Antti Alhonsaari.

Opiksi riittää se, mikä minulle on totta. Antti Alhonsaari (1932-2021) in memoriam

Antti Alhonsaari, teologian tohtori ja Seurakuntaopiston johtaja, kuoli 89-vuotiaana 5. elokuuta 2021. Tämä haastattelu on tehty yli kaksikymmentä vuotta sitten, syksyllä 2000. Tutustuin silloin Alhonsaareen, joka oli viimeistelemässä muistelmiaan, ja vaikutuin hänen ajattelustaan. Tarjosin juttua tuoreeltaan Kotimaa-lehdelle, joka kuitenkin jätti sen julkaisematta. Vartija-lehden päätoimittajana Antti Alhonsaari toimi 1971–1978.

”Siinä kristinuskon versiossa, johon olen kasvanut ja jolle olen ollut koko ikäni lojaali, on huono arkkitehtuuri. Tiedäthän, sellainen levoton, jossa on ulokkeita, torneja ja särmiä liikaa. Liikaa dogmeja, joilla ei ole mitään käyttöä.” Näin sanoo pastori Antti Alhonsaari, kirkkonsa palvelija, toisinajattelija.

Eivätkö opit toisaalta luo profiilin, erota muista? Kyllä, myöntää Alhonsaari. Kveekareillakin, joiden pieneen ryhmään Alhonsaari on jo vuosia kuulunut, on omat rakennelmansa, vaikka toisin sanotaan. Hänen on kuitenkin vaikea ajatella, että hänen uskoaan olisi ikään kuin varastossa jossakin muualla, esimerkiksi kirkon traditiossa, kuten katolilaiset ajattelevat. Henkilökohtainen vakaumus voi olla vain, mikä ihmisellä on tässä ja nyt.

– Dogmi- ja liturgiavoittoinen kristillisyys sulkee suuren joukon ihmisiä ulkopuolelle, Alhonsaari sanoo.

– Jokaisella ihmisellä on kuitenkin uskonsa. Jos uskomisella on vain yksi malli, se saa ihmiset luulemaan, ettei tämä ole minua varten.

Alhonsaari puhuu ortodoksien ajatuksesta ihmisestä Jumalan ikonina. Ihmisessä on Jumalan siemen.

– Hiljaisuus on ainoa keino tavoittaa oma tarttumapisteensä. Ehtoollispöydässä voi tuntea samanlaista sanattoman kommunikaation voimaa kuin esimerkiksi orkesterissa, jossa soitetaan yhteen vahvassa vuorovaikutuksessa sanomatta kuitenkaan mitään. Jopa kveekariseuroissa, joissa ei puhuta sanaakaan, yhteyden kokemisessa on eroa. Olipa hyvä kokous, saatetaan sanoa, parempi kuin aikoihin.

Alhonsaaren mielestä kirkossa ei uskalleta ottaa sitä riskiä, että ihmiset tekisivät löytöjä omin neuvoin. Kun annetaan valmiina, luullaan, että saadaan suitset suuhun.

– Eikä kuitenkaan ymmärretä, että kaikki, mitä kutsutaan puhtaaksi opiksi tai raamatullisuudeksi, on tulkintaa ja traditiota. Suuri osa kirkossa viljellystä opista on peräisin sydänkeskiajan munkeilta, ei Raamatusta. Raamatuntulkintamme on vahvasti sidoksissa traditioon.

Puiden halaajien kristinusko

Kristinuskon tulevaisuudessa Alhonsaari näkee väistämättä synkretismiä. Syntyy erilaisia seurakuntia, kristillishindulaisia, kristillisbuddhalaisia. Niitä eivät pidättele vieroksunnallaan vakaat kristilliset ryhmätkään, koska ihmisten vakaumuksennälkä ja kyllästyminen materialismiin kasvavat, ja vaikutteet entisestään saavat makua toisistaan. Jo nyt näkyy, miten uskonto ja itsensä kehittäminen punoutuvat yhteen, ja esimerkiksi ekologinen elämäntapa saa henkistyneitä muotoja. Luonto maahistetaan uudelleen.

Ja mitä tapahtuu entisissä sosialistissa maissa? Kauko-Idässä? Tämän maailman todellisuudessa, Alhonsaari sanoo, kirkot jäävät saarekkeiksi, joiden reuna-alueet tuottavat piispoille ja muille opinvartijoille harmaita hiuksia.

– Luin talvella Abraham Achreniuksen elämäkerran. Hän koki hurmosilmiöitä ja loi oman seurakuntansa välittämättä kirkosta vähääkään. Ja nyt veisaamme hänen virsiään, pidämme häntä osana puhdasta oppiamme.

