Siellä missä Kaisaniemi ja Kruununhaka kohtaavat, on Helsingin yliopistolla laitos nimeltä Metsätalo, ja siinä talossa minä kohtasin kerran saatanan. Tapauksesta on jo joitakin vuosia aikaa, enkä tietenkään voi olla varma, oliko kyseessä Saatana isolla alkukirjaimella: siis jonkinlainen langennut enkeli tai persoonallinen paha. On hyvin mahdollista, että kyse oli vain ahdistuksesta – voimakkaasta psykologisesta reaktiosta epämiellyttävään tilanteeseen.
Oli miten oli, kyseinen tapaus sattui tieteenfilosofian luennolla. Kurssi oli kestänyt jo useamman viikon ja ollut kaikin puolin hyvin antoisa. Mutta sinä keväisenä iltapäivänä, kun me aloimme vakavissamme pohtia, pitäisikö koko tietoisuuden ajatuksesta luopua, aistin kutsumattoman vieraan hyytävän hengityksen. Minusta todella tuntui vahvasti siltä, että nyt itse saatana on läsnä tässä pienessä luentosalissamme. Että se haluaa tulla ihon alle ja kovertaa sydämen ontoksi.
Tiedostan hyvin, että tämä kuulostaa täysin ylilyödyltä. Mikä ihmeen tietoisuus? Ja mitä tekemistä saatanalla voisi olla tieteen tai tieteenfilosofian kanssa? Mutta malttakaa hetki, tätä täytyy avata lisää…
***
Aloitetaan siitä kiistattomasta havainnosta, että usko Jumalaan ei ole tämän päivän länsimaissa kovinkaan kovassa huudossa. Erilaisissa gallupeissa yhä harvempi, varsinkaan nuorista ihmisistä, tunnustaa yhtään minkäänlaista uskonnollista vakaumusta.
Eikä se ole ihmekään. He ovat varttuneet maailmassa, joka yhä enenevässä määrin antaa ymmärtää, että uskonto ja tiede ovat ainakin jollakin tasolla toistensa vihollisia – suorastaan kilpailevia maailmankatsomuksia. Jos ihmisen mielestä vastakkain ovat tieteelliset tosiasiat ja perusteeton taikausko, ei ole ihmekään, etteivät kirkot pötki pitkälle pelkän kulttuuriperinnön voimin.
Jeesuksen sanat ”tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon” kuulostavat varmasti yhä kutsuvilta kenen tahansa stressin ja murheiden moukaroiman korviin. Mutta samalla: jos ajatus Jumalasta tuntuu jo lähtökohtaisesti täysin mahdottomalta ottaa vakavasti, jää Hänen Poikansa lupausten kauneus vain menneen maailman katkeransuloiseksi kaiuksi.
Uskon siis, että käsitys tieteestä vaikuttaa väistämättä siihen, kuinka korkeaksi kasvaa kynnys edes hakeutua kristillisen uskon äärelle. Käsitys tieteestä vaikuttaa siihen, koetaanko kristinusko yhä elävänä, harkinnan- tai perehtymisenarvoisena vaihtoehtona, vai onko se maailmankatsomuksellisten väitteidensä osalta jo pystyyn kuollutta tapakulttuuria.
Koska panokset ovat näin kovat, ei ehkä pitäisi olla kovinkaan yllättynyt, jos saatana piipahtelee silloin tällöin myös tieteenfilosofian luennoilla – eli siellä, missä askaroidaan tieteen merkityksen parissa.
***
Ettei kenellekään jäisi epäselväksi, korostan vielä, että tarkoitukseni ei ole kritisoida tiedettä. Tiede ja kristinusko eivät ole toistensa kilpailijoita. Silloin kun tiede esitetään kristinuskon vihollisena, tarkoitetaan tieteellä käytännössä tiettyä maailmankatsomuksellista tulkintaa tieteestä.
Se on tulkinta, jonka mukaan kaikki asiat voidaan selittää aineellisista lähtökohdista käsin. Sen mukaan fysiikka selittää kaiken, ja me tiedämme sen siitä, että se mitä fysiikka ei pysty selittämään, ei ole olemassa. Tällaisesta todellisuuskäsityksestä voi käyttää nimeä materialismi. Siihen ei jää sijaa Jumalalle tai tuonpuoleisuudelle.
Nimenomaan materialistinen tulkinta tieteestä esitetään usein järkevän nykyihmisen ainoana varteenotettavana vaihtoehtona. Nimenomaan materialistinen tulkinta tieteestä estää monia ottamasta jumalauskoa vakavasti. Mutta todellisuudessa materialismikin on kiistelty ja sisäisesti jännitteinen näkemys. Yksi suurista mysteereistä materialismille on juuri tietoisuus, jota me silloin luentosalissa käsittelimme.
Tietoisuus tarkoittaa karkeasti ottaen sitä sisäistä maailmaa, jonka jokainen meistä kokee, mutta joka ei näyttäydy ulkopuolisille: siis ajatuksia, tunteita, muistoja, aistimuksia. Asioita, jotka tekevät meistä ihmisiä. Asioita, joihin meidän minuutemme perustuu.
