Kuka sonnustautuu seuraavaksi näihin arkkipiispan asusteisiin. Kuva: arkkipiispa.fi

Paimenpaneeleissa etsittiin arvojohtajaa ja takaajaa kirkon uskottavuudelle

Kirkon kriisit heijastuvat arkkipiispanvaalikampanjoihin. Voisi luulla, että haussa on koko syntisairaalan arkkiatri, kriisiviestinnän koordinaattori, diplomaatti ja evankelista samassa paketissa. Paneelikierroksella vastaukset melko tavallisiin konkreettisiin kysymyksiin olivat piispallisen korrekteja, mutta monet myös epäselviä.

Arkkipiispanvaalin ensimmäinen vaalipaneeli pidettiin joulukuun 13. päivänä Turussa yhteistyössä yliopiston kanssa, aiheena arvojohtaminen. Viimeinen paneeli järjestettiin yhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa helmikuun ensimmäisenä päivänä, vain viikkoa ennen äänestystä.

Paneeli tuo ehdokkaista esiin erilaisia puolia eikä menestyksestä yhteispaneelissa kilpailijoiden kanssa voi päätellä, kenestä tulisi paras arkkipiispa. Jeesuksen seuraajiksi nämä kandidaatit vaikuttavat yhteistenteissä pidättyväisiltä, suorastaan virkamiesmäisiltä. Suurin osa puheesta on tarkoitettu olemaan huomaamatonta. Mutta se kai on puhetapa, johon pitkä ura kirkossa opettaa.

Ville Auvinen on paneelituolissa luonteva ja kakistelematon. Erikoisesta lähtöasetelmastaan huolimatta hän asettelee sanansa nopeasti ja varmasti, ikään kuin siinä ei olisi mitään erityisen ihmeellistä, ettei hän vihkisi papiksi lainkaan naisia. Virkamääräykset kuulemma hoituisivat. Auvinen sanoo usein sen, mitä muut eivät: kirkon ei ole pakko miellyttää kaikkia. Vaikka hänelle kirkon ja maailman väliset ristiriidat ilmenevät eri tavoin, on hauskaa kuulla tämä edes jonkun suusta. Auvinen puhuu omien sanojensa mukaan mielellään ilman papereita, muttei kovin pitkästi.

Ilkka Kantola on mietteliäs, mutta tuntuu kannattavan kirkkoa, jossa onkin paljon miettimistä, eikä niinkään itsestäänselviä ratkaisuja. Kantolalle ominaista on perusteellinen pohdinta, ja se tuottaakin usein painavia, läpimietittyjä ja itse muotoiltuja ajatuksia. Kantolan tapa puhua on huokoinen ja harkitseva ja hän edustaa selvästi avaraa kirkollisuutta, johon esimerkiksi kuuluu vanha luterilainen tapa kieltäytyä kyttäämästä ihmisten kirkossa käymistä. Kantolan olemus huokuu luottamusta, mikä on rauhoittavaa kirkossa, joka on täynnä huolta, maineenhallintaa, klikkihaaveita ja paniikkia.

Tapio Luoma puhuu pehmeällä radioäänellään koko ajan hieman hymyillen, lauseet eivät hätkähdytä, mutta joskus vähän unettavat. Luoma on itsevarma esiintyjä ja antaa vaikutelman papista, joka varmasti uskoo itse mitä sanoo. Luoma nauttii saarnaamisesta ja luottaa niiden tehoon.

Heli Inkinen puhui eniten etiikasta. Kuva: heliinkinen.fi.

Heli Inkinen puhui eniten etiikasta. Kuva: heliinkinen.fi.

Heli Inkinen on paneelien vakavin ja puhuu eniten etiikasta. Hän ei vitsaile mutta toisaalta uskaltaa sanoa myös vaikeita asioita. Inkinen puhuu usein kirkosta myös osana Suomea laajempaa kokonaisuutta ja osoittaa tuntevansa, mitä merkitystä kristillisellä teologialla on parhaimmillaan ollut. Saarnaamisesta keskusteltaessa hän esimerkiksi totesi, ettei saamenkielellä ole vieläkään saatavissa kokonaista raamatunkäännöstä.

