Pienen keskiamerikkalaisen Salvadorin edesmennyt arkkipiispa Oscar Arnulfo Romero (1917-1980) nousi 1970-1980 -luvuilla koko maailman tietoisuuteen maansa köyhien äänenä ja valtiollisen väkivallan vastustajana.
Hänen merkityksensä koko Latinalaisessa Amerikassa oli suuri sotilaisdiktatuurien aikana. Hän oli yksi niistä alueen katolisen kirkon johtajista, joka antoi kasvot ja sanat sille osalle kirkkoa, joka asettui puolustamaan ihmisoikeuksia silmittömän väkivallan keskellä ja toteutti käytännössä ajatusta kirkosta köyhien kirkkona. Latinalaisamerikkalaiset tahot ovat jo pitkään ajaneet hänen pyhimykseksi julistamistaan, mutta vasta nyt – ehkä osin latinalaisamerikkalaisesta paavista johtuen – se tulee todeksi.
Romero – joka tarkoittaa espanjaksi pyhiinvaeltajaa – kulki itse vaelluksen, joka päättyi ammutuksi tulemiseen kirkon alttarilla maaliskuussa 1980. Kun hänet valittiin arkkipiispaksi vuonna 1977, Uudenmaan läänin kokoinen Salvador oli yksi niistä Latinalaisen Amerikan maista, jota johti sotilashallitus Yhdysvaltain tuella. Pieni maa oli aivan konkreettisestikin jakautunut armeijan ja sissien hallitsemiin alueisiin. Poliittinen väkivalta oli niin yleistä, että siltä ei säästynyt luultavasti yksikään perhe. Romeroa pidettiin harmittomana ”maan hiljaisena”, jonka valinta arkkipiispaksi ei lisäisi kirkon jakaantumista vaikeassa poliittisessa tilanteessa.
Ehkä paras tapa ymmärtää Romeron omaa pyhiinvaellusta on se, kuinka kirkolle, työlleen ja maalleen omistautuneesta pienestä ihmisestä kasvaa itseään suurempi, kun hän alkaa ymmärtää millaista laumaa hänet on asetettu johtamaan. Alaisia, omia pappeja ja kirkon maallikkoja, murhattiin. Köyhyys ja väkivalta olivat kirkon jäsenten arkipäivää. Kylmän sodan asetelmassa tavalliset ihmiset joutuivat pelinappuloiksi, kun oikeistodiktatuurit perustelivat kansalaisiinsa kohdistamaa väkivaltaa kommunismin uhalla. Romeron muuttuminen värittömästä rivipapista koko Latinalaisen Amerikan kärsimyksen ääneksi on kuvattu useassa hänestä kertovassa biografiassa: hän koki, että puoli oli valittava, kun mitään harmaan aluetta ei enää ollut. Peruste valinnalle oli kristillinen usko.
Kuten brasilialainen kollegansa arkkipiispa Dom Hélder Cámara, Romerokin oli ennen muuta paimen, joka katsoi kirkon tehtävän olevan heikoimpien puolelle asettumisen. Kumpikaan ei ollut akateeminen vapautuksen teologi. Pikemminkin he edustivat sellaista kirkon käytännön työtä, joka Vatikaanin II kirkolliskokouksen ja Medellínin piispainkokouksen hengessä otti lähtökohdakseen ihmisten todelliset elämäntilanteet ja sen yhteiskunnallisen todellisuuden, jonka keskellä kirkko elää. Heidän syvä hengellisyytensä (joka Romeron kohdalla ammensi myös Opus Dein piireistä) on se Latinalaisen Amerikan kirkon ja teologian ulottuvuus, joka liian helposti jää näkymättä, kun vapautuksen teologiaa tulkitaan vain poliittisesti vasemmisto-oikeisto –akselilla.
Hänen radioidut saarnansa olivat maan kuunnelluimpia ohjelmia. Niissä hän lohdutti kansaansa, mutta myös esitti suorasukaisia vetoomuksia väkivallan lopettamiselle kohdistaen ne jopa Yhdysvaltain silloiselle johdolle. ”Jumalan nimessä, lopettakaa väkivalta!” oli hänen viestinsä. Häntä on millään mittarilla vaikea pitää minään vasemmistolaisena agitaattorina, mutta sellaisen ajattelutavan uhriksi hän joutui. Tai voi olla niinkin, että hänet katsottiin vaaralliseksi juuri siksi, että hänen äänensä oli niin kirkollinen: hän vetosi Raamattuun, Jumalaan ja Jeesuksen seuraamiseen kritisoidessaan hallitusta ja armeijaa, jotka terrorisoivat maata.