Jos tiedemies leikkaisi pyörösahalla kauniin kehän kaljuni ympärille ja nostaisi lopuksi koko päälaen ilmaan kuin sokerikon kannen, näkisi hän epäilemättä jonkin sortin aivot. Mutta vaikka hän kuinka niitä aivoja tarkkailisi ja mittailisi ja ronkkisi, hän ei pääsisi todella pääni sisään. Hän ei tietäisi, millaista on olla minä.
Tietoisuus on meille kaikista intiimeintä ja kaikista välittömintä. Mutta koska tietoisuutta on ollut haastava mahduttaa materialistiseen maailmankuvaan, on täysin vakavissaan alettu tieteellisen ajattelun nimissä esittää, että itse asiassa koko tietoisuus on vain harhaa. Sen sijaan, että tietoisuuden haasteen valossa uudelleen arvioitaisiin ja avarrettaisiin tieteellisen maailmankuvan rajoja, yritetäänkin mieluummin hankkiutua eroon koko tietoisuudesta.
Ja se tuntuu minusta jotenkin… saatanalliselta.
Simon Beningin maalaus Kristuksen kiusaus, 1500-luku. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.
***
”Paholaisen suurin temppu oli vakuuttaa maailma siitä, että häntä ei ole olemassa. Ja ihan tuosta vain: hän hävisi.” Näin kuuluu kenties kuuluisin repliikki parhaan käsikirjoituksen Oscarilla palkitusta rikoselokuvasta Epäillyt.
Minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että elokuvan näkemys on liian ruusuinen – että paholaisella on vieläkin ovelampi temppu hihassaan. Ehkä paholaisen suurin temppu onkin vakuuttaa ihminen siitä, ettei ihmistä itseään ole olemassa. Että ihminen on vain ja ainoastaan merkityksettömiä, mielettömiä kemiallisia prosesseja, luonnonlakien ja luonnonvalinnan muovaamaa päämäärätöntä ainetta, jolla ei todellisuudessa ole vapaata tahtoa, moraalista vastuuta, minuutta tai edes tietoisuutta.
Jos tällainen näkemys tarkoittaisi tieteellistä maailmankuvaa, silloin kristinusko ja tiede todella olisivat kilpailevia maailmankatsomuksia. Kristillinen usko on nimittäin aina ollut, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi: rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistään, rakentamaan oikeudenmukaista maailmaa, kantamaan niin vapauden kuin vastuunkin taakkaa harteillaan.
Kristillinen usko on aina ollut, että olemassaolo on merkityksellistä ja mielekästä, koska se on Jumalan ylitsevuotavaa rakkautta. Siispä kun ihminen pyrkii järkeilemään Jumalan lisäksi olemattomiin jopa itsensä – sen sijaan, että ottaisi olemassaolon ihmeen lahjana vastaan – täytyy saatanan virnistää voitonriemuisasti.
***
Ja rehellisyyden nimissä: kun lähdin luennolta kotimatkalle, tunsin itsekin saatanallisen kiusauksen. Katukiveys huojui jalkojeni alla. Mietin, että ehkä kaikki todella on vain atomeita ja tyhjyyttä, kuten jo filosofi Demokritos muotoili.
Mutta sitten se tapahtui. Kluuvin kulmilla. Äkkiä ja yllättäen.
Metrotunnelissa oli katusoittaja. Viulun sävelet kaikuivat kivisistä seinämistä, auringonsäteet maalasivat ilmassa kieppuvat pölyhiutaleet ja ohi kiiruhtavat ihmiset kirkkauden huntuun. En nähnyt atomeita, en tyhjyyttä. En kuullut mekaanista värähtelyä. En kohdannut tiedottomia ihmiskuoria suorittamassa merkityksettömiä elämiään merkityksettömien kuormiensa alla.
Sen sijaan näin ympärilläni Jumalan lapsia. Kuulin jotain hyvin kaunista. Tunsin, että vaikka me emme universumin mittakaavassa ole edes leijailevia tomuhiukkasia, me olemme maailman rajat ylittävän, kaiken läpäisevän rakkauden syleilyssä.
Ymmärsin, ettei materialismi ole minulle uskottava vaihtoehto. Sen tulkinta todellisuudesta on vakavasti puutteellinen. Se pitää sivuseikkoina tai olemattomina juuri niitä asioita, jotka ovat kaikista tärkeimpiä.
Sillä hetkellä, siellä metrotunnelin betoniseinien keskellä, tunsin syvää kiitollisuutta kristillisestä uskosta. Sen syvä mielekkyys puhkesi jälleen kukkaan ja muistin Jeesuksen sanat: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.”
Kokemus oli voimakas. Se täytti tietoisuuteni.
Ja silloin, ihan tuosta vain: Saatana hävisi.
Artikkelikuvassa yksityiskohta freskosta Rilan luostarissa Bulgariassa. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.
