Yksityiskohta Rilan luostarista Bulgariassa. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Paholaisen kaikista ovelin temppu

Siellä missä Kaisaniemi ja Kruununhaka kohtaavat, on Helsingin yliopistolla laitos nimeltä Metsätalo, ja siinä talossa minä kohtasin kerran saatanan. Tapauksesta on jo joitakin vuosia aikaa, enkä tietenkään voi olla varma, oliko kyseessä Saatana isolla alkukirjaimella: siis jonkinlainen langennut enkeli tai persoonallinen paha. On hyvin mahdollista, että kyse oli vain ahdistuksesta – voimakkaasta psykologisesta reaktiosta epämiellyttävään tilanteeseen.

Oli miten oli, kyseinen tapaus sattui tieteenfilosofian luennolla. Kurssi oli kestänyt jo useamman viikon ja ollut kaikin puolin hyvin antoisa. Mutta sinä keväisenä iltapäivänä, kun me aloimme vakavissamme pohtia, pitäisikö koko tietoisuuden ajatuksesta luopua, aistin kutsumattoman vieraan hyytävän hengityksen. Minusta todella tuntui vahvasti siltä, että nyt itse saatana on läsnä tässä pienessä luentosalissamme. Että se haluaa tulla ihon alle ja kovertaa sydämen ontoksi.

Tiedostan hyvin, että tämä kuulostaa täysin ylilyödyltä. Mikä ihmeen tietoisuus? Ja mitä tekemistä saatanalla voisi olla tieteen tai tieteenfilosofian kanssa? Mutta malttakaa hetki, tätä täytyy avata lisää…

***

Aloitetaan siitä kiistattomasta havainnosta, että usko Jumalaan ei ole tämän päivän länsimaissa kovinkaan kovassa huudossa. Erilaisissa gallupeissa yhä harvempi, varsinkaan nuorista ihmisistä, tunnustaa yhtään minkäänlaista uskonnollista vakaumusta.

Eikä se ole ihmekään. He ovat varttuneet maailmassa, joka yhä enenevässä määrin antaa ymmärtää, että uskonto ja tiede ovat ainakin jollakin tasolla toistensa vihollisia – suorastaan kilpailevia maailmankatsomuksia. Jos ihmisen mielestä vastakkain ovat tieteelliset tosiasiat ja perusteeton taikausko, ei ole ihmekään, etteivät kirkot pötki pitkälle pelkän kulttuuriperinnön voimin.

 Jeesuksen sanat ”tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon” kuulostavat varmasti yhä kutsuvilta kenen tahansa stressin ja murheiden moukaroiman korviin. Mutta samalla: jos ajatus Jumalasta tuntuu jo lähtökohtaisesti täysin mahdottomalta ottaa vakavasti, jää Hänen Poikansa lupausten kauneus vain menneen maailman katkeransuloiseksi kaiuksi.

 Uskon siis, että käsitys tieteestä vaikuttaa väistämättä siihen, kuinka korkeaksi kasvaa kynnys edes hakeutua kristillisen uskon äärelle. Käsitys tieteestä vaikuttaa siihen, koetaanko kristinusko yhä elävänä, harkinnan- tai perehtymisenarvoisena vaihtoehtona, vai onko se maailmankatsomuksellisten väitteidensä osalta jo pystyyn kuollutta tapakulttuuria.

Koska panokset ovat näin kovat, ei ehkä pitäisi olla kovinkaan yllättynyt, jos saatana piipahtelee silloin tällöin myös tieteenfilosofian luennoilla – eli siellä, missä askaroidaan tieteen merkityksen parissa.

***

Ettei kenellekään jäisi epäselväksi, korostan vielä, että tarkoitukseni ei ole kritisoida tiedettä. Tiede ja kristinusko eivät ole toistensa kilpailijoita. Silloin kun tiede esitetään kristinuskon vihollisena, tarkoitetaan tieteellä käytännössä tiettyä maailmankatsomuksellista tulkintaa tieteestä.

