“Lutherin ongelmat eivät olleet Paavalin, ja ymmärrämme hänet väärin, jos näemme hänet Lutherin silmin.”
E. P. Sandersin arvio kirjassa Paul: A Very Short Introduction on napakka.
Paavali-tutkimusta ovat kauan määränneet luterilaiset aiheet. Näin arvioi äskettäin esimerkiksi John Barton kirjassaan A History of the Bible: The Book and it’s Faiths.
Muutos uusiin näkökulmiin on kuitenkin tapahtunut vuosikymmenten ajan, erityisesti sitten 1970- ja 1980-lukujen.
Perinteisellä luterilaisella näkökulmalla on toki yhä kannattajansa. Sen mukaan uskonpuhdistajat oivalsivat, kaikesta huolimatta, jotain aivan oleellisen tärkeää Paavalista. Tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan voi ottaa lähtökohdaksi tällaista tunnustuksellisuutta.
Lähtökohtana on nykyään yhä selkeämmin, että Paavali oli “ensimmäisen vuosisadan juutalainen Jeesuksen seuraaja”, kiteyttää Gabriele Boccaccini kirjassaan Paul’s Three Paths to Salvation.
Paavalia käsitellään tutkimuksessa kasvavassa määrin nimenomaan osana hänen oman aikansa juutalaisuutta. Yhtenä esimerkkinä tästä Boccaccini mainitsee kohdat Paavalista kirjassa T&T Clark Encyclopedia of Second Temple Judaism. Tällaista olisi ollut vaikeaa kuvitella vain vuosia sitten, hän arvioi.
Boccaccini lainaa hyväksyvästi iskevää väitettä: “Paavalista ei tullut kristittyä, sillä siihen aikaan ei ollut olemassa kristittyjä.”
Itse asiassa sana kääntymys on jo liikaa. Parempi on nimetä tapahtumaa Damaskoksen tiellä Paavalin kohdatessa Jeesuksen kutsuksi eikä niinkään kääntymiseksi.
Paavalin kohdalla oli kyse siirtymisestä juutalaisuuden sisällä. Kristinusko ei oikeastaan ollut oma uskontonsa tuohon aikaan. Eriytyminen kahdeksi erilliseksi uskonnoksi oli hidas. Paavalilla oli oma osuutensa tässä kehityksessä, mutta hänen aikansa kristinusko oli vielä osa juutalaista moninaisuutta.
Paavalista tuli Jeesuksen myötä entinen farisealainen muttei entinen juutalainen, Boccaccini tähdentää.
Jo satunnainen Uuden testamentin lukija huomaa, kuinka monta erilaista juutalaista ryhmittymää oli tuohon aikaan. Juutalaisia he olivat kaikki ja vain siis erilaisia.
Tuttuja ovat monelle vaikkapa saddukeukset, selootit, fariseukset tai miksei Johannes Kastajan seuraajat.
Paavalin juurruttaminen selkeästi osaksi ensimmäistä vuosisataa ei aina ole ihan helppoa. Niin mielellään hänet halutaan nähdä omillaan juutalaisuudesta. Yksi vaivihkainen tapa erottaa Paavali juutalaisesta taustastaan on nähdä hänet niin poikkeuksellisena tai tavattomana, ettei hän siten olisi juutalainen tai ainakin rajatapaus. Boccaccini pitää tätä erikoisena ennakkoasenteena.
Eihän Qumranin Vanhurskauden opettajaa, farisealaista Hillelia tai hellenististä Filonia pidetä vähemmän juutalaisina, vaikka he opettivat omalaatuisesti, Boccaccini luettelee.
”Paavali ei ollut luopio tai juutalaisuuden vihollinen, eikä jakomielinen persoona, jossa kristilliset ja juutalaiset identiteetit pitivät puoliaan toisiaan vastaan. Paavalin kristinusko oli hänen juutalaisuutensa – Paavalin käsitys juutalaisuudesta. Se, että Jumala olisi ’hylännyt oman kansaansa’ ei edes käynyt hänen mielessään. Paavali ei ollut juutalaisuuden lehtolapsi, vaan sen lapsi, joka riiteli sisarustensa kanssa.”
