”Evankeliumia julistava yhteisö osallistuu sanoin ja teoin ihmisten jokapäiväiseen elämään, lyhentää etäisyyksiä, alentaa itsensä tarvittaessa nöyryytykseen saakka ja omaksuu ihmiselämän koskettaen Kristuksen kärsivää lihaa kansassa. Evankeliumin julistajissa on siten ’lampaiden haju’ ja nämä kuulevat heidän äänensä”, paavi Franciscus kirjoittaa kehotuskirjeensä ensimmäisen pääluvun alussa (EG, 24).
Vähäisimpien veljien ensimmäisen säännön luku 17 (Saarnaajista) muistuttaa veljiä siitä, että sanallisen saarnaamisen ohella ”kaikki veljet voivat saarnata teoillaan” (suom. s. 51). Ensimmäisen kirjeen luvussa 11 pyhä Franciscus teroittaa niin itsensä kuin veljiensäkin mieliin, ettei heidän tule milloinkaan uskotella olevansa ”muiden yläpuolella”, vaan heidän on sen sijaan oltava ”palvelijoina ja alamaisina jokaiselle inhimilliselle luodulle Jumalan tähden” (suom. s. 88).
Edelleen viidennessä kehotussanassa[2] hän kehottaa: ”Ajatelkaamme, veljet, yhdessä (fratelli tutti) hyvää Paimenta, joka pelastaakseen lampaansa kantoi ristin kärsimyksen. Herran lampaat seurasivat häntä ahdistuksissa ja vainoissa ja muissa koettelemuksissa, ja tästä he ovat saaneet Herralta iankaikkisen elämän. Meille Jumalan palvelijoille on sen vuoksi suureksi häpeäksi, että kun pyhät ovat tehneet tällaista, me haluamme siitä vain kertoa ja saarnata (lat. recitando et praedicando) ja siten saada itsellemme kunniaa ja mainetta” (suom. s. 27).
Evangelii gaudium –kirjeen toisen pääluvun alussa paavi Franciscus nostaa esille joitakin nykymaailman haasteista, joista markkinajohtoinen talous on yksi huutavimmista. Hän suuntaa terävän kritiikin sokeaa markkinataloutta ja sen lainalaisuuksia vastaan ja kirjoittaa: ”Aivan kuten käsky ’älä tapa’ asettaa selvät rajat ihmiselämän arvon takaamiseksi, meidän on nykyisin vastattava ’ei’ syrjäyttävälle ja epäoikeudenmukaiselle taloudelle. Tuo talous tappaa. Kuinka se ei ylitä uutiskynnystä, jos koditon vanhus paleltuu kadulla kuoliaaksi, mutta sen sijaan pörssikurssin kahden pisteen laskulla on uutisarvo? Tätä on syrjäytyminen. Ei voida enää suvaita sitä, että ruokaa heitetään hukkaan, kun ihmiset kärsivät nälkää. Tätä on epäoikeudenmukaisuus. . . . Tämän tilanteen seurauksena suuret ihmisjoukot joutuvat poissuljetuiksi ja syrjäytyneiksi: ilman työtä, näköaloja tai ulospääsyä” (EG, 53). Ja hieman myöhemmin hän jatkaa: ”Muinainen kultaisen vasikan palvonta (Ex. 32:1-35) on saanut uuden häikäilemättömän muodon rahan palvonnassa ja kasvottoman talouden diktatuurissa vailla todella inhimillistä päämäärää” (EG, 55).[3]
Paavi Franciscus on antanut Evangelii gaudium -kirjeen toisen pääluvun päätösluvulle otsikon ”Pastoraalityöntekijän kiusaukset”. Sen kappaleessa 85 hän kirjoittaa: ”Kristillinen voitto on aina risti, mutta tuo risti on aina samalla voitonlippu, jota kannetaan taistelevassa hellyydessä pahan hyökkäyksiä vastaan” (EG, 85).