Björn Vikström on todennut, että koska suomi ei ole hänen ensimmäinen kielensä, hän joutuu kääntämään mielessään puhuessaan suomea. Kenties tästä syystä hänelle kääntäminen ja tulkintojen tekeminen on keskeinen kristinuskon teema. Hän on sanonut, ettei osaa kaanaankieltä suomeksi ja puhuu siksi ymmärrettäviä lauseita. Vikström puhuu tarkasti, piilottamatta kantojaan, mutta korostamatta ristiriitojakaan. On varmasti Åbo Akademin suoma mahdollisuus ajatella esimerkiksi luterilaisia arvoja uudelleen, välittämättä siitä, että ajautuu olemaan eri mieltä pääkaupungin akatemiassa vallitsevien ajattelutapojen kanssa.

Jokainen ehdokas on pyrkinyt kampanjassaan näkymään ymmärrettävänä ja maanläheisenä hahmona, jossa teologinen sivistys yhdistyy kykyyn ymmärtää tavallista elämää tavallisissa seurakunnissa ja niiden ulkopuolella, maailmassa ja yhteiskunnassa.

Kymmenien haastattelujen, satojen vaalikampanjakeskusteluiden, iskulauseiden ja mottojen hiomisen jälkeen kaikki puhuvat yhä hämmästyttävän hyvin ammattikieltään kirkkoa: paneeleissa oltiin vähän väliä läsnä ihmisten elämässä, kuljettiin rinnalla, vierellä ja kohdattiin ihmisiä. Ja oltiin huolestuneita ja kannettiin huolta eriarvoisuudesta ja ennen kaikkea kirkosta itsestään, rakennettiin siltoja ja yhteisymmärrystä.

Ja erityisesti me kirkon ihmisethän tiedämme, että näistä sanoista muodostuu eräänlainen liturginen laulu, kirkon maakuntalaulu, jolla ei välttämättä ole muuta merkitystä kuin luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kirkossa korkeimmankin johtajan manifestiksi riittävät nämä tunnussanat, joilla varotaan suututtamasta ketään.

Kuka sonnustautuu seuraavaksi näihin arkkipiispan asusteisiin. Kuva: arkkipiispa.fi

Kuka sonnustautuu seuraavaksi näihin arkkipiispan asusteisiin. Kuva: arkkipiispa.fi

Jos mihin tahansa tavalliseen työhakemukseen kirjoittaisi olevansa huolestunut, ymmärtävänsä ihmisten yhteiskunnalliset oikeudet kipupisteinä ja haluavansa kulkea rinnalla, paperi lentäisi kierrätykseen. Näin on varmaan myös tavallisten papinpaikkojen haussa, ainakin todistettavasti satunnaisten projektitöiden kohdalla.

Turussa etsittiin kirkkoon maan arvojohtajaa

Turun perinteisessä paneelissa kirkon esipaimenen tehtävään valmistautuvat olivat tehneet läksynsä eli opiskelleet vastauksensa ulkoa. Kirkollisen paneeliperinteen perinteitä pidettiin yllä hartiavoimin sen estämiseksi, että kukaan olisi eri mieltä kenenkään kanssa mistään, vaikka naispappeuden vastustaja ja naispuolinen piispakandidaatti istuivat vierekkäin. Tunnelma oli rikkumattoman pidättyväinen ja korrekti, kunnes yleisökysymykset herättivät eloon myös persoonia roolien takana.

Aluksi ehdokkaita pyydettiin esittelemään, miksi vieruskaverista tulisi hyvä arkkipiispa. Ville Auvinen muisteli, että Heli Inkinen on aina tervehtinyt häntä hymyillen kauniisti. Tilanne oli kuulijoille kiusallinen, sillä kaikki tiesivät ettei Auvinen pidä Inkisen piispuutta teologisesti mahdollisena. Hymyn mainitseminen korosti tuota asetelmaa.

Ville Auvinen ei halunnut kirkon olevan hajuton ja mauton. Kuva: Sley.fi.

Ville Auvinen ei halunnut kirkon olevan hajuton ja mauton. Kuva: Sley.fi.

