Kieli muuttuu, sille ei voi mitään. Sen tiesi jo Horatius (65–8 eKr.).Mutta miksi jotkut tieten tahtoen muuttavat kieltä? Välttävät toisia sanoja ja kuin uhallaan korvaavat ne toisella.
Suomen kielessä on vanhastaan verbi panna. On pantu kengät jalkaan, pensselit santaan ja hanskat naulaan. Ruokaan on pantu suolaa ja kahviin sokeria. Merkille on pantu myös eli huomattu ja havaittu. Mieleenkin on monia asioita pantu ja jopa painettu. On pantu esillekin ja verolle myös.
Erityismerkitys panemiselle on eufemistinen metafora tarkoittamassa sukupuoliyhteyttä, muodikkaammin sanoen seksin harjoittamista.
Nyt tuntuu siltä, että panna-verbiä ja sen johdoksia ei muuten kuin seksikielikuvana osata tai uskalleta käyttääkään. Ainakin jos lukee vaikkapa Yleisradion uutissivuja.
Kun ennen pantiin merkille, nyt merkille laitetaan. Muistiinkin saa minun puolesta toki laittaa, jos ei tohdi sinne panna, mutta eikö saman tien häviä kätevä liittoverbistä johdettu sana muistiinpano?
Ennen, ahtaammassa seksimoraalissa, sai kuitenkin ostaa ja käyttää muistiinpanovälineitä. Siis peräti -panovälineitä! Opettajan punakynä ei viuhunut eikä editoivan toimittajankaan.
Suomalaisten luulisi olevan seksuaalisesti jo sen verran läpivalaistuja, ettei muistiinpano ketään häiritsisi. Sen sijaan panna-verbin hysteerinen välttely vakiintuneissa ilmauksissa vaikuttaa suorastaan seksuaaliselta häirinnältä.
Kuolema on kurja juttu – Horatius tiesi sanojenkin kuolevan ja syntyvän uudelleen. Geoffrey Chaucer (n. 1343–1400) fantasioi Canterburyn tarinoidensa ”Anekauppiaan tarinassa” kuoleman tappamisella. Aihelma kuuluu olennaisesti kristilliseen mytologiaan,
Voi, kuolema-parkaa! Kuoleminen tuntuu olevan näinä päivinä hätää kärsimässä. Kukaan ei enää kuole. Kaikki vain menehtyvät.
Viitteet klassikkoteoksiin:
Horatius: Ars poetica. Runotaide. Suom. Teivas Oksala (Gaudeamus). [Useita painoksia.]
Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita. [Canterbury Tales.] Suom. Toivo Lyy (Otava). [Useita painoksia.]
Artikkelikuvassa häpeämätön muistiinpano. Kuva: Mikko Ketola.