”Vanhurskauttaminen ei ole pelastus”, väittää Boccaccini. Tämä on yksi hänen keskeisistä huomioistaan.
Vanhurskauttaminen on menneiden syntien anteeksiantamus ja niistä puhdistuminen ja vapautuminen. Pelastus sen sijaan on lopputulema viimeisellä tuomiolla.
Boccaccini tähdentää, että Paavali eli lopunajan odotuksessa. Asioilla oli kiire ja hätä oli kova, ihan oikeasti. Se näkyy ihan varhaisimmasta kirjeestä – Ensimmäisestä kirjeestä tessalonikalaisille – suurimpaan kirjeeseen – Roomalaiskirjeeseen.
Tulevalla tuomiolla ”Jumala maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan”, Paavali yksiselitteisesti toteaa. Jumala ei ole puolueellinen, vaan hyväntekijää ja pahantekijää odottavat aikanaan tuomio. Kyse on siitä, mitä ihminen on eläessään tehnyt.
”Kaikkien meidän on näet kerran tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen. Silloin jokaiselle maksetaan takaisin se hyvä tai paha, mitä hän on eläessään tehnyt”, toteaa hän muualla.
Juutalaiset eivät automaattisesti ole turvassa. Heillä on toki etuna se, että ”heille on uskottu se, mitä Jumala on puhunut”. Kyse on siis Mooseksen laista.
Laki ei kuitenkaan ole avuksi, jos sitä ei noudata. ”Jumala hyväksyy ne, jotka noudattavat lakia, ei niitä, jotka vain kuuntelevat lain julistamista”, Paavali kiteyttää.
Toisaalta eivät ei-juutalaiset myöskään pääse pälkähästä. ”Vaikka he tunsivat Jumalan, he eivät kunnioittaneet häntä kuin Jumalaa eivätkä kiittäneet häntä”, toteaa Paavali. Mahdollisuus siihen heillä on, aivan kuin lain noudattaminen. Kaikki ovat vastuullisia.
Asiain tila on karu, sillä ”niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin ovat synnin vallassa”. Kyse on eräänlaisesta kaikkien tasa-arvosta synnissä. Paavali totesi tehtäväksi olla myös ”muiden kansojen apostolina”.
Luterilainen käsitys ihmisten perinpohjaisesta turmeluksesta ja kyvyttömyydestä hyvään on kuitenkin väärä johtopäätös tästä opetuksesta. Heikki Räisänen on kirjassaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat tyly: “Raamattu ei kuitenkaan anna paljoakaan tukea luterilaiselle näkemykselle.”
Tumma tausta oli keino saada Jeesuksen valkeus loistamaan kirkkaammin, Räisänen arvelee. Muulloin, kun Paavali ei puhu tästä näkökulmasta, hänen ihmiskuvansa “ei näytä erityisen pessimistiseltä”, Räisänen arvioi.
Paavali yksinkertaisesti toteaa kaikkien tekevän syntiä ja olevan sen orjuuttavan vallan alla, Boccaccini arvioi.
Boccaccini korostaa usein tuon ajan apokalyptista luonnetta. Tuon ajan ihmisille oli olemassa pahoja voimia, valtoja ja henkiolentoja. Ne olivat todellisuutta myös Paavalille.
Ajan ihmiset näkivät maailman olevan täynnä yliluonnollisia voimia. Varhaisinta opetusta Jeesuksesta ei ilmaistu “viileänä Jeesuksen samastamisena Logoksen kanssa, maailmankaikkeuden järjellisenä perustana, vaan kiihkeänä näkynä, jossa Ihmisen Poika murtaa demonien voiman ja aloittaa uuden jumalallisen tuomion ja armon aikakauden”, kiteytti Jaroslav Pelikan kirjan The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine ensimmäisessä osassa.