Kun ehdokkailta kysyttiin, millaista kirkkoa he pyrkisivät arkkipiispana rakentamaan, Auvinen korosti kirkon velvollisuutta olla “myötäilemättä yhteiskuntaa”.

“Hajuton ja mauton kirkko – eihän sellainen ketään kiinnosta”, hän totesi. Sekavaa ajattelua: että kirkon olisi sekä oltava välittämättä “ihmisten” mielipiteistä, että oltava konservatiivinen juuri kiinnostaakseen ihmisiä!

Björn Vikström nosti kirkon ytimestä yhden arvon, nimittäin radikaalin tasa-arvon, joka hänen mukaansa nousee uskon ytimestä. Vikström teki myös raikkaan ehdotuksen, että teologikunnassa lopetettaisiin puhe muuttumattomasta kirkosta ja muuttuvasta yhteiskunnasta, kun molemmilla on sekä historiansa että muutoksensa. “Myös kristinuskon sisältä on noussut eri aikoina tarve muuttaa yhteiskuntaa”, hän totesi.

Teologian paikka yliopistossa herätti voimakasta keskustelua. Auvinen ottaisi pappiskoulutuksen kirkolle ja totesi, että suomalainen malli, jossa kirkko vaatii papeilta nimenomaan tiettyä yliopistotutkintoa, on harvinainen. Hänen mukaansa yliopistoissa kielletään ihmeet ja opetetaan, että Jeesus oli väärässä toisen tulemisensa suhteen. Auvinen käytti tunnetun ateistin, filosofi Ilkka Niiniluodon argumenttia ajaakseen teologiaa ulos yliopistosta:

“Niiniluotokin on sanonut, ettei yliopiston tehtävä ole kouluttaa pappeja. Yliopiston teologia on akateemista, mutta kirkossa se on uskon muotoilua. Tällä hetkellä akateemisesti koulutetut heitetään yhtäkkiä kylmiltään tekemään hengellistä teologiaa työkseen”, hän sanoi.

Vikström puolusti akateemista teologista perusopetusta sanomalla, että käännöstyö on kaiken teologian pohja yhä. “Itse asiassa kristinusko syntyi käännöstyönä, kun juutalaisuuden piirissä syntyneitä tekstejä käännettiin hellenistiseen maailmaan”, hän huomautti. “Meidän täytyy tuntea se, mitä käännetään ja se, mille kielelle käännetään.”

Tulevaisuuden kirkko on Vikströmin mukaan jäsenvetoinen, Ilkka Kantolan mukaan lokaali ja lähiyhteistyötä paikallistasolla

Tapio Luoma taitaa muiden ehdokkaiden tavoin kirkon puhumisen. Kuva: Wikipedia.fi.

Tapio Luoma taitaa muiden ehdokkaiden tavoin kirkon puhumisen. Kuva: Wikipedia.fi.

tekevä, Auvisen mukaan ihanne olisi nykyistä pienempi heränneiden joukko ja Inkinen sanoi ajavansa nuorten kiintiöitä päätöksentekoelimiin.

Kantola arvioi tarkkanäköisesti, ettei kukaan voi itse päättää olevansa arvojohtaja. Hänen mukaansa arkkipiispan tehtävä mahdollistaa kyllä arvojohtajana olemisen, mutta on henkilöstä kiinni, tuleeko hänestä sellainen eli antavatko muut tämän roolin hänelle.

Heli Inkisen mielestä arkkipiispan yksi tärkeä tehtävä on olla arvojohtaja ja käyttää kirkon ääntä kovenevassa asenneilmastossa.

Tapio Luoman mukaan arkkipiispasta tulee arvojohtaja asettuessaan “niiden suomalaisten tulkiksi, jotka kokevat yhteiskunnan nopean muutoksen vaikeana”.

“Arkkipiispan on osattava kuunnella ja tulla toimeen erilaisia arvoja edustavien ihmisten kanssa”, hän sanoi.

Ville Auvinen korosti, että kirkon sanoma ei muutu, ja arkkipiispan tehtävä on tuoda tätä esiin.

Björn Vikström sanoi, että ollakseen arvojohtaja arkkipiispan sanoilla on oltava uskottavuutta.