”Piispa voi kuolla, mutta Jumalan kansa, joka on kirkko, ei kuole koskaan.” Keskustelutilaisuus Managuassa, Nicaraguassa, vuonna 1986. Kuva: Elina Vuola.
Koko maailmaan levisivät uutiset hänen murhastaan 24. maaliskuuta 1980. Hän oli pitämässä messua pienessä kirkossa, kun sinne tunkeutuneet naamioituneet miehet ampuivat hänet alttarille. Salvadorin rauhansopimuksen solmimisen (1991) jälkeen asetettu totuuskomissio totesi syyllisiksi hallituksen tukemat äärioikeistolaiset puolisotilaalliset joukot. Romerosta tuli Salvadorin ja koko Latinalaisen Amerikan marttyyri, ns. kansankirkon (iglesia popular) tai köyhien kirkon (iglesia de los pobres) kärsimyksen symboli.
Romero oli ennustanut kuolemansa, jota hän piti todennäköisenä, murhattiinhan kirkonmiehiä ja –naisia pienemmästäkin syystä. Kaksi viikkoa ennen kuolemaansa hän totesi haastattelussa: ”Minua on uhattu kuolemalla monta kertaa. Minun on sanottava, että kristittynä en usko kuolemaan ilman ylösnousemusta. Jos he tappavat minut, nousen ylös Salvadorin kansassa.” Juuri näin myös kävi. Kun itse kävin 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvun alussa Salvadorissa lähinnä free lance -toimittajan ominaisuudessa, Romeron kuvia, hänestä tehtyjä seinämaalauksia ja hänen saarnojensa sitaatteja näkyi joka puolella julkista tilaa. Joissakin hänet esitettiin jo sinä pyhimyksenä – SanRomero – joka hänestä vasta nyt virallisesti tulee.
Valitettavasti näistä ottamani kuvat jäivät Salvadorin viranomaisille tehtyäni sen virheen, että kuvasin Yhdysvaltain lähetystöä, joka ainakin silloin oli kokonaisuudessaan valtavan teräsverkon ympäröimä pomminvarma muodoton linnake San Salvadorin keskustassa. Poliisi vei kamerani.
Samassa haastattelussa Romero myös totesi: Un Obispo morirá pero la Iglesia de Dios, que es elpueblo, no perecerá jamás, eli ”Piispa voi kuolla, mutta Jumalan kirkko, joka on kansa, ei katoa koskaan.” Tämä on yksi hänen laajalle levinneitä lauseitaan.
Päivää ennen surmatuksi tuloaan Romero piti saarnan, jossa hän vetosi suoraan armeijan sotilaisiin: ”Kukaan sotilas ei ole velvollinen tottelemaan Jumalan lain vastaista määräystä. On tullut aika, että tottelette enemmän omaatuntoanne kuin synnin järjestystä. Kirkko – joka puolustaa Jumalan lain ja ihmisyyden oikeuksia – ei voi olla hiljaa tällaisen vääryyden edessä. Jumalan nimessä, tämän paljon kärsineen kansan nimessä, jonka valitukset nousevat taivaisiin päivä päivältä äänekkäämmin, pyydän, vaadin, käsken Jumalan nimessä: lopettakaa sorto!”
Keski–Amerikassa Romerosta on kansan mielissä tullut pyhimys jo kauan sitten. Se, että hänen pyhimykseksi julistamisensa on kestänyt näin kauan, johtuu varmasti monesta asiasta. Itse arvioisin, että pääsyy on koko se kylmän sodan asetelma, jossa Latinalaisen Amerikan 1970-1980 –lukujen tilannetta on tulkittu myös katolisen kirkon johdossa. Kritiikki oikeistodiktatuureja kohtaan nähtiin sosialismin ajamisena. Ihmisoikeusrikkomusten tuomitseminen nähtiin vasemmistolaisten sissiliikkeitten pussiin pelaamisena. Vapautuksen teologia nähtiin marxilaisena evankeliumin politisoimisena. Toisin sanoen ei ymmärretty, mistä oikeastaan oli kyse.
Kirjoittaja haastattelemassa sissiliike FMLN:n (Frente Farabundo Martí para la Liberación Nacional) komentajia rauhanprosessin etenemisestä Uzulutánissa vuonna 1992. Tarkempi paikka oli salainen, kyyti sinne kirkollinen. Kuva: Jussi Pakkasvirta.