Tässä paavi sivuaa ns. baiulare-aihetta, josta Kehotussana 5 muistuttaa veljiä seuraavasti: ”Yhdestä seikasta voimme sen sijaan kerskata, nimittäin heikkoudestamme, ja joka päivä voimme kantaa (lat. baiulare)[4] Herramme Jeesuksen Kristuksen pyhää ristiä” (suom. s. 27). Edelleen paavin edellä mainittu tunnustus ja pyhän Franciscuksen Tervehdys hyveille puhuvat samasta asiasta. Pyhä Franciscus tervehtii hyveitä mm. seuraavasti: ”Pyhä viisaus saattaa häpeään Saatanan ja kaiken hänen pahuutensa. Puhdas, pyhä yksinkertaisuus saattaa häpeään (confundit, vrt. 1 Kor. 3:9) kaiken tämän maailman viisauden ja lihan viisauden. Pyhä köyhyys saattaa häpeään kaiken himon ja ahneuden ja tämän maailman huolet” (suom. s. 110–111).
Maailmallisuuden hengellisyyden vastustaminen
Paavi Franciscus on omaksunut maailmallisuuden spiritualiteetin käsitteen (mondanità spirituale) Henri de Lubacilta.[5] Sellainen spiritualiteetti, joka etsii Herran kunnian sijasta inhimillistä kunniaa ja henkilökohtaista hyvinvointia ja mainetta, edustaa paavi Franciscuksen mukaan maailmallisuuden spiritualiteettia (EG, 93). Hän viittaa tässä yhteydessä Filippiläiskirjeen 2. luvun jakeeseen 21, jossa sanotaan: ”kaikki ovat kiinnostuneita vain omasta edustaan eivätkä Jeesuksen Kristuksen asiasta”. Tehdessään Testamenttinsa alussa selkoa siitä, miten hän aloitti parannuksen teon, pyhä Franciscus tunnustaa, että ”poistuessani lepratautisten luota muuttui se, mikä minusta oli ennen näyttänyt katkeralta, suloiseksi hengelleni ja ruumiilleni, ja sen jälkeen vitkastelin enää vain vähän kunnes jätin maailman” (suom. s. 75). Siinä missä pyhä Franciscus puhuu Testamenttinsa alussa maailman jättämisestä (exivi de saeculo), siinä paavi Franciscus kehottaa kavahtamaan maailmallisuuden henkeä.
Evangelii gaudium -kirjeen kappaleessa 94 paavi Franciscus selittää lähemmin, mitä hän tällä maailmallisuuden hengellä tarkoittaa: ”Tätä maailmallisuutta (mondanità) voidaan ruokkia kahdella tavalla, jotka ovat syvästi yhteydessä toisiinsa. Ensimmäinen on gnostilaisuuden viehätys, subjektivismiin lukittu usko, jota kiinnostaa vain erityinen kokemus … jossa subjekti lopulta sulkeutuu oman järkensä ja tunteidensa immanenssiin eli maailmansisäisyyteen. Toinen on niiden itseriittoinen prometeuslainen uuspelagiolaisuus, jotka lopulta luottavat ainoastaan omiin voimiinsa ja tuntevat olevansa parempia kuin muut, koska he noudattavat tiettyjä sääntöjä tai koska he ovat järkkymättömän uskollisia tietylle menneisyyden katolisuuden tyylille. Väitetty opillinen ja kurinalainen lujuus aiheuttaa autoritaarista ja narsistista elitismiä, jossa evankelioimisen sijasta toisia analysoidaan ja luokitellaan ja armon pääsyn auttamisen sijasta kulutetaan voimia sen [armon] vartioimiseen. Kummassakaan tapauksessa ei todella välitetä Jeesuksesta Kristuksesta eikä toisista” (EG, 94).
Maailmallisuuden henki vaanii monin tavoin ja salakavalasti niin kokonaiskirkon kuin myös paikallisseurakunnan elämää. Seuraavassa kappaleessa paavi Franciscus kuvaa, miten se ilmenee esimerkiksi kirkon ”funktionaalisessa johtamisessa täynnä tilastoja, aikatauluja ja arviointeja”, jotka eivät aja Jumalan kansan vaan kirkon organisaation asiaa (EG, 95).
