 1945. The Family: From Institution to Companionship.  New York: American Book Company.

Clements, Ben and Clive D. Field. 2014. The Polls-Trends. Public opinion toward homosexuality and gay rights in Great Britain. Public Opinion Quarterly:2–25.

Gerhards, Jürgen. 2010. Non-Discrimination towards Homosexuality. The European Union’s Policy and Citizens’ Attitudes towards Homosexuality in 27 European Countries. International Sociology25 (1): 5–28.

Helander, Eila. 2017.Selvitys Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vihkioikeudesta luopumisesta ja avioliiton merkityksestä kirkon identiteetille. Saatavana osoitteesta: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/Selvitys%20Suomen%20evankelis%20luterilaisen%20kirkon%20vihkioikeudesta%20luopumisesta%20ja%20avioliittoon%20vihkimisen%20merkityksesta%20kirkon%20identiteetille%2009062017.pdf

Herek, Gregory M. 2002. Gender Gaps in Public Opinion about Lesbians and Gay Men. Public Opinion Quarterly 66 (1): 40–66.

Human Development Report. 2013. The Rise of the South. Human Progress in a Diverse World. New York: United Nations Development Programme.

Inglehart, Ronald F. 1997. Modernization and Postmodernization. Cultural, Economic, and Political Change in 43 Countries. Princeton, New Yersey: Princeton University Press.

Inglehart, Ronald F. 2018. Cultural Evolution. People’s Motivation Are Changing, and Reshaping the World. Cambridge: Cambridge University Press.

Inglehart, Ronald F. & Christian Welzel. 2005. Modernization, Cultural Change, and Democracy: The Human Development Sequence. Cambridge: Cambridge University Press.

Inglehart, Ronald F.; Ronald C. Inglehart & Edouard Ponarin. 2017. Cultural Change, Slow and Fast: The Distinctive Trajectory of Norms Governing Gender Equality and Sexual Orientation. Social Forces(Jan.) 1–28.

Jakobsson, Niklas, Andreas Kotsdam, and Siri Støre Jakobsson. 2013. Attitudes Toward Same-Sex Marriage: The Case of Scandinavia. Journal of Homosexuality, 60: 1349–1360.

Jokinen, Kimmo. 2017. Ydinperheestä monimuotoisiin perheisiin. Teoksessa M. Hytönen (toim.), Perhe ja avioliitto muutoksessa, 128–148. (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 127) Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

Juvonen, Tuula. 2015. Kaapista kaapin päälle. Homoseksuaaliset ihmiset ja heidän oikeutensa edustuksellisessa politiikassa. Tampere: Vastapaino.

Komulainen, Jyri. 2017. Sakramentaalinen seksi? Uskontojen käsityksiä seksuaalisuudesta ja avioliitosta. Teoksessa M. Hytönen (toim.), Perhe ja avioliitto muutoksessa, 37–62. (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 127) Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

McKie, Linda & Samantha Callan. 2012. Understanding Families. A Global Introduction.London: Sage.

Pinker, Stephen. 2011. The Better Angels of Our Nature. The Decline of Violence in History and its Causes. London: Allen Lane.

Sheepers, Peer; Manfred, Te Grotenhuis, and Frans Van deer Slik. 2002. Education, Religiosity, and Moral Attitudes: Explaining Cross-National Effect Differences. Sociology of Religion63: 157–176.

Slenders, Susanne; Inge Sieben and Ellen Verbakel. 2014. Tolerance towards homosexuality in Europe: Population composition, economic affluence, religiosity, same-sex union legislation and HIV rates as explanations for country diffrences. International Sociology vol. 29 (4): 348–367.

Therborn, Göran. 2004. Between Sex and Power: Family in the World, 1900–2000. London: Routledge.

Vihkioikeuskysely 2017. [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2018-08-02). Eila Helander [laatija]. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3246

Vikström, Björn. 2016. Monta rakkautta. Seksuaalisuuden, parisuhteen ha avioliiton teologia. Helsinki: Kirjapaja.

Welzel, Christian. 2013. Freedom Rising: Human Empowerment and the Quest for Emancipation. New York: Cambridge University Press.

Yli-Opas, Antti. 2017. Avioliiton teologia ekumeenisena kysymyksenä. Teoksessa M. Hytönen (toim.), Perhe ja avioliitto muutoksessa, 85–104. (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 127) Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.

 

Artikkelikuvassa ”ydinperhe”. Kuva: Flickr.com/Christian Collins.


Kimmo Ketola

Kirjoittaja

Kimmo Ketola on uskontotieteen tutkija Kirkon tutkimuskeskuksessa. Kuva: Hannu Jukola.