Romeronkin tarkasteleminen tällaisen prisman läpi on estänyt hänen näkemisensä hengen miehenä, paimenena ja kansansa kärsimyksen äänenä. Muodollisten syiden puuttuminen – ihmeiden välttämättömyys pyhimykseksi julistamiselle – on mielestäni tekosyy. Suurin ihme on tainnut olla hänen henkilökohtainen muutoksensa ja Latinalaisen Amerikan katolisen kirkon muutos vuosisatojen aikaisesta vallanpitäjästä kansalaisyhteiskunnan ja kaikkein heikoimpien puolustajaksi. Romerolla oli siinä osuutensa, ja se jos mikä on ollut ihme.
Suomessa Romero ja koko Salvadorin tilanne oli 1980-luvulla parhaiten hallussa hyvin nuorilla ihmisillä, ennen muuta opiskelijoilla. Suomen Ylioppilaskuntien Liitolla oli kehitysyhteistyöhanke salvadorilaisten opiskelijoiden kanssa. Suomen Kristillisen Ylioppilaskunnan piskuisella ”lattariporukalla” taisi olla Suomessa ainoat suorat yhteydet Salvadorin kirkollisiin tahoihin, nimenomaan ns. kansankirkkoon. Salvadorilainen kansanmessu käännettiin suomeksi SKY:ntoimesta.
Kirjoittaja salvadorilaisen isä Rutilio Sánchezin kanssa Helsingissä via cruciksella vuonna 1987. Kuvaajasta ei varmuutta.
Laajapohjaisemmassa Salvador-komiteassakin kirkon piirissä toimivilla nuorilla oli tärkeä merkitys. Juuri Keski-Amerikan tilanteen vuoksi järjestimme Suomessa ensimmäisen julkisen ristisaaton, via cruciksen vuonna 1987. Mallia otimme Latinalaisen Amerikan kristityiltä, jotka liittivät Jeesuksen kärsimystien omaan kärsimykseensä. Salvadorissa poliittisessa vainossa kadonneiden omaisten ihmisoikeusryhmä, ns. kadonneiden äidit, antoivat ryhmälleen nimeksi Romeron (Comité de Madres de los Desaparecidos Políticos de El Salvador Monseñor Romero. COMADRES). He olivat yksi esikuva järjestämällemme via crucikselle (Salomaa 2017), johon osallistui myös salvadorilainen pappi, isä Rutilio Sánchez.
Kun me nuoret pyrimme vaikuttamaan Suomen luterilaiseen kirkkoon – Salvadorin luterilaisen kirkon pyynnöstä – se kaikui kuuroille korville. Tulkintani on, että Suomessakin tilanne tulkittiin (väärin) oikeisto–vasemmisto -akselilla, mikä esti aidon kirkkojen välisen solidaarisuuden. Suomen luterilainen kirkko loi suhteita Salvadoriin vasta, kun se oli turvallista – enkä tarkoita tällä fyysistä turvallisuutta, joka aiemmin oli todellinen uhka, vaan poliittista ja kirkollista turvallisuutta: ollaan yhteyksissä vasta, kun tilanne on ohi eikä tarvitse asettua kenenkään puolelle, ettei vain tulkita poliittisesti väärin.
”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan” taitaa sopia niin Vatikaanin kuin Suomen luterilaisen kirkon linjaksi Romeron ja hänen edustamiensa latinalaisamerikkalaisten kristittyjen kärsimykseen reagoimisessa.
Sitaatit teoksesta Mons. Oscar A. Romero, su pensamiento: antología, últimas homilías (nov. 79 al24 marzo 1980): X aniversario de su muerte martirial. San Salvador: Arzobispado de San Salvador. 1990. Käännökset espanjasta EV.
Ensimmäinen Suomessa pidetty via crucis Helsingissä palmusunnuntaina vuonna 1987 osana Keski-Amerikan rauhanviikkoja. Kirjoittaja edessä lapsen arkkua kantamassa. Kuvaajasta ei varmuutta.
Salomaa, Marja: ”Via crucis valloitti kadut jo 30 vuotta sitten. Opiskelijoiden ja taiteilijoiden Ristin tie yhdisti 1980-luvulla Raamatun kärsimyshistoriaan poliittista kritiikkiä.” Helsingin Sanomat14.4.2017, 22-23. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005170738.html