Se on tulkinta, jonka mukaan kaikki asiat voidaan selittää aineellisista lähtökohdista käsin. Sen mukaan fysiikka selittää kaiken, ja me tiedämme sen siitä, että se mitä fysiikka ei pysty selittämään, ei ole olemassa. Tällaisesta todellisuuskäsityksestä voi käyttää nimeä materialismi. Siihen ei jää sijaa Jumalalle tai tuonpuoleisuudelle.

Nimenomaan materialistinen tulkinta tieteestä esitetään usein järkevän nykyihmisen ainoana varteenotettavana vaihtoehtona. Nimenomaan materialistinen tulkinta tieteestä estää monia ottamasta jumalauskoa vakavasti. Mutta todellisuudessa materialismikin on kiistelty ja sisäisesti jännitteinen näkemys. Yksi suurista mysteereistä materialismille on juuri tietoisuus, jota me silloin luentosalissa käsittelimme.

Tietoisuus tarkoittaa karkeasti ottaen sitä sisäistä maailmaa, jonka jokainen meistä kokee, mutta joka ei näyttäydy ulkopuolisille: siis ajatuksia, tunteita, muistoja, aistimuksia. Asioita, jotka tekevät meistä ihmisiä. Asioita, joihin meidän minuutemme perustuu.

Jos tiedemies leikkaisi pyörösahalla kauniin kehän kaljuni ympärille ja nostaisi lopuksi koko päälaen ilmaan kuin sokerikon kannen, näkisi hän epäilemättä jonkin sortin aivot. Mutta vaikka hän kuinka niitä aivoja tarkkailisi ja mittailisi ja ronkkisi, hän ei pääsisi todella pääni sisään. Hän ei tietäisi, millaista on olla minä.

Tietoisuus on meille kaikista intiimeintä ja kaikista välittömintä. Mutta koska tietoisuutta on ollut haastava mahduttaa materialistiseen maailmankuvaan, on täysin vakavissaan alettu tieteellisen ajattelun nimissä esittää, että itse asiassa koko tietoisuus on vain harhaa. Sen sijaan, että tietoisuuden haasteen valossa uudelleen arvioitaisiin ja avarrettaisiin tieteellisen maailmankuvan rajoja, yritetäänkin mieluummin hankkiutua eroon koko tietoisuudesta.

Ja se tuntuu minusta jotenkin… saatanalliselta.

Simon Beningin maalaus Kristuksen kiusaus, 1500-luku. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Simon Beningin maalaus Kristuksen kiusaus, 1500-luku. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

***

”Paholaisen suurin temppu oli vakuuttaa maailma siitä, että häntä ei ole olemassa. Ja ihan tuosta vain: hän hävisi.” Näin kuuluu kenties kuuluisin repliikki parhaan käsikirjoituksen Oscarilla palkitusta rikoselokuvasta Epäillyt.

Minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että elokuvan näkemys on liian ruusuinen – että paholaisella on vieläkin ovelampi temppu hihassaan. Ehkä paholaisen suurin temppu onkin vakuuttaa ihminen siitä, ettei ihmistä itseään ole olemassa. Että ihminen on vain ja ainoastaan merkityksettömiä, mielettömiä kemiallisia prosesseja, luonnonlakien ja luonnonvalinnan muovaamaa päämäärätöntä ainetta, jolla ei todellisuudessa ole vapaata tahtoa, moraalista vastuuta, minuutta tai edes tietoisuutta.

Jos tällainen näkemys tarkoittaisi tieteellistä maailmankuvaa, silloin kristinusko ja tiede todella olisivat kilpailevia maailmankatsomuksia. Kristillinen usko on nimittäin aina ollut, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi: rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistään, rakentamaan oikeudenmukaista maailmaa, kantamaan niin vapauden kuin vastuunkin taakkaa harteillaan.