'Parisuhteen teologian haasteet yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksessa' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 24.3.2019 @ 23.33 Vesa Kiertokari

    ”Raamattu ja tunnustuskirjat eivät voi kuitenkaan olla yksinomaiset viittauskohteet, joiden varassa teologista reflektiota tehdään silloin kun kyseessä ovat koko yhteiskunnan kannalta keskeiset sosiaaliset normit.”??
    Tarkoittaako tämä, että asia on niin laaja ja tärkeä ettei Raamattu ja sitä oikein selittävät Tunnustuskirjat riitä asian selkeitä peruslinjoja ja perussisältöä ratkaisemaan? Tällöin reflektointi on vain uskontotieteellistä ja yhteiskunnallis-sosiologista. Ainakin määräävästi.
    Raamatullinen reflektointi sen sijaan väistämättä asettaa Jumalan luomistyönä ja -järjestyksenä luonnolliseen ja muun määrittelevään keskiöön yhden miehen ja yhden naisen välisen kestävän avioliiton. Avioero, avoliitto, avioliiton ulkopuolinen seksi jäsentyvät edellisen pohjalta Jumalan tahdon vastaisiksi. Homoseksuaalisuus ja varsinkin sen harjoittaminen saa kautta Raamatun Jumalalta hyvin jyrkän kiellon ja pelottavankin tuomion. Siltä pohjalta tulee mahdottomaksi toivottaa tai välittää Jumalan siunausta Jumalan luomistyön päälaelleen kääntämisestä.
    Miksi teologista ja juridista sisälukua ja reflektointia tulee ylipäätään harjoittaa? Siksi, koska sillä on Perustuslakimme määrittelemä autonominen asema. Tämä asema selkiintyy kristallinkirkkaaksi Kirkkolain ja Kirkkojärjestyksen ensimmäisissä pykälissä: Raamatun asema ja opetus käy primäärinä ja määräävänä yli kaiken muun kirkollisen ja yhteiskunnallisen lain ja säädösten. Mm. jokainen pappi on pappisvalassa(lupauksessa sitoutunut tähän.
    Mihin siis päädymme, kun yritämme takamus edellä puuhun? Pitääkö pappien rikkoa valansa eli toimia juridisesti väärin? Jos meillä ei ole enää perustuslaillista kansankirkkoa, miten se nauttii sen aseman eduista, hallintovallasta ja omaisuudesta?
    Minusta on kaksi vaihtoehtoa. Joko jatkaa sosiologis-uskonnollisesti Raamatun ja Tunnustuskirjojen nihiloimista – ilman päteviä perusteita TAI muuttaa KL1 ja KJ1 siten, että sanotaan suoraan kirkkomme hallinnollisen enemmistön tahdon olevan Raamattuun nähden korkeampi ja määräävämpi.
    Ai niin, sitten on se uskonpuhdistuksen vaihtoehto eli palaaminen harhapoluilta Raamatun selkeään ja oikeaan opetukseen ja uskoon – aidosti, rohkeasti, vapaasti ja iloiten.

    Vastaa

  2. 25.3.2019 @ 7.56 Jukka Kivimäki

    Asia palautuu kirkon yhteiseen identiteettiin ja rooliin yhteiskunnassa. Onko kirkon olemassa olon oikeutus sille luovutetuissa yhteiskunnallisissa tehtävissä, vaiko uskonnossa itsessään ja sen harjoittamisessa yhteiskunnan jäsenten keskuudessa? Jos päädymme jälkimmäuseen kantaan, nousee kysymys, onko avioliitto Jumala asettama? Jos on, niin millä kohdin se ilmenee Raamatussa? Ellei ole, niin miksi kirkolla on sille erityinen siunausriitti? Miksi esirukous ei riitä, kuten muissakin elämän käännekohdissa?

    Ramatullinen peruste avioliitolle on sekä puolisoiden toisiaan täydentävän kumppanuuden että heidän keskinäisen hedelmällisyytensä siunaaminen. Näin siinäkin tapauksessa, että hedelmällisyyden ei edes oleteta liitossa toteutuvan. Puhtaat kumppanuusliitot ovat toki Raamatunkin perusteella mahdollisia, mutta silloin kyse on muusta kuin Raamatun tarkoittamasta avoiliitosta.

    Erikseen on huomattava, että Raamatusta saadaan täysi tuki kaikenlaisen lähimmäisten keskinäisen rakkauden siunaamiseksi, aivan riippumatta rakkauden kohteiden lukumäärästä. Rakkaus ei ole peruste erottaa rakastava pari vain toisilleen.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.