Maailmallisuuden henki ruokkii turhamaisuutta (kr. kenodoxia, lat. vanagloria), joka on yksi seitsemästä pääpaheesta; se vaanii kirkossa niitä, ”jotka ovat tyytyväisiä saadessaan jonkin verran valtaa ja haluavat mieluummin olla hävinneen armeijan kenraaleja kuin yksinkertaisia sotilaita joukossa, joka jatkaa yhä taistelua.” Ja hän jatkaa: ”Kuinka monta kertaa teemmekään laajoja apostolisia suunnitelmia, huolella ja hyvin suunniteltuja, aivan kuin tappion kärsineet kenraalit! Näin me kiellämme kunniakkaan, uhrauksia ja toivoa täynnä olevan, jokapäiväiseen taisteluun ja palveluun omistautuneen kirkkomme historian. . . Sen sijaan tuhlaamme aikaa siitä puhumiseen, ’mitä pitäisi tehdä’ – espanjaksi tätä kutsutaan habriaqueisimon synniksi – hengellisinä ohjaajina ja pastoraalityön asiantuntijoina, jotka antavat ohjeita jääden itse ulkopuolelle” (EG, 96).
Jeesus aloittaa Vuorisaarnansa nimittämällä autuaiksi hengessään köyhät, sillä heidän on taivaisten valtakunta (Mt 5:3). Tähän liittyen pyhä Franciscus varoittaa kehotussaarnassa 14 veljiä seuraavasti: ”On monia, jotka ovat innolla paneutuneet rukouksiin ja jumalanpalveluksiin ja harjoittavat monenlaista pidättyvyyttä ja muuta ruumiinsa kurittamista, mutta jotka heti loukkaantuvat ja joutuvat kuohuksiin yhdestäkin sanasta, joka näyttää tekevän vääryyttä heidän lihalleen tai [jotka loukkaantuvat] mistä tahansa, joka riistetään heiltä pois. Nämä eivät ole hengessä köyhiä, sillä ken on todella hengessä köyhä, se vihaa itseään ja rakastaa niitä, jotka lyövät häntä poskelle” (suom. s. 30).
Kehotussana 21 koskee samaa asiaa ja se kuuluu seuraavasti: ”Autuas se sääntökunnan jäsen, joka ei löydä mielihyväänsä muusta kuin Herran pyhistä sanoista ja teoista, joilla hän johdattaa ihmisiä rakastamaan Jumalaa ilossa ja riemussa. Voi sitä sääntökunnan jäsentä, joka löytää huvinsa joutavista ja tyhjistä sanoista ja viettelee näillä ihmisiä naureskelemaan” (suom. s. 32). Paavi Franciscus toteaa puolestaan Evangelii gaudium -kirjeen kappaleessa 97, että ”se, joka on langennut tähän maailmallisuuteen, katsoo korkealta ja kaukaa, . . . ja hänen pakkomielteensä on se, miltä kaikki näyttää” (EG, 97).
Evankeliumin ilo -kirjeen neljännen pääluvun toisessa luvussa (Köyhien mukaan ottaminen yhteiskunnassa) paavi Franciscus kirjoittaa ”köyhien etusijasta”, aiheesta, joka on yksi latinalaisen vapautuksen teologian keskeinen teema. Kappaleessa 197 hän kirjoittaa: ”Jumalan sydämessä köyhillä on etusija, niin suuri, että hän itsekin ’tuli köyhäksi’ ( 2. Kor. 8:9).”
Mainittu Paavalin toisen korinttilaiskirjeen 8. luvun jae oli pyhälle Franciscukselle erityisen rakas, koska se muistutti häntä jatkuvasti siitä, miten jumalallinen pelastustalous toimii: ihminen rikastuu heittäytymällä siihen prosessiin, jossa ylen määrin rikas Isän Poika luopuu omastaan, tulee köyhäksi ja tyhjentyy jumalallisista ominaisuuksistaan. Apostoli muotoilee tämän paradoksin näin: ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään” (2 Kor. 8:9).
Vähäisempien veljien bullalla vahvistetun säännön 6. luvussa sanotaan: ”Ja eläessään tässä maailmassa kuin pyhiinvaeltajat ja muukalaiset ja palvellessaan köyhyydessä ja nöyryydessä . . . heidän [veljien] ei tarvitse hävetä, sillä Herra teki itsensä meidän tähtemme köyhäksi tässä maailmassa” (suom. s. 69).