Kristillinen usko on aina ollut, että olemassaolo on merkityksellistä ja mielekästä, koska se on Jumalan ylitsevuotavaa rakkautta. Siispä kun ihminen pyrkii järkeilemään Jumalan lisäksi olemattomiin jopa itsensä – sen sijaan, että ottaisi olemassaolon ihmeen lahjana vastaan – täytyy saatanan virnistää voitonriemuisasti.

***

Ja rehellisyyden nimissä: kun lähdin luennolta kotimatkalle, tunsin itsekin saatanallisen kiusauksen. Katukiveys huojui jalkojeni alla. Mietin, että ehkä kaikki todella on vain atomeita ja tyhjyyttä, kuten jo filosofi Demokritos muotoili.

Mutta sitten se tapahtui. Kluuvin kulmilla. Äkkiä ja yllättäen.

Metrotunnelissa oli katusoittaja. Viulun sävelet kaikuivat kivisistä seinämistä, auringonsäteet maalasivat ilmassa kieppuvat pölyhiutaleet ja ohi kiiruhtavat ihmiset kirkkauden huntuun. En nähnyt atomeita, en tyhjyyttä. En kuullut mekaanista värähtelyä. En kohdannut tiedottomia ihmiskuoria suorittamassa merkityksettömiä elämiään merkityksettömien kuormiensa alla.

Sen sijaan näin ympärilläni Jumalan lapsia. Kuulin jotain hyvin kaunista. Tunsin, että vaikka me emme universumin mittakaavassa ole edes leijailevia tomuhiukkasia, me olemme maailman rajat ylittävän, kaiken läpäisevän rakkauden syleilyssä.

Ymmärsin, ettei materialismi ole minulle uskottava vaihtoehto. Sen tulkinta todellisuudesta on vakavasti puutteellinen. Se pitää sivuseikkoina tai olemattomina juuri niitä asioita, jotka ovat kaikista tärkeimpiä.

Sillä hetkellä, siellä metrotunnelin betoniseinien keskellä, tunsin syvää kiitollisuutta kristillisestä uskosta. Sen syvä mielekkyys puhkesi jälleen kukkaan ja muistin Jeesuksen sanat: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.”

Kokemus oli voimakas. Se täytti tietoisuuteni.

Ja silloin, ihan tuosta vain: Saatana hävisi.

 

Artikkelikuvassa yksityiskohta freskosta Rilan luostarissa Bulgariassa. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.


Lauri Kemppainen

Kirjoittaja

Lauri Kemppainen on rukoileva kädellinen, joka toi körttiräpin Suomeen. Hän on myös pappi ja teologian tohtori. Kemppainen työskentelee Helsingin hiippakunnan piispan teologisena erityisavustajana.


'Paholaisen kaikista ovelin temppu' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 3.9.2018 @ 7.37 Vuokko Ilola

    En tiedä, kuinka monella ihmisellä usko tai sen puute ovat tietoisia valintoja, enempikin ajattelen ja luulen ma, että kokemukset, oivallukset ja mahdollisesti pelot muokkaavat meitä sellaisiksi kuin olemme.

    Hengellisyyksiin hakeudutaan usein pelon takia; miten minun käy kuolemani jälkeen? Niihin hakeudutaan myös sisäisen tyhjyyden takia; jotain merkityksellistä puuttuu elämästäni. Uskonyhteisö on pienelle ihmiselle iso tukipilari, jossa voi olla kiinni, johon nojata, olla osa jotain itseä suurempaa.

    Ei tiede ole välttämättä monenkaan ei-uskovan mielessä paljoakaan. Moni vain elää enempi ja vähempi tyytyväisenä elämäänsä miettimättä sen suurempia ja asioiden merkityksellisyyksiä elämässään. Voi olla niinkin, että tieto tai sen vajavaisuuden tai ehdottoman totuuden puuttumisen tajuaminen vie ahdistukseen ja epätoivoiseen totuuksien etsimiseen. Se taas voi johtaa ihmispolon vaikka jos mihin totuusyhteisöihin.

