Sotilaspappi kenttäjumalanpalvelusta pitämässä. Kuva: Uuno Laukka
”Jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Tämä raamatunlause tuli mieleen, kun kuulin Jouni Tillin yhteiskuntatieteellisestä väitöskirjasta.
Mutkikkaasti muotoiltu otsikko kätkee taakseen aiheen, joka olisi mitä tähdellisin teologisen tutkimuksen kohde: pappien, erityisesti sotilaspappien hengellisten puheiden tapa selittää jatkosodan kulku.
Lokakuussa väitelleen Tillin väitöskirja on kenen tahansa ladattavissa pdf-muodossa Jyväskylän yliopiston sivuilta. Lienee jonkinlainen tiedepoliittinen kukkanen, että näin kansallisesta aiheesta julkaistaan tutkimus englanniksi.
Kun tutkijalla ei ole suojanaan Suomen historian kaapua, iso osa kiinnostuneesta lukijakunnasta on tehokkaasti uhrattu ”tuottavuusnäkökulmille” ja ”urakehitykselle”. Tässä ollaan.
Tillin tutkimus kohdistuu Puolustusvoimien sodan aikaiseen kirkolliseen työhön. Toisaalta se pitää huolta joukkojen uskonnollisista perustarpeista, joille tunnetusti sota- ja muina kriisiaikoina on erityistä kysyntää. Toisaalta uskonnollisuus ei elä irrallaan muusta todellisuudesta, joten pappien puheisiin sisältyy väistämättä poliittisluonteisiakin kannanottoja. Papit luovat osaltaan taistelevan joukon henkeä.
Jouni Tillin väitöskirja keskittyy pappien puheiden poliittiseen puoleen. Politiikan olemassaolo ei ole uutinen. Mielenkiintoista on lähinnä se, miten ja millä tavoin tämä ilmenee. Tilli keskittyy rintamalehtien ja muutamien julkaistujen sota-ajan kirjojen tarjoamaan aineistoon.
Ennakkosensuurin oloissa mitään kovin kriittistä ei tästä aineistosta edes kannata odottaa. Sitäkin mielenkiintoisempaa on, kun Tilli joskus löytää sellaista.
Esimerkiksi professori Yrjö J. E. Alanen korosti, ettei sotaa käydä yksittäisiä venäläisiä vastaan, vaikka samanaikaisesti monella suulla todettiin kaiken venäläisen täydellinen alhaisuus.
Satunnaisista kriittisistä kannoista huolimatta papisto on Tillin tutkimuksen valossa melko saumattomasti tukenut valtion sodanpäämääriä. Siksi kaipasin hiukan eritellympää perustelua sille Tillin väitteelle, etteivät papit olleet vain propagandakoneiston epäitsenäisiä osasia. Miten itsenäisyys näkyi?
Tillin väitöskirjan vaikeimmin sulavia osia on Kenneth Burkelta lainattu retoriikan teoria. Teologin silmälasein se sisältää joitakin oivalluksia, mutta aineiston selittäjänä se ei lopulta tunnu toimivan. Tilli joutuukin selittämään jatkuvasti Raamattua ja siitä myöhemmin tehtyjä tulkintoja taustoittaakseen pappien puheita. Eikö tämä olisi yksinkertaisesti riittävä tausta-aineisto?
Tässä suhteessa huomiota herättää kirjan lopussa oleva uhrautumisteeman käsittely, joka Burken teorian mukaan kuuluu juuri siihen yhteyteen, mutta jonka Tillikin toteaa olleen läsnä koko sodan ajan. Uhrieetosta tarvittiin siis jatkosodan lennokkaassa alussa eikä vasta loppusodan raskaissa vaiheissa.
Tilli jakaa sodan kronologisesti kahteen osaan. Jatkosodan alussa henkeä leimasi Mannerheimin päiväkäskyn pyhän sodan, ristiretken ja eskatologisen ratkaisun tyyppiset teemat. Ne heijastuivat pappienkin puheenparteen: Jumala on nyt määrännyt ratkaisevan hetken, jolloin Suomen suku yhdistyy ja perivihollinen nujerretaan lopullisesti. Suomalaisten tulee vain toimia tilanteen vaatimusten mukaisesti.
Toinen osa astuu kuvaan, kun vuoden 1942–43 kuluessa käy yhä selvemmäksi, että sota päättyy huonosti. Pappien puheissa katse kääntyy yhä vahvemmin yksilöihin, joiden synnin katsotaan aiheuttavan huonoa sotamenestystä.
Hyvän ja pahan välinen raja ei olekaan enää vain idän ja lännen välillä, vaan myös yksittäisessä sotilaassa ja kansalaisessa. Sodan tappiollinen päätösvaihe ymmärretään Jumalan kouluna ja rangaistuksena, jonka keskellä on silkkaa armoa, ettei Jumala antanut koko kansakunnan pyyhkiytyä kartalta. Sodan alussa venäläiset olivat vihollisia, mutta nyt ne toteuttivat Jumalan tuomiota.
On aivan uskottavaa, että papiston julistuksen yleislinjat noudattivat tätä kaksiosaista kaavaa. Sen sijaan yksityiskohdissa useinkin voisi piirtää kysymysmerkkejä. Eikö yksilön syntisyyttä korostavaa teemaa tosiaankaan ollut sodan alussa, vaikka se kuuluu luterilaisen julistuksen ydinajatuksiin? Vai onko tämä seurausta painettuun sanaan päätyneen poliittisen ulottuvuuden ylikorostuksesta? Samaa pohdintaa jouduin itse käymään Raamatullinen sota -tutkimuksessani.
Kaksiosainen kaava seuraa niin sanottua deuteronomistista teologiaa. Tämä vanhatestamentillinen historiateologia korostaa Jumalan lahjana saatua maata, joka Herran tuella valloitetaan. Myöhempää Israelin historiaa puolestaan leimaa synti ja siitä seuraava vieraiden kansojen toteuttama rangaistus. Tämä voisi olla pidemmällekin menevän tutkimuksen aihe.
Vaikka deuteronomistinen teologia jääkin Tilliltä huomaamatta, hän taustoittaa käytettyjä raamatunkohtia tavalla, jota pidän ei-teologille ansiokkaana. Tilli on todella löytänyt tutkimusaiheen, jota hänen väitöskirjansa ei suinkaan ole kolunnut puhtaaksi.
Nyt tarvittaisiin teologia. Erkki Kansanahon Papit sodassa (1991) on kirkkohistoriallinen tutkimus, mutta se uusi sukupolvi voisi avata pakan uudestaan.
Tilli itse kiinnittää paljon huomiota pappien tapaan käyttää Raamattua, joten myös sitä kautta avautuisi luonteva näkökulma.
Niko Huttunen
Arvioitu teos:
Jouni Tilli: The Continuation War as a Metanoic Moment. A Burkean Reading of Lutheran Hierocratic Rhetoric. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 449. Jyväskylän yliopisto, 2012. 200 s.
Kuva lainattu Uuno Laukan valokuvakokoelmasta Pohjois-Pohjanmaan museon sivustolla.