Ja edelleen kaikille kristityille suunnatussa ensimmäisessä kirjeessään Franciscus kirjoittaa Isän iankaikkisesta Sanasta näin: ”Tämän Isän Sanan, niin arvokkaan, niin pyhän ja kunniakkaan, korkein Isä lähetti taivaasta pyhän enkelinsä Gabrielin välityksellä pyhän ja kunniakkaan Neitsyen Marin kohtuun. Ja tämän kohdusta hän otti omakseen meidän hauraan ihmisyytemme tosi lihan. Vaikka hän oli rikas yli kaiken määrän, hän halusi valita maailmassa köyhyyden yhdessä autuaan Neitsyen, Äitinsä, kanssa” (suom. s. 83-4).
Fransiskaanisen ”kaiken hyvän palauttaminen Jumalalle” –periaatteen kaikuja on kuultavissa paavi Franciscuksen kehotuskirjeen kappaleessa 204, jossa hän kritisoi näkymättömän käden nimellä tunnettua oppia, jota pidetään vapaan markkinatalouden yhtenä kulmakivenä. Paavi kirjoittaa: ”Emme voi enää luottaa markkinoiden sokeisiin voimiin ja näkymättömään käteen. Tasa-arvon kasvu vaatii jotakin enemmän kuin talouskasvua, vaikka se sitäkin edellyttää” (EG, 204).
Veljestön Ensimmäisen säännön luku 17 muotoilee mainitun hyvyyden kiertokulun periaatteen seuraavasti: ”Ja kaiken hyvän tuomme takaisin Herralle Jumalalle, Ylimmälle ja Korkeimmalle, ja tunnustamme, että hänen on kaikki hyvä ja kaikesta kannamme kiitoksen hänelle, josta lähtee kaikki hyvä” (suom. s. 52). Bona deo reddere -periaatteessa on itse asiassa kysymys täsmälleen samasta, johon Aristoteles viittaa Nikomakhoksen etiikan 5. kirjan 3. ja 4. lukujen vaihteessa distributiivisen oikeudenmukaisuuden (iustitia distributiva) käsitteellä. Distributiivisen oikeudenmukaisuuden periaate on räikeässä ristiriidassa vapaan markkinatalouden kanssa.[6]
Neljä paavi Franciscuksen muotoilemaa periaatetta, jotka kumoavat ja auttavat kestämään sosiaalisessa todellisuudessa esiintyviä jännitteitä
Vastatessaan Evangelii gaudium -kehotuskirjeensä neljännen pääluvun 3. luvussa kysymykseen, millainen suhde yhteisen hyvän ja yhteiskunnallisen rauhan välillä vallitsee, paavi Franciscus muotoilee neljä ohjelmallista periaatetta, jotka jäsentävät koko hänen sosiaalieettistä ajatteluaan. Missä suhteessa nämä neljä strukturoivaa tekijää käyvät yksiin niiden periaatteiden kanssa, joita pyhä Franciscus ja hänen varhaiset veljensä seurasivat, kun he kantoivat (lat. baiulare) joka päivä Herran Jeesuksen Kristuksen pyhää ristiä? Paavi Franciscuksen neljän ohjelmallisen periaatteen yhteinen nimittäjä on varhaisten fransiskaaniveljien elämästä tuttu periaate, jossa praxis eli käytäntö kulkee theorian edellä, jossa teoriaa kehitellään käytännön toiminnasta opittujen kokemusten pohjalta.