1700-luvun papilla oli vielä vastuu seurakuntalaistensa siveellisestä elämästä. Sen oivaltaminen auttaa ymmärtämään, miksi kirkossa vieläkin sommitellaan lauselmia avoliitosta tai homoseksuaalisuudesta. Ikään kuin kirkolliskokous voisi vaikuttaa siihen, miten kansa elää.

Alhonsaari ei pelkää karismaattisuuttakaan. Ehkä se tarjoaa paranemista, kuka tietää. Voimakas tunneregressio voi vapauttaa pitkään hiertäneitä liekanaruja. Alhonsaari uskoo näkymättömään niin voimakkaasti, että häntä kiinnostaa jopa telepatia, kuudes aisti.

Non-Jumala

Jumalasta on Alhonsaaren mielestä sanottu kaikki, mikä sanottavissa on.

– Jos sanon, että Jumala menee yli kaiken käsityksen, sekin on sanottu moneen kertaan.

Alhonsaari uskoo, että ihmiset eri aikoina ja eri paikoissa saavat tuntumia Jumalasta. Raamattu ei siinä nouse ylivertaiseen asemaan. Vihje ja vainu totuudesta voi olla myös sillä, joka ei tunne Raamattua.

– Raamatun pyhittäminen on ihmisen tekoa, Alhonsaari sanoo, mutta ei provosoiden.

– Jo se on Jumalan ilmoitus, että hän kääntää ihmisessä on-napin päälle.

Alhonsaari puhuu omasta kokemuksesta. Hän on elänyt Jumalaa etäältä tarkastelevan vaiheen. Nuoren Alhonsaaren Jumalassa sen sijaan oli tiukkaa yliminää.

– Minun tehtäväni oli olla kiltti, Alhonsaari sanoo. – Eloton ja iloton. Jumala oli epä-Jumala, non-Jumala.

Avioeroa ja lapsuutta prosessoidessaan Alhonsaari oli kipeästi seestymistä vailla.

Syvyyspsykologisesta luotauksesta se sitten lopulta nousi. Vedet alkoivat virrata ja päivä paistaa, sanoo Alhonsaari.

– Tunsin ihan, miten tuore vehmaus alkoi työntää puujumalaa tieltään. Jos ennen rukoillessani näin Jumalan edessäni, yläpuolella, tunnen nyt hänet selkäni takana. Olen hänen valokeilassaan.

Alhonsaari puhuu tuonpuoleisesta empiirisenä asiana, jonka käsittämiseen ei edes tarvita uskoa. Materialisti ei vain siihen yllä.

– Vaikka ei ymmärtäisi, mistä uskon maailmassa on kysymys, tuntee selvästi, että se on lähellä. Niin kuin olemassaolossa olisi käynnissä jokin suuri ohjelma, jonka pyörittämiseen koneeni kapasiteetti ei riitä.

– Minulle Jumala on olemisen pohja. Nimenomaan olemisen pohja. Kosmisesti miljoona kertaa näköpiiriäni enemmän.

Luvattomia ajatuksia

Kriittisyydestään huolimatta Alhonsaari on tehnyt pitkän päivätyön Seurakuntaopiston johtajana ja arvostettuna ääneenajattelijana.

– Minulla ei ole eikä ole ollut tarvetta sanoutua irti kirkon uskosta. Mutta toisinajattelijan tien olen kyllä kulkenut. Olen kaivannut kirkon opin yksinkertaistamista, ytimen oivaltamista. Kun toisaalta olen palvellut kirkkoa lojaalisti ja toisaalta kokenut voimakkaan hengellisen syvenemisen, olen ajatellut, ettei ehkä pidäkään syyttää itseään luvattomista ajatuksistaan.

Luvattomista ajatuksistaan?

Alhonsaari puhuu varovammin. Kriittisten kysymysten poukamassa ei voi käydä piipahtamassa, se tie vie mennessään. Hän muotoilee liberaalia kristinuskon tulkintaansa, antiliturgistisuuttaan, antidogmaattisuuttaan, ja muistuttaa, ettei häntä ole ajanut eteenpäin sen enempää turhautuminen kuin kaunakaan. Häntä on vienyt eteenpäin parempi vaihtoehto.

Luvattomia ajatuksiaan hän tapailee hitaasti, haluttomana niiden nostattamaan opilliseen höykytykseen. Sellaista hän on saanut mielestään maistaa riittämiin. 1988 hänen Sisätöissä-kirjaansa seurasi tiukka polemiikki. Kirjassaan Alhonsaari sanoi, että enkeleissä on haltiaa eivätkä kaikki Raamatun ihmeet ole totta. Lehtijutuissa nämä hänen pohdintansa tiivistyivät vahