Noli foras ire, in te ipsum redi. In interiore homine habitat veritas. Et si tuam naturam mutabilem inveneris, transcende et teipsum. – Augustinus.
Lukiessani norjalaisen nobelistin Jon Fossen teosta Septologien (Damion Searlsin loistavana englanninnoksena Septology) kuulin mielessäni jatkuvasti pyhän Augustinuksen tunnetun kehotuksen hengellisesti etsivälle ihmiselle: ”Älä mene ulos vaan palaa sisään itseesi. Totuus asuu sisäisessä ihmisessä” (De vera religione). ”Sisäisen” (intus) ja ”ulkoisen” (foris) välinen erottelu oli keskeinen niin Augustinuksen omassa uskonnollisessa kääntymysprosessissa kuin hänen teoreettisessa ajattelussaankin. Kääntymyksessä ulkoisessa häivemaailmassa harhaileva sielu alkaa palata sisään itseensä, jolloin koko todellisuus alkaa näyttäytyä uudella tavalla – hyvän Jumalan itseilmoituksena.
Myös Fossen Septologienissa on kyse eräänlaisesta kääntymyskertomuksesta. Ulkonaisesti teos on seitsemän pienoisromaanin sarja, joista jokainen kuvaa yhtä päivää norjalaisen taidemaalari Aslen elämässä. Asle asuu maaseudulla Dylgjan kylässä. Joulu on tulossa, ja kuten aina tähän aikaan vuodesta Aslen teoksista on tulossa näyttely läheiseen Bjørgvinin rannikkokaupunkiin. Aslen vaimo Ales on kuollut jo useita vuosia sitten, eikä heillä ollut lapsia. Hänen ainoa ystävänsä on hänen maanviljelijänaapurinsa Åsleik. Lisäksi kaupungissa Aslella on toinen ystävä, Asle myös nimeltään ja taidemaalari hänkin. Siinä missä Dylgjan Asle on onnistunut pääsemään irti alkoholista, Bjørgvinin Asle on kuolemassa alkoholismiinsa. Tällaiset kaksinaisuudet tai heijastumat toistuvat romaanissa ja saavat pohtimaan inhimillisen identiteetin salaisuutta: mikä tekee minusta minut ja sinusta sinut? Ja miksi sinun elämäsi menee niin ja minun näin?
Asle on saanut juuri valmiiksi maalauksen, joka koostuu kahdesta risteävästä viivasta, violetista ja ruskeasta. Jokainen Septologienin seitsemästä osasta alkaa Aslen pohdiskelulla tämän maalauksen äärellä. Hän ei osaa päättää, onko teos vielä kesken vai jo valmis, onko se huono vai erittäin hyvä, jopa hänen parhaimpansa. Siitä Aslen sisäinen keskustelu laajenee koskettamaan taiteen tekemisen ja ihmisenä olemisen suuria kysymyksiä, aina nivoutuen muistoihin Aslen kasvutarinasta taidemaalariksi. Pohdintojensa ja muisteluidensa lomassa Asle käy Bjørgvinissä katsomassa sairaalaan joutunutta kaimaansa ja viemässä taulujaan Meierin taidegalleriaan näyttelyä varten. Lopulta Asle lähtee, monien vuosien kutsujen jälkeen, Åsleikin kanssa tämän sisaren luokse jouluaterialle.
Tällainen on ulkoisesti Septologienin narratiivinen kehys. Ei varsinaisesti mitään erikoista, ei mitään jännittävää toimintaa tai räiskyvää dialogia. Sisäisesti tarkasteltuna, itse lukemisen kokemuksessa, en kuitenkaan ole lukenut oikein mitään vastaavaa. Kirjan lukeminen oli itselleni suorastaan harras kokemus, hyvin lähellä rukousta tai meditaatiota. Toki tämä liittyy myös siihen, että teoksessa itsessäänkin on pitkiä pätkiä, joissa Asle vain rukoilee Isä meidän tai Terve Maria -rukousta, latinaksi tai omana uusnorjalaisena tulkintanaan (puoliksi itävaltalaisen vaimonsa Alesin myötä Asle oli kääntynyt katoliseen uskoon jo nuorena miehenä). Tyypillisesti jokainen teoksen seitsemästä osasta päättyy Aslen rukoukseen, aina hieman eri sanoin ja tavoin muotoiltuna. Mutta hartaudellinen tunne välittyy teoksesta kauttaaltaan, myös niistä kohdista, joissa ei mitenkään puhuta uskonnosta. Septologien luo aivan oman olemisen tapansa ja saa pohtimaan lukemisen hartautta ylipäänsä.
Jotain harrasta on jo lukemisen aktissa itsessään. Lukemisessa suuntaamme huomiomme ulkomaailman vilinästä sisäisen maailmamme rauhaan. Lukiessani en voi tehdä mitään muuta vaan keskityn vain siihen yhteen ainoaan asiaan, joka on tarpeen. Lukiessa kaikki ulkoinen menettää merkityksensä, koska kaikki arvokas on läsnä sisäisesti, tässä ja nyt. Lukeminen on yksinkertaista, nöyrää ja vaatimatonta; sitä on parasta tehdä yksin omassa huoneessa, muiden katseilta suojassa. Lukiessa tietoisuus on alastomimmillaan, jotenkin kaartuneena itsensä ylle ja kasvokkain itse itsensä kanssa. On selvää, että tällaisella hartaalla tavalla voi lukea vain perinteistä kirjaa (oli se sitten kansien välissä tai lukulaitteessa); äänikirjojen kuuntelu on aivan toisenlainen kokemus, varsinkin jos siinä samalla tekee jotain muuta kuin vain kuuntelee. Todellinen lukeminen voittaa kaikenlaisen tehokkuusajattelun ja voitontavoittelun. Lukeminen johdattaa kontemplatiiviseen rukoukseen, jossa emme pyri mihinkään vaan vain olemme läsnä.
Mikä tekee sitten Fossen teoksesta erityisen harrasta luettavaa? Paljon tämä johtuu jo Fossen kielestä, joka on pehmeää ja luonnollista kuin hengitys tai sydämen syke. Sanasto on teeskentelemättömän yksinkertaista, toistuvaa ja joskus lähes myyttistä mutta silti täysin arkista. Ja-sanat yhdistävät lauseita lähes raamatullisesti toisiinsa (Fosse oli mukana uuden norjalaisen Raamattu-käännöksen työstämisessä). Fosse ei käytä pisteitä pysäyttämään kielen kulkua, eikä niitä lukiessa yhtään kaipaakaan. Pisteet vain katkaisisivat sen meditatiivisen hengen liikkeen, joka on liikettä, kun se on levossa. Fossen kieli on hiljaisuutta, joka puhuu äärettömän intiimisti. Olo on välillä kuin rippituolissa, täydellisen vapauden ja rehellisyyden ulottuvuudessa. Silti on ihmeellistä, kuinka helppolukuista Fossen kieli on. Hän ei kikkaile tai briljeeraa kielenkäytöllään, hän ei piilottele mitään salamerkityksiä tekstiinsä, kuten monet modernistiset kirjailijat Joycesta alkaen tekevät. Septologienissa kaikki on esillä, kaikki on paljasta, ja juuri siksi kätkettyä ja salaperäistä: fainomenos kryptetai (”ilmoitettuna hän piiloutuu”), ovat kristilliset mystikot aina tienneet.
Harras on kuitenkin myös teoksen sisältö. Taidemaalarina Asle pyrkii kuvaamaan sitä ”loistavaa pimeyttä” (shining darkness Searlsin käännöksessä), joka on koko olevaisen syvin salaisuus. Wittgensteinilaisittain hän tietää, ettei olemassaolon pyhästä salaisuudesta oikeastaan voi puhua, mutta näyttää sitä ehkä voi, osoittaa sitä kohti. Tähän Asle pyrkii tauluissaan, joiden tummat yksinkertaiset muodot parhaimmillaan loistavat ihmeellistä, sanomatonta valoa. Tätä loistavaa pimeyttä Asle havaitsee myös ympäröivässä maailmassa, josta hän pyrkii vangitsemaan sitä taiteeseensa. Pyhässä messussa hän näkee sen papin kohottamassa pyhitetyssä ehtoollisleivässä. Usein Asle myös epäilee kristillisen ilmoituksen sisältöjä, niiden mielekkyyttä ylipäätään, mutta yhdestä asiasta hän on sisäisesti aivan varma: siellä, missä on suurin pimeys, siellä on myös suurin valkeus. Jumala on lähimpänä niitä, jotka ovat suurimmassa ahdistuksessa ja epätoivossa. Eräässä teoksen hengellisesti kauneimmista kohdista Asle pohdiskelee, kuinka tämä valkeus tuli tähän maailmaan köyhässä seimen lapsessa. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin Septologienissa ollaan Jumalan lihaksi tulemisen salaisuuden äärellä.
Kokemuksessaan todellisuuden loistavasta pimeydestä Asle liittyy kristillisen mystiikan perinteen syväuomaan. Kristillisessä mystiikassa on aina ollut esikuvana Mooses, joka uskalsi astua siihen pimeyteen, jossa Jumala on (vrt. 2. Moos. 20:21). Tässä hengessä Pseudo-Dionysius kehottaa oppilastaan Timoteusta irrottautumaan kaikesta maallisesta ja nousemaan oman itsensä yläpuolelle kohti ”jumalallisen pimeyden yliolemuksellista säteilyä” (De mystica theologia, I, 1). Hengellisen sielun liike on jo itsessään mystinen. Se kohottautuu itsensä yli (epektasis, Gregorius Nyssalaisen termillä) kohti yliolevaa (epekeina tes ousias, kuten jo Platon sitä nimitti). Mitä on se tämä, joka ylittää kaiken olevan? ”Loistava pimeys” on osuvin nimitys sille olevaisen pyhälle salaisuudelle, joka on täysin toisenlaista kuin mikään muu mutta joka juuri tässä radikaalissa toiseudessaan loistaa musertavaa kauneutta. Myöhemmin Mestari Eckhart puhuu ”yliolemuksellisesta tietämisestä” (überformet wizzen), jota tarvitaan voidaksemme olla yhteydessä loistavaan pimeyteen. Mutta miten ylipäänsä voisimme tietää jotain siitä (hänestä?), josta jo määritelmällisesti ei voi olla mitään tietoa? Ilman joulun salaisuutta olisimme tuomitut täydelliseen, nihilistiseen pimeyteen. Pauli Annalan ja Kai Pihlajamaan hiljattain suomentamat Eckhartin joulusaarnat (Eckhartin joulu, 2023) johdattavat kauniisti kristillisen mystiikan alkulähteille. Samoista lähteistä Asle ammentaa Fossen teoksessa (”kukaan toinen ei ole avannut Jumalan valtakuntaa minulle niin kuin Mestari Eckhart”, Asle tunnustaa).
Kristillisestä perinteestä ammentaa myös kirjailija Fosse itse. Hän liittyi katoliseen kirkkoon vuonna 2013. Sen myötä hän pääsi myös irti alkoholista, Fosse kertoo haastatteluissa. Täydellisellä avoimuudella ja puhuttelevalla nöyryydellä myös Asle tunnustaa, ettei hän itse olisi koskaan pystynyt lopettamaan juomista ilman Jumalan ja vaimonsa Alesin apua. Hengellinen elämä alkaa, kun oma itse loppuu, eli kun ihminen on valmis tunnustamaan oman kyvyttömyytensä ja antautumaan toisen kannettavaksi. Tällainen nöyryys välittyy kauttaaltaan Septologienista, jollain sanomattomalla tavalla, ja nimenomaan se tekee sen lukemisesta suorastaan hartaan kokemuksen. Aina välillä teosta lukiessa vain herkistyy ja kyyneleet tulevat silmiin, vaikea sanoa, miksi. Jonkinlainen puhdistava ja jopa pelastava voima Fossen tekstissä on.