“Jos arkkipiispa puhuu esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä yhteiskunnassa, asian pitää olla järjestyksessä myös kirkossa”, hän totesi.

Suosikki-edeltäjät

Kuten Olli Seppälä kirjoitti uutisessaan 14.12.2018, ensimmäinen paneeli paljasti, että ehdokkaissa on eroja:

”Ville Auvisen esiintymisessä korostuivat konservatiivisuus ja hengellisyys. Ilkka Kantolan yhteiskunnallinen kokemus tuli selvästi esiin. Heli Inkinen puolestaan oli joukon liberaalein ainakin suhtautumisessa sateenkaaripareja vihkiviin pappeihin. Tapio Luoma näyttäytyi joukon itsevarmana kirkonpuhumisen ammattilaisena. Vikströmin piispallisuus oli arkisempaa.

Vikström vapautui kysyttäessä, kuka arkkipiispa on tehnyt suurimman vaikutuksen.

– Jos vastaan John Vikström, sitä ei pidetä hyvänä vastauksena, ja jos vastaan jotain muuta kuin John Vikström, sitäkään ei pidetä hyvänä.

Vikström kuitenkin kehui Kari Mäkistä erinomaisena kokousten puheenjohtajana, jolla on kyky löytää vapauttavat ilmaisut, kun päätöksiä muotoillaan.

Tapio Luoma ja Ville Auvinen nostivat edellistä arkkipiispoista itselleen tärkeäksi Martti Simojoen. Ilkka Kantola nimesi John Vikströmin. Heli Inkinen luetteli kaikki neljä arkkipiispaa, joiden kanssa hän on ollut tekemisissä eli Mikko Juvan, John Vikströmin, Jukka Paarman ja Kari Mäkisen.”

Arvonnäyttäjät testissä

Arkkipiispa ei johda arvoyhteisöä, vaan armoyhteisöä. Yksikään panelisti ei halunnut olla hankala ja kyseenalaistaa tilaisuuden otsikkoa. Yritykset valitsevat sopivia arvoja ja vaihtavat niitä tarvittaessa. Kirkossa ei päästä sopuun siitä, mitä armosta tai evankeliumeista käytännössä seuraa. On hallitus ja eduskunta, joissa päätöksiä tehdään, mutta pappien, seurakuntien, herätysliikkeiden ja viime kädessä jokaisen yleisestä pappeudestaan innostuneen jäsenen oikeus löytää Raamatusta eettisiä ohjeita on olemassa.

John Vikström elämäkertateoksen kannessa. Kirjan kirjoitti Gustav Björkstrand.

John Vikström elämäkertateoksen kannessa. Kirjan kirjoitti Gustav Björkstrand.

Mitä konkreettisempia arvokysymyksiä paneeleissa esitettiin, sitä epämääräisempiä olivat vastaukset. Kirkossa on kai eduksi olla ottamatta kantaa, tai säilyttää vanhan porvarillista elämää ihailevan valtionkirkon maineen rippeet.

Turvapaikanhakijoiden auttamisesta kiinnostuivat haastattelijat sekä Turussa että Helsingissä. Kantola, Vikström ja Luoma puhuivat sekä kirkkoturvasta että yhteistyöstä viranomaisten kanssa. Kysyttäessä, voiko kirkko rikkoa lakia, ainoastaan Ville Auvinen teki selväksi, että milloin laki on väärä, kristityn ei tarvitse sitä noudattaa.

Luoma kiisti olevansa tietoinen turvapaikanhankijoiden kätkemisestä kirkkoon, mutta totesi, että kirkon työntekijöiden on syytä pysyä viranomaisten kanssa yhteistyössä. “Kirkkoturva tarkoittaa selviytymistä seuraavaan päivään ja kirkon pitää auttaa säilyttämään tällainen toivo”, hän selitti. Kirkkoturva ja yhteistyö viranomaisten kanssa mahtuvat siis tarvittaessa myös samaan lauseeseen, vaikkei kuulija voi tietää, miten se on mahdollista.

