Ovatko muutamat ”luterilaiset” seurakunnat unohtaneet tunnustuksensa ja ryhtyneet kirkon ulkopuolisten tahojen äänitorviksi, vai onko sitä koskaan kunnolla opittukaan? Tämä tuli mieleeni viimesyksyisestä Se löytyi -kampanjasta, johon monet luterilaisetkin seurakunnat osallistuivat. Luterilainen tunnustus, oppi ja dogmatiikka on ilmaistu hyvin selvästi Martti Lutherin pääteoksessa Sidottu ratkaisuvalta. Tämä kirja on edelleen hyvin ajankohtainen, ja sitä analysoi myös dogmatiikan emeritusprofessori Miikka Ruokanen tuoreessa kirjassaan Miten uskoa, kun ei voi uskoa (2022). Miksi vasta nyt? Dogmatiikka, kirkon tunnustus, on sen suola. Miten kirkon käy, jos suola käy mauttomaksi? Kaiken ja kaikkien mielistely on vastenmielistä.
Minä jouduin vedetyksi mukaan tuon mainitsemani kampanjan järjestäneeseen liikkeeseen jo nuorena tietämättä sen opetuksesta yhtään mitään. Erään kokouksen jälkeen seurakunnan pastori tuli kysymään minulta olinko uskossa. Sanoin uskoneeni Jumalaan lapsesta asti ja että minut on kastettu luterilaisessa kirkossa. Pastorin ääni voimistui kun hän sanoi minulle: ”Riivaajatkin uskovat ja vapisevat.” Tätäkö se yhteiskristillisyys olikin? Olin sairastunut silloin myös vakavaan masennukseen, ja nyt minulle sanottiin, että syy tähän olikin se, etten ole oikeassa uskossa ja olen riivaajien vallassa. Jouduin vuosiksi pitkään terapiaan tämän jälkeen. Pastorille näytti olevan selvää, että luterilaiset eivät ole uskovia kristittyjä lainkaan. Nykypäivänä kyseisten piirien uskonnollinen suvaitsemattomuus on hyvin näkyvää.
Luterilainen pelastuskäsitys on sanottu seuraavassa Efesolaiskirjeen 2. luvussa: ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8–9). Jeesus vertasi usein Jumalan rakkautta vanhempien rakkauteen omia lapsiaan kohtaan. Mitä lasten pitää tehdä saadakseen vanhempiensa ehdottoman rakkauden? Ei mitään. Eikö Jumala rakastaisi vieläkin enemmän? Päinvastaista käsitystä eli ehdollista rakkautta voidaan kutsua ”ratkaisuntekoteologiaksi” ja se on näkyvästi läsnä esimerkiksi modernin amerikkalaisen evankelikaalisuuden eri muodoissa, samoin suomalaisissa vapaakirkoissa ja kirkon viidesläisyydessä.
Lutherinkin aikana vaikuttanut semipelagiolainen ”harhaoppi” on edelleen läsnä. Siinä usko onkin ihmisen oma teko niin kuin helluntaisaarnaaja Reinhard Bonnke kristillisen uskonsa määritteli mainoslehtisessään ”Vuosi 2000 ja mitä sen jälkeen”. Ihminen ja hänen ratkaisunsa näyttää olevan kaiken mitta ja ihminen on kaikkivaltias, joka panee puumerkkinsä Jumalan anomukseen pelastaa hänet. Tällainen synergismi ei ole kuitenkaan luterilaisuutta, eikä sitä mielestäni pitäisi minkään kampanjankaan nimissä tuoda luterilaiseen kirkkoon. Myös Kuopion piispa Jari Jolkkonen on kiinnittänyt aikaisemmin huomionsa tähän ja esittänyt kiusallisia kysymyksiä kirkolle luterilaiseen Augsburgin tunnustukseen liittyen Samoin on tehnyt teologi Jarmo Tarkki erinomaisessa kirjoituksessaan Vartijassa 4/2022.
Minusta Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta kuvaa luterilaista kristillisyyttä jo lapsena oppimallani tavalla. Se kertoo myös Jeesuksen itsensä kertomana, minkälainen Jumala on. Jerikon tien uhri ei voinut tehdä mitään, koska oli henkihieverissä. Vääräoppinen samarialainen kelpasi Jeesukselle esikuvaksi. Hän tuli, sitoi haavat, pani aasinsa selkään ja vei verille hakatun miehen majataloon hoidettavaksi minkä hän maksoikin etukäteen. Tarvittaisiinko uutta uskonpuhdistusta, jossa palattaisiin protestanttisen perinteemme lähteisiin ja laupiaan samarialaisen kirkkoon? Jumala ei tarvitse meidän hyviä tekojamme, mutta lähimmäisemme tarvitsevat eikä ilman niitä kirkon sanomakaan ole uskottava.
Pastori Jarmo Tarkki lainaa kuulemaansa tarinaa Paavo Ruotsalaisesta, jolta kysyttiin miten kuolemaan pitäisi valmistautua, jotta pelastuisi. Paavo vastasi: ”Ilman uskoa ja syntisenä.”
Artikkelikuvassa Vincent Van Goghin maalaus Hyvä samarialainen (1890).