Pahan vallan ajateltiin olevan sitä luokkaa, että lain noudattaminen oli vaikeaa. Omantunnon äänen kuuleminen taisi olla vielä tätä vaikeampaa.
Laki itsessään ei kuitenkaan ollut ongelma. Se on pyhä, toteaa Paavali. Monelle laki kuitenkin koituu isoksi ongelmaksi – jopa kiroukseksi – kun he eivät kykene noudattamaan sitä.
Paavalin sanoma pulaan joutuneille on se, että ”Jumalan hyvyys kuitenkin tekee heistä syyttömiä täysin ilmaiseksi, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.”
”Vanhurskauttaminen antaa syntisille (juutalaisille ja muille) vastalääkkeen, tai ainakin paljon kaivatun helpotuksen, heitä musertavalle pahan voimalle”, kirjoittaa Boccaccini. ”Se on toinen mahdollisuus toivottomille ihmisille”, hän jatkaa.
Syntisille, olkoon he juutalaisia tai ei, on annettu ”täysin ilmaiseksi” toinen mahdollisuus. He saavat armosta anteeksi. Synnin orjien ainoa osa on myöntyä luottavaisesti tarjottuun. Suomeksi sanoen heidän tulee uskoa. Orja ei muuhun pysty, eikä tarvitsekaan.
Tämä on uusi alku, uusi mahdollisuus. Se ei kuitenkaan ole vapaalippu tuomiosta.
Vanhurskauttamisen näkeminen erillään pelastuksesta auttaa ymmärtämään varhaista kristinuskoa. Esimerkiksi tuomion vertausta Matteuksen evankeliumissa. Tai vaikkapa Ilmestyskirjan näkyä tuomiosta.
Varhaisen kristinuskon kovat vaatimukset pyhästä elämästä selittyvät näin. Asenne langenneisiin oli kova. Heitä verrattiin jo Uudessa testamentissa koiriin, jotka palaavat oksennukselleen. Oli oltava varovainen, ettei “jäisi joukosta”. Tämä asenne näkyy, kuten Boccaccini esimerkein osoittaa, Uudessa testamentissa ja sittemmin Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä ja Hermaan Paimenessa. Vanhurskauttamista ei ymmärretty pelastuksena.
Ei edes itse Paavali vielä oleta pelastuvansa, vaikkakin hän luottaa Jumalaan, eikä löydä itsestään tuomittavaa. Hän toteaa: ”En yritä sanoa, että olisin jo tullut täydelliseksi tai saanut sen, mitä tavoittelin. Yritän kuitenkin saada siitä otteen, koska Jeesus Kristus on saanut otteen minusta. En ole vielä saanut otetta, veljet ja sisaret, mutta tämän voin silti sanoa: Jätän menneet taakseni ja suuntaudun tulevaan.”
Boccaccini muistuttaa: ”Tämä on syy siihen, miksi rakkaus on loppujen lopuksi tärkein hyve. Usko on tärkeä, sillä se tuottaa vanhurskauttamisen; toivo tarkoittaa kestävyyttä tulevassa; mutta rakkaus on suurin, sillä se on kaikille viimeisen tuomion peruste.”
Kirjan nimi on vielä jäänyt esittelemättä. Pelastusteitä on Boccaccinin mukaan Paavalilla peräti kolme.
Yksi on lain noudattaminen juutalaisille ja toinen on omantunnon seuraaminen vanhurskaille pakanoille. Syntisille, olkoot he sitten juutalaisia tai ei, kuuluu kolmas tie – Jeesus.
Gabriele Boccaccini: Paul’s Three Paths to Salvation. Kansikuva.
Arvioitu teos: Gabriele Boccaccini, Paul’s Three Paths to Salvation. Eerdman’s 2020. 200 sivua.
Kaikki lainaukset Uudesta testamentista ovat UT2020-käännöksestä.