Helsingin paneelissa Vikström sanoi antaneensa hiippakunnassaan ohjeen, jonka mukaan turvapaikanhakijoita pitää auttaa, mutta on myös säilytettävä vuorovaikutus virkavallan kanssa. Hänen mukaansa kirkon on myös osallistuttava laajemmin yhteiskunnassa keskusteluun esimerkiksi perheiden yhdistämisestä. Kantola muistutti, että kirkkoturva-asiakirja ohjaa tekemään yhteistyötä viranomaisten kanssa. Luoman mukaan hakijoita ei saa piilotella, mutta on silti “asetuttava kärsivän rinnalle”.

Keskustelussa nousi myös se, että osa turvapaikanhakijoista on kääntynyt kristityiksi ja heidän uskoaan on viranomaisten taholta kuulusteltu tai mitattu. Inkinen ja Auvinen totesivat, ettei kuulusteluista selviäisi ammattilainenkaan. Kantola kutsui uskoa mittaavaa viranomaisjärjestelmää reippaasti inkvisitioksi.

Helsingissä keskustelussa mainekriisit ja sote

Helsingin paneelin juontaja, toimittaja Anna-Stina Nykänen kysyi, pitävätkö piispaehdokkaat kirkon julkisten varojen väärinkäytössä pahimpana virkavirhettä, kirkon maineen menetystä, luonteen heikkoutta vai ahneuden syntiä. Monet ehdokkaat puhuivat pitkään kirkon maineen vaarantumisesta. Vikström sanoi, ettei maine ole tärkeä, vaan ihmisten mahdollisuus luottamus siihen sanomaan, jota kirkon tehtävä on julistaa.

Äskettäin edesmennyt professori Juha Seppo kirjoitti Martti Simojoen elämäkerran.

Äskettäin edesmennyt professori Juha Seppo kirjoitti Martti Simojoen elämäkerran.

Nykästä kiinnosti muun muassa kadotus. Joutuvatko jotkut ihmiset helvettiin, hän kysyi. Auvisen mukaan asia on selvä. Inkisen mielestä helvettiin menijöiden määritteleminen vie kauas Jumalasta. Luoman mukaan Jumala ratkaisee.

Nykästä kiinnosti myös kirkon suhde moraaliin.”Miksi alapää kiinnostaa kirkkoa? Onko seksi tärkeämpää kuin rakkaus?”, hän haastoi. Auvinen kiisti, ettei kirkkoa kiinnosta erityisesti seksi, vaan yksiselitteinen Raamattu. Huomaamattaan hän tuli korostaneeksi konservatiivisen kristillisyyden reaktiivista luonnetta sanoessaan, että kirkko puhuu seksistä vain reagoidessaan siihen, miten seksualisoitunut kulttuuri on.

Luoman mukaan kaikenlaisessa nuhteettomuudessa kirkko on ennen ollut opettaja, mutta joutunut nyt itsekin nuhteettomuusvaatimusten kohteeksi. Vikström myönsi, että kirkossa seksuaalisuudesta on pitkään vaiettu ja se vaikuttaa yhä. Inkinen muistutti, että seksuaalietiikkaan on sovellettava Jeesuksen esimerkkiä kohdata syrjään sysätyt. Luomalta kysyttiin myös, hävettääkö häntä Espoon tuomiokapitulin antama kirjallinen varoitus papille, joka siunasi samaa sukupuolta olevien liiton. Luoma vastasi, ettei hävetä. Auvinen totesi, ettei kannata moniarvoista ja moniäänistä kirkkoa, mutta uskoi pärjäävänsä sen johtajana “järjestelemällä”.

Vikström heitti haasteen Auviselle kysymällä, eikö evankelinen liike ole seksuaalieettisine kannanottoineen nykyisin lakihenkinen. Missä on vapauttava evankeliumi?

Björn Vikström haastoi keskustelussa Ville Auvisen. Kuva: Markku Pihlaja.

Björn Vikström haastoi keskustelussa Ville Auvisen. Kuva: Markku Pihlaja.

Helsingissä huhuiltiin myös kirkon uudistumisen perään. Nykänen oli tehnyt kotiläksyt ja puhui toimintakulttuurin muutoksesta. Millä konstilla ehdokkaat uskovat, että kirkko pidetään vetovoimaisena? Inkinen puhui osallistamisesta ja sanoi, että myös johtamisen on oltava palvelevaa lajia. Nuoria on saatava mukaan ja asetettava nuorisokiintiöt päätöksentekoelimiin.

