Paha on ollut aina valitettavan ajankohtainen ilmiö, mutta aivan erityisellä tavalla nykyaikana. Nimittäin yhä enenevässä määrin maailmassa näyttää olevan pahuutta ja sen ilmenemismuodot ovat moninaiset, esimerkiksi terroriteot, sodat, sairaudet, luonnonkatastrofit, massamurhat, koulusurmat, pedofiliat ja muut kauheudet.
Monet uskonnontutkijat ovat esittäneet erilaisia teorioita pahan ja uskonnon välisistä suhteista. Esimerkiksi filosofi John Kekes (1936–), jonka mukaan pahaa ei voida kokonaan eliminoida, koska se on osa ihmisen olemassaoloa. Mutta pahan vaikutusta voidaan ja pitääkin pyrkiä minimoimaan, esimerkiksi kehittämällä ihmisten moraalista ”mielikuvitusta” ja antamalla väärintekijöille kovia rangaistuksia.
Kekes väittää, että sekä uskonnolliset että valistusajan ajatukset siitä, että paha voidaan poistaa, ovat tuhoisia. Meidän tulee pikemmin ymmärtää niitä sisäisiä ja ulkoisia syitä, miksi ihmiset tekevät pahaa ja mikä on pahaan liittyvä uskonnon merkitys.
Pahan käsite ja Saatana (juutalaisuus: hepreankielinen sana: satan tarkoittaa vastustajaa ja islam: arabiankielinen sana shaitan tarkoittaa paholaista) esiintyvät kaikissa Aabrahamin perillisten – juutalaisten, kristittyjen ja muslimien – pyhissä kirjoituksissa, Vanhassa testamentissa, Raamatussa (VT+UT) ja Koraanissa. Vanhan testamentin Jumala on kostonhimoinen ja pelottava mutta oikeudenmukainen tuomari.
Kristityt sen sijaan opettavat, että Vanhaa testamenttia tulee lukea Jeesuksen armollisen ja rakkaudellisen ydinsanoman valossa. Myös muslimien Jumala, Allah, on kaikkivaltias tuomari, joka vihaa syntiä, ennen muuta kaikkia niitä ihmisiä, jotka vastustavat islamia.
Kristinuskon ja islamin piirissä pahan ongelman käsittely on ollut myös filosofisesti tärkeä aihe, joka on jatkuvasti kiinnostanut uskonnontutkijoita ja muidenkin alojen tutkijoita. Voidaan kysyä, onko niin, että paha on jo lähtökohtaisesti ja välttämättömästi läsnä näiden uskontojen synnyssä sekä niiden opillisessa ja historiallisessa kehityksessä. Onko uskontoja ihmisten luomina järjestelminä lainkaan mahdollista toteuttaa rauhanomaisesti vain hyvään sitoutuen? Onko niin, että mitään hyvää ei voikaan olla ilman pahaa?
Kristinuskossa ja islamissa ajateltiin jo maailman alussa olevan pahaa (pahuutta), vaikka kumpaakaan uskontoa ei voidakaan kiistatta pitää täysin dualistisena uskontona. Nimittäin varsinaisissa dualistisissa uskonnoissa, kuten zarathustralaisuudessa, manikealaisuudessa ja konfutselaisuudessa, todellisuuden ajatellaan muodostuneen kahdesta ikuisesta kosmisesta periaatteesta, so. hyvästä ja pahasta: esimerkiksi zarathustralaisuuden ahura mazda = hyvä henki, luojajumala ja angra mainju eli ahriman = paha tuhoava henki, jota vastaan ahura mazda taistelee.
Sen sijaan juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat lähinnä semi-dualistisia eikä niinkään dualistisia, uskontoja, joissa uskotaan Saatanan olemassaoloon. Saatana toimii juutalaisuuden ja islamin jumalista, Jahvesta ja Allahista, riippumattomana. Jumala on itse asiassa jo kukistanut Saatanan, mutta tavallisten kuolevaisten pitää vielä kukistaa Saatana Jumalan avulla.
Kiinnostavaa on myös se, kuten Donald Taylor väittää artikkelissaan ”Theological Thoughts about Evil” (teoksessa Parkin 1985), että varhaiset esiprofeetallisen ajan juutalaiset eivät uskoneet pahan (Ra) olevan Jumalaa vastustava voima, vaikka he uskoivat pahoihin henkiin (ruach), jotka vasta myöhemmin tulivat Jahven kontrollin alaisiksi.