Varhaisten veljien ensimmäistä sääntöä tutkinut amerikkalaissyntyinen fransiskaaniveli David Flood (s. 1929) on väitöskirjassaan Die Regula non bullata der Minderbruder osoittanut, miten ratkaisevaa roolia käytäntö ja käytännön kokemukset ovat näytelleet varhaisen säännön synnyssä. Franciscus sai veljestölleen paavillisen hyväksynnän vuonna 1209; ensimmäisen säännön viimeiset päivitykset sijoittuvat vuoteen 1221. Varhainen sääntö kehkeytyi näin lopulliseen muotoonsa niiden kahdentoista vuoden aikana, jona veljet palvelivat erilaisissa työtehtävissä ensin Assisissa ja sen lähiympäristössä ja sittemmin –veljestön ekspansiivisen laajentumisen seurauksena – yhä uusissa Italian ja Euroopan asutuskeskuksissa.[7]
Ensimmäisen ohjelmallisen periaatteen mukaan ”aika on tilaa tärkeämpi”. Tämän paavi Franciscus lausuu julki Evankeliumin ilo -kirjeen jaksossa, joka käsittää kappaleet 222–225. Kehotuskirjeen italiankielisessä versiossa periaate sanoo, että ”il tempo è superiore allo spazio”. Evankeliumin mukaan Jumalan valtakunta on Jeesuksessa ”jo nyt”, mutta ”ei vielä”. Tämä ajallisuuden ”jo nyt” -momentin ja tulevaisuuteen viittaavan ”ei vielä” -ulottuvuuden välinen jännite auttaa ymmärtämään, mitä paavi Franciscus tällä periaatteella tarkoittaa. Kysymys on täyttymyksen ja rajallisuuden välisestä jännitteestä, joka kuuluu ja sävyttää jokaisen Kristusta seuraavan ihmisen elämään. Aika on dynaaminen kategoria; tila on sitä vastoin staattinen. Aika avaa uskovalle ihmiselle horisontin, josta hän pystyy suuntaamaan katseensa rajallisen tilan tuolle puolen; aika avartaa tilan rajoittamaa horisonttia ja kehottaa kohottamaan katseen kohti tulevaa.” Ajan asettaminen etusijalle merkitsee huolehtimista pikemminkin prosessien aloittamisesta kuin tilan omistamisesta” (EG, 223). Ja vielä: ”Herra itse varoitti maanpäällisen elämänsä aikana useita kertoja opetuslapsiaan, että oli asioita, joita nämä eivät vielä voineet ymmärtää ja että oli välttämätöntä odottaa Pyhää Henkeä (vrt. Joh. 16:12–13)” (EG 225).
Toinen ohjelmallinen periaate sanoo, että ”ykseys on konfliktia tärkeämpi” – italiaksi ”l’unità prevale sul conflitto”. Tästä paavi tekee lähemmin selkoa jakson kappaleissa 226–230. ”Konfliktia ei voi jättää huomiotta eikä kätkeä. Se on hyväksyttävä. Mutta jos jäämme sen loukkuun, menetämme näköalan, horisontti rajoittuu ja itse todellisuus jää hajanaiseksi . . . menetämme tajun todellisuuden syvästä ykseydestä.” Näin paavi Franciscus määrittelee toisen periaatteen kappaleessa 226. Konflikti on kestettävä ja samalla pidettävä mielessä Jeesuksen Vuorisaarnan sanat, ”autuaita ovat rauhantekijät” (Mt 5:9). ”Ykseys on konfliktia tärkeämpi. Solidaarisuudesta syvimmässä ja haastavimmassa merkityksessä tulee näin historian rakentamisen keino” (EG, 228). ”Tämän ykseyden . . . ja sovittamisen tunnusmerkki on rauha. Kristus ’on meidän rauhamme’ (Ef. 2:14) . . . Rauha on mahdollinen, koska Herra on voittanut maailman (vrt. saksan aufheben-verbin kaksoismerkitys, joka merkitsee sekä kumoamista että voittamista) ja sen pysyvät konfliktit ’vahvistamalla ristinsä verellä rauhan’ (Kol. 1:20)”.[8] ”Me palvomme sinua, Herra Jeesus Kristus, täällä ja kaikissa kirkoissasi, . . . koska pyhällä ristilläsi olet lunastanut maailman”, pyhä Franciscus huudahtaa Testamenttinsa alussa (suom. s. 75).
Kolmatta periaatetta ”todellisuus on ajatusta tärkeämpi” – italiaksi ”la realtà è più importante dell’idea” – paavi Franciscus lähtee avaamaan Sanan ihmiseksi tulemisen näkökulmasta. ”Se, ettei panna sanaa käytäntöön eikä tuoda sitä todellisuuteen, merkitsee hiekalle rakentamista, pitäytymistä puhtaasti idean tasolla ja lankeamista itsekeskeisyyteen ja gnostisismiin, jotka eivät kanna hedelmää . . .” (EG, 233). Paavi vetoaa tässä yhteydessä ensimmäisen Johanneksen kirjeen 4. luvun alkuun, joka kuuluu: ”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta” (1. Joh. 4:2).