Auvinen viittasi kokemukseensa herätysliikkeestä, jossa kaikki perustuu maallikoiden tekemään työhön. Kantola sanoi toisaalta ymmärtävänsä poliitikkona olla huolissaan myös kirkon talouskehityksestä. Henkilöseurakuntamallia kannattava Auvinen totesi suoraan, ettei välitä siitä. Hänelle merkitsee eniten todelliset opetuslapset, eivät veronmaksajat eli jäsenet. Usko on tärkein.

Vikström totesi, että solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus kiinnostaa ihmisiä, kuten turvapaikanhakijoiden auttamismahdollisuudet seurakunnissa ovat osoittaneet jälleen. Vikströmin mukaan seurakunnat ovat yhä liiaksi hyvinvoivan keskiluokan palveluita ja kirkon tehtävä on mennä marginaaleihin. Hän totesi myös, että kirkon päätöksentekoa pitää muuttaa niin, että siihen on todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa.

Kantola epäili, että ihmisiä on aktivoimisen sijasta kunnioitettava aikuisina ihmisinä ja arvostettava sitä kutsumusta, jota kukin seuraa tavallisessa elämässä ja työssään.

Myöhemmin keskustelussa Vikström otti kiinni tästä ajatuksesta. Kun Nykänen kysyi, miten ehdokkaat tukisivat työssäkäyviä aikuisia, Vikström totesi, että ihmiset ovat kirkko myös eläessään tavallista elämäänsä. Inkinen sanoi suosittelevansa iltarukousta kaikille. Kantola kertoi oppineensa paljon siitä, kun piispana kohtasi ihmisiä.

Ilkka Kantola pohdiskeli paneeleissa perusteellisesti. Kuva: Wikipedia.

Ilkka Kantola pohdiskeli paneeleissa perusteellisesti. Kuva: Wikipedia.

Nykänen osasi kysyä myös uudenlaisista avauksista, pop up -tempauksista ja kirkon näkyvydestä. Pesisitkö ohikulkijoiden jalkoja kadulla? Suorimmin tähän vastasi Vikström, joka sanoi, että kirkollisilla symboliteoilla on arvonsa mutta niissä on myös riskinsä. “Ei pidä lähteä kaikille toreille kehumaan itseään”, hän totesi.

Ehdokkailta kysyttiin Sanomatalon paneelissa myös hyvinvointivaltiosta. Pitäisikö kirkon ottaa kantaa sote-uudistukseen? Nykäsen sanoin: “Eikö olisi luterilaista puuttua yksityistämiskehitykseen?” Kysymys oli ehdokkaille selvästi vaikea eikä kellään tuntunut olevan valmiita repliikkejä hihassa. Inkisen mielestä on hyvä seurata kansainvälistä kehitystä ja kuunnella signaaleja muualta maailmasta. Kantola epäili, ettei kirkon ihmisten kannata lähteä neuvomaan poliitikkoja. Vikström ehdotti, että kirkko voisi antaa tässäkin asiassa enemmän ääntä niille, joita muutokset koskevat.

Ehdokkaiden oli selvästi vaikea asetella sanojaan ja he varoivat astumasta politiikan tontille. Vaikutti siltä kuin yksityistämiskehitys ei koskisi heitä, vaikka pitkälle vietynä se koskee kaikkia, esimerkiksi koko koulutusjärjestelmää ja siten kulttuurin perustaa. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole köyhäinhuoltoa, vaan myös erityisopettajia, vanhustenhoitoa, lähikouluja, kirjastoja, tasa-arvoa ja ambulanssi, joka vie kyselemättä tuloluokkaa sairaalaan. Arvojohtajaa kaivataan ajattelemaan myös tätä.

 

Kirjoittaja on toiminut Björn Vikströmin taustajoukoissa.


Salla Ranta

Kirjoittaja

Salla Ranta on toimittaja ja Aikakauslehti Vartijan kannatusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja.


'Paimenpaneeleissa etsittiin arvojohtajaa ja takaajaa kirkon uskottavuudelle' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.