Voidaanko ajatella niin, että pahan juuret ovat uskonnoissa? Nimittäin oikeaa oppia pidetään tärkeänä ainakin fundamentalistikristittyjen ja -muslimien parissa. Myös eskatologisia (kreik. eskhatos = viimeinen) ja apokalyptisia (kreik. apokalypsis = kätköstä pois ottaminen) eli lopunajallisia ja ilmestyksiin liittyviä kysymyksiä kuvataan ennen muuta kristinuskossa voimallisin ilmauksin. Mutta esimerkiksi egyptiläisten, babylonialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten uskonnoista eskatologinen perspektiivi näyttää puuttuvan. Onko siis mahdollista, että kristittyjen ja muslimien perusoppiin tai tiettyihin opinkohtiin implisiittisesti latautuu väkivallan ja pahan tekemisen sallimisen tai jopa oikeuttamisen siemen?
Mutta toisaalta näyttää olevan niin, että nimenomaan uskontojen avulla me voimme poistaa pahan maailmasta. Katolinen teologi Hans Küng (1928–2021) maailmaneetosprojektissaan (Projekt Weltethos) pyrkii löytämään sellaisen yhteisen eettisen perustan, jonka sekä uskovaiset että ei-uskovaiset voisivat hyväksyä. Onko se mahdollista, kuten Küng esittää, että jos uskontojen välille saataisiin luotua rauha, se mahdollistaisi maailmanrauhan? Onko sota ja myös muu paha mahdollista poistaa uskontojen avulla? Monet (uskonnon)filosofit, esimerkiksi saksalainen filosofi Robert Spaemann (1927–2018), ovat suhtautuneet Küngin ajatukseen kielteisesti tai ainakin skeptisesti.
Onko de facto uskonnoissa systeemisesti itsessään jotain sellaista, joka mahdollistaa pahan poissaolon vai onko niin, että paha liittyy jokaisen uskonnon tai ainakin kristinuskon ja islamin poistamattomaan, so. välttämättömään, ytimeen, koska ihmiset ovat luoneet uskonnot ja ylläpitävät niitä tulkiten niitä omilla tavoillaan? Onkin syytä kysyä, ovatko uskonnollinen usko ja uskonto joissakin tietyissä suhteissa jopa toistensa vastakohtia. Kiinnostavaa on myös se, että toisinaan esimerkiksi luterilaista kristinuskoa pidetään enemmänkin uskona kuin uskontona. Toisaalta ei liene kuitenkaan relevanttia väittää, että kristinusko monine systeemeineen, esimerkiksi oppeineen ja rituaaleineen, ei olisi uskonto.
Pahan ilmenemisessä ei valitettavasti ole sinänsä mitään uutta. Mutta viime vuosikymmenten aikana media on kärjistetysti tuonut niin kristinuskossa kuin islamissa ilmenneet pahuudet lähelle meitä kaikkia.
Uskontotieteelliset ja teologiset pahuutta koskevat tutkimukset tuottavat merkittävää tietoa muun muassa oikeustieteeseen, sosiologiaan, psykologiaan. Tällaisilla tutkimuksilla on varsin tärkeä merkitys myös tiedettä laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun pahasta ja sen yhteydestä uskonnollisiin, ennen muuta kristinuskon ja islamin piirissä ilmeneviin – ja muihinkin – konflikteihin.
Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta
Arendt, Hannah 1963. Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil. New York: Viking.
Barber, Benjamin 2003. Jihad vs. McMaailma. Suom. Kaisa Kujanpää. Helsinki: Like.
Bernstein, Richard J. 2002. Radical Evil. A Philosophical Interrogation. Cambridge: Polity.
Girard, René 2004. Väkivalta ja pyhä. Suom. Olli Sinivaara. Helsinki: Tutkijaliitto.
Juergensmeyer, Mark 2000. Terror in The Mind of God. The Global Rise of Religious Violence. London: University of California Press.
Kant, Immanuel 1990. Die Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft. Ed. Karl Vorländer. Hamburg: Felix Meiner Verlag. Originally published 1793.
Kekes, John 2005. The Roots of Evil. Ithaca, NY: Cornell University Press.
Khosrokhavar, Farhad 2008. Inside Jihadism. Understanding Jihadi Movements Worldwide. Boulder & London: Paradigm Publishers.
Kimball, Charles 2002. When Religion becomes Evil. Harper San Francisco: A Division of Harper Collins Publishers.
Lewis, Bernard 2003. The Crisis of Islam. Holy War and Unholy Terror. New York: The Modern Library.
Neiman, Susan 2002. Evil in Modern Thought. An Alternative History of Philosophy. Princeton, New Jersey: Princeton University Press.
Parkin, David (edited by) 1985. The Anthropology of Evil. Oxford & New York: Basil Blackwell.
Rennie, Bryan & Tite, Philip L. (edited by) 2008. Religion, Terror and Violence. Religious Studies Perspectives. New York & London: Routledge.
Artikkelikuvassa William Blaken maalaus Great Red Dragon and the Woman Clothed in Sun.