Mistä pyhä Franciscus ja hänen varhaiset kumppaninsa erityisesti tunnetaan, eikö juuri siitä, että he ottivat evankeliumin sanan vakavasti ja toteuttivat sen käytännössä. Kuullessaan Porziuncolan vuoden 1208 helmikuun messussa papin lukevan evankeliumin kohtaa, jossa Jeesus lähettää oppilaansa sanoen: ”Älkää ottako mitään matkalle, ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää, eikä rahaa . . .”, Franciscus huudahti: ”Juuri tätä minä haluan, juuri tätä minä kaipaan kaikesta sydämestäni.” Ja Bonaventura jatkaa Laajemmassa legendassaan (Legenda maior, 3): ”Hän riisui kenkänsä, heitti pois sauvansa ja kukkaronsa ja vaihtoi nahkavyönsä köydenpätkään”.[9]
Viimeinen paavi Franciscuksen esittämästä neljästä periaatteesta muistuttaa, että ”kokonaisuus on osaa tärkeämpi” – ”il tutto è superiore alla parte”. Ympäri maan piirin levittäytyneen katolisen kirkon hengellinen johtaja joutuu jatkuvasti tekemään työtään globalisaation ja lokalisaation välisessä jännitteessä. Hän joutuu tarkastelemaan maailmaa yhtäältä globaalista näkökulmasta, mutta samaan aikaan pitämään huolen siitä, ettei kadota näkyvistä paikallista. ”Yhdessä nämä kaksi estävät lankeamasta jompaankumpaan äärimmäisyyteen”, paavi toteaa ja jatkaa selittämällä lähemmin, mitä hän näillä kahdella ääripäällä tarkoittaa. Yhtäältä täytyy välttää elämästä ”abstraktissa ja globalisoivassa yleismaailmallisuudessa” ja toisaalta välttää käpertymistä paikallisuuteen ja kamppailla sellaista trendiä vastaan, jonka seurauksena ihmisistä ”tulee paikallisten erakkojen kansanperinnemuseo” ja jotka ovat ”tuomittuja toistamaan aina samoja asioita kykenemättä kohtaamaan erilaisuutta . . .” (EG, 234).
Globaalin ja lokaalin välisen polariteetin ehdoilla elävää kristittyä paavi Franciscus neuvoo muistuttamalla, että on yhtäältä ”laajennettava katsetta, jotta voisi tunnistaa suuremman hyvän . . . mutta toisaalta on välttämätöntä upottaa juuret syvälle hedelmälliseen maahan ja oman paikkansa historiaan . . . Työtä tehdään siinä, mikä on pientä ja lähellä häivyttämättä näköpiiristä laajempaa maisemaa” (EG, 235).
Viitteet
[1] Paavi Franciscuksen kehotuskirje on hänen paaviutensa ensimmäiseltä vuodelta (2013); kirje käsittää yhteensä 288 lyhyttä kappaletta ja seuraavassa siihen viitataan lyh. EG, jonka jälkeen seuraa lainatun kappaleen numero.
[2] Kehotussanat (lat. Verba admonitionis) on 28 lyhyttä kehotussanaa käsittävä, veljestön ensimmäisen vuosikymmenen aikana syntynyt kokoelma. Näillä lyhyillä ja iskevillä elämänohjeilla veljet muistuttivat toisiaan siitä, millaiseen elämänmuotoon he olivat sitoutuneet. Tutkimuksen näkökulmasta on hyvin vaikeaa sanoa, kuka kunkin yksittäisen kehotussanan on muotoillut. Tutkimuksessa ollaan kuitenkin yksimielisiä siitä, ettei Franciscus ole jokaisen kehotussanan kirjoittaja. Kehotussanat löytyvät suomennoksen sivuilta Kootut kirjoitukset 1981, 23–35.