Septologien sukeltaa syvälle yhden henkilön tietoisuuteen mutta ei kuitenkaan huku siihen. Miten syvä subjektiivisuus on mahdollista ilman itseensä sulkeutuvaa subjektivismia? Tämä on hyvin keskeinen kysymys postmoderneille länsimaisille ihmisille, jotka haluavat pyrkiä edes jonkinlaiseen hengellisyyteen. Eurooppalaisen modernisaatiokehityksen myötä olemme todella löytäneet oman itseytemme ja ihastuneet siihen. Millaisia loputtomia ja loputtoman kiehtovia ulottuvuuksia löytyykään inhimillisestä tietoisuudesta! Ja samalla oma tietoisuutemme tarjoaa sellaisen päättymättömän labyrintin, johon on aivan liian helppo eksyä. Hengellinen liike alkaa omaan itseen palaamisella mutta omaan itseen hukkuminen on taas hengellisen elämän loppu. Eikä tässä alun ja lopun erottaminen ole lainkaan yksinkertainen tehtävä…
Onko Proustin lukeminen harrasta? Hankala sanoa, ei ainakaan samalla tavalla kuin Fossen lukeminen. Päinvastoin Proustin seurassa tulee helposti vähän imelä olo, jotenkin liian itseensä keskittynyt. Fossea lukiessa taas jotenkin unohtaa itsensä, vaikka samalla on äärimmäisen keskittynyt itse lukemiseen. Joka tapauksessa kokemus on täysin erilainen kuin vaikka Knausgårdia lukiessa. Onko tässä sekulaarin ja hengellisen kirjallisuuden ero? Missä siis? Fossen lukeminen lähentelee itselleni Danten lukemista.
Kuitenkin Fosse on täysin omanlaisensa eli ainutlaatuinen kirjailija. Hänet täytyy kokea itse. Tuntuu jotenkin banaalilta edes sen tarkemmin analysoida Septologienia, niin henkilökohtainen sen lukemiskokemus oli. Mutta sitä voi suositella toisille. Ehkä se puhuttelee sinua, ehkä ei.
Nobel-komitea oli asian ytimessä, kun se viime joulukuussa palkitsi Fossen kirjailijana, joka ”antaa äänen sanomattomalle”. Miten kirjoittaa siitä, mistä ei voi kirjoittaa? Miten puhua siitä, mistä ei voi puhua? Olemassaolon salaisuus lähestyy meitä jotenkin kuin sivuperspektiivistä, aivan näkökenttämme rajamailta kuitenkaan koskaan alistumatta objektivoivalle katseelle. Teologi kohtaa samanlaisen haasteen. Miten puhua ja kirjoittaa hänestä, joka on lähempänä meitä kuin me olemme itseämme, ja toisaalta kauempana meistä, kuin koskaan voimme edes käsittää? Miten ymmärtää häntä, joka ylipäänsä tekee kaiken ymmärtämisen mahdolliseksi? Ehkä korkeintaan voimme jollain salatulla tavalla heijastaa sitä loistavaa pimeyttä, joka on olevaisen ytimessä? Ja tällöinkin riippuu lopulta vain hänestä itsestään, tuleeko hänen äänensä kuulluksi, valonsa nähdyksi.
”Älä mene ulos vaan palaa sisään itseesi. Totuus asuu sisäisessä ihmisessä.” Augustinuksen kehotuksen jatko on yhtä tärkeä: ”Ja jos kohtaat muuttuvaisen luontosi, kulje myös oman itsesi tuolle puolen.” Hengellinen liike ei ainoastaan kaarru oman itsensä ylle, vaan se ylittää myös oman itsensä. Se on liikettä kohti radikaalia toiseutta, sitä, mikä on aina suurempi kuin oma itse. Tämän tajuaminen on samalla myös hartautta, koska itsensä ylittämisen liike ei lopulta ole meistä itsestämme lähtöisin vaan se on jonkun toisen liikettä meissä. Tässä mielessä lukeminen yleisesti ja Septologienin lukeminen erityisesti on hyvin harras kokemus. Lopultakin se vain on, se vain tapahtuu, kuten elämä itse.
Artikkelikuvassa Septologien-sarjan ensimmäisen osan kansikuva.