    Vastaa

    • 3.9.2018 @ 18.39 Sakari Meinilä

      Pidin tästä bloggauksesta vai miksi tätä pitäisi sanoa – artikkelista. Harva uskaltaa puhua Saatanasta, etenkään omana kokemuksenaan.

      Minuuden olemattomuuden ajatuksen voisin hyvin kuvitella olevan ”alhaiselta isältä”, kuten C.S. Lewis po. olentoa kutsuu. Sen verran inhottava se on kaikessa järjettömyydessään. Saada ihminen epäilemään kaikkein selvintä tosiasiaa maailmankaikkeudessa on todellinen valheellisuuden taidonnäyte. Ja kuitenkin, sen hinnan moni on valmis maksamaan voidakseen pitää ajatuksensa ”tiukan tieteellisinä”.

      Tieteen kanssa tällä mielipiteellä ei kuitenkaan ole varsinaista tekemistä vaan kyse on naturalistisesta äärimmäisyysasenteesta joka olettaa pelkän fysikaalisen maailman ainoaksi olevaksi. Kun ihmisen minuus ei ole fysikaalinen vaan persoonallinen suure, kanta johdonmukaisesti kieltää kaikille ilmaisen selviön omasta olemassa olostaan. Näin päästään eroon vaivalloisesta moraalisesta vastuusta joka on mielekäs vain persoonien maailmassa. Kun pakenemme olemattomuuteen, ”katoaa” se minä, joka voitaisiin asettaa vastuuseen teoistaaan ja asenteistaan.

      Tämän näennäisen voiton älyllinen hinta vain on kova. Se hylkää lapsen suuren oivalluksen johon ihminen päätyy jo pienenä – oman minänsä havaitsemiseen ja sen erottamiseen ympäröivästä fyysisestä todellisuudesta mikä mahdollistaa myös suhteen toisiin persooniin.

      Vastaa

  2. 29.9.2018 @ 10.49 Eräs

    juutalainen agnostikko, säieteoreetikko ja armoitettu tieteen popularisoija haluaisi tietää
    – miten maailmankaikkeus sai alkunsa
    – mitä aika on
    – mitä on tietoisuus

    nbcnews physicist Greene 2018

    Säieteoria esittää, että jokaisessa päänupissa, planeetassa, galaksissa värähtelee yksiulotteisia — just niin, 1-ulotteisia — pikku pikku pikku pikku pikku pikku pikku säikeitä, eikä vain kolmessa vaan hyvinkin kolme kertaa kolmessa ulottuvuudessa. Aika näyttää, tunnustetaanko säieteoria kaiken teoriaksi, joka sovitti yhteen kvanttimekaniikan ja yleisen suhteellisuusteorian, jotka puolestaan siirsivät tieteen historiaan 1600-lukulaisen mekaniikan. ”Materialismi” päivittyi siinä sivussa, melkein huomaamatta…

    union theological seminary physics Greene 2018

    Fysiikka säilyy fysiikkana ja sen harjoittajien maine totuutta rakastavana yhteisönä vain vahvistuu, kun paradigma vaihtuu. Uskonnon piirissä on toisin. Vaivihkainen dogmanvaihto (vanha valtarakenne, materiaalinen perusta ja kristillisyyden nimi säilyttäen) vie lopunkin uskottavuuden, mutta sepä ei Suomen evankelisluterilaista kirkkoa huoleta. Rippikouluissa suomalaislapsista ja tänne migroituneista kasvaa jo uusi Suomen Kirkko.

    Kristillinen usko on aina ollut, että Jeesus Kristus sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, kuoli, nousi kuolleista, astui taivaisiin, on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Kristillinen usko on nimittäin aina ollut, että ensin pitää niellä perisyntioppi, sen päälle nautitaan Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri. Suomen Kirkon jäsen pudistelee päätään. Hän ei ymmärrä sanaakaan. Hänellä onkin toinen oppi, uusi usko.

    Kuulitko? Jossain siellä 48:46 paikkeilla: I’ve got nothing against God.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.