[3] Tässä yhteydessä emme voi lähemmin perehtyä fransiskaaniliikkeen synnyn sosioekonomisiin taustatekijöihin. Tyydyn viittamaan vain amerikkalaissyntyisen fransiskaaniveljen David Floodin erinomaiseen kirjaan Francis of Assisi and the Franciscan Movement (Quezon City: The Franciscan Institute of Asia 1989) ja hänen tutkielmaansa ”Fransiskaaniliikkeen synnyn yhteiskunnallinen luonne”, teoksessa Keskiajan kevät. Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista (Toim. Tuomas M. S. Lehtonen. Helsinki: WSOY 1997, 163–186).
[4] Baiulare-verbi tarkoittaa kirjaimellisesti ”huolehtia”, ”kantaa huolta”, ”holhota” ja ”tukea”. Varhaisten veljien kielenkäytössä se tarkoitti Kristuksen ristin kantamista niin häpeässä kuin ilossa, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Paavalin puhe ristin hullutuksesta (1 Kor. 1:18-31) kertoo myös jotakin verbin merkityskentästä, niin myös Galatalaiskirjeen kohta Gal. 6:1-5.
[5] Tutkielmassaan ”Pope Francis and the Ecclesiology of Henri de Lubac” Susan K. Wood käsittelee laajemminkin paavi Franciscuksen ja Henri de Lubacin (1896-1991) välistä suhdetta; ks. Wood 2019, 130-149.
[6] Distributiivisen oikeuden etiikasta varhaisten veljien elämässä ks. laajemmin David Flood, Work for Everyone. Francisc of Assisi and the Ethics of Service. Quezon City 1992, 48-50.
[7] Praksiksen etusijasta suhteessa teoriaan ks. lähemmin edellä mainittu Flood 1992, 25–60.
[8] EG, 229. Amerikkalainen piispa Robert Barron on osoittanut paavi Franciscuksen riippuvuuden Hegelin filosofiasta; ks. Barron, ”Gaston Fessard and Pope Francis”, teoksessa Discovering Pope Francis. The Roots of Jorge Mario Bergoglio’s Thinking (ed. by Brian Y. Lee and Thomas L. Knoebel. Collegeville: Liturgical Press 2019, 114-129).
[9] Kirjassaan Work for Everyone. Francis of Assisi and the Ethics of Service (Quenzon City 1992) David Flood kirjoittaa: ”The words of Jesus Christ turn into the words of the Holy Spirit when someone acts on them and the Spirit of the Lord becomes the driving force in her life.” Flood 1992, 65. Tämä lyhyt mutta ytimekäs virke kertoo osuvasti Franciscuksen raamattukäsityksestä: evankeliumin sana pysyy latenttina aina siihen pisteeseen saakka, kun ihminen tekee sen, mitä sana sanoo tai pyytää.
Lähteet
Franciscus Assisilianen, Kutsu köyhyyteen. Kootut kirjoitukset. Johdanto, suomennos, selitykset Seppo A. Teinonen. Helsinki: Kirjaneliö 1981.
Paavi Franciscus, Evangelii gaudium (EG). Evankeliumin ilo. Apostolinen kehotuskirje 24.11.2013. Suomenkielinen laitos Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus 2014.
Kirjallisuus
Barron, Robert, ”Gaston Fessard and Pope Francis”, teoksessa Discovering Pope Francis. The Roots of Jorge Mario Bergoglio’s Thinking. Ed. Brian Y. Lee and Thomas L. Knoebel. Colledgeville: Liturgical Press 2019, 114-129.
Flood, David, Die Regula non bullata der Minderbrüder. Franziskanische Forschungen, Heft. 19, Werl/West 1967.
Flood, David, Francis of Assisi and the Franciscan Movement. Quenzon City: The Franciscan Institute of Asia 1989.
Flood, David, Work for Everyone. Francis of Assisi and the Ethics of Service. Quenzon City 1992.
Flood, David, ”Fransiskaaniliikkeen synnyn yhteiskunnallinen luonne”, teoksessa Keskiajan kevät. Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. Toim. Tuomas M.S. Lehtonen. Helsinki: WSOY 1997, 163-186.
Wood, Susan K., ”Pope Francis and the Ecclesiology of Henri de Lubac”, teoksessa Discovering Pope Francis. The Roots of Jorge Mario Bergoglio’s Thinking. Ed. Brian Y Lee and Thomas L. Knoebel. Colledgeville: Liturgical Press 2019, 130–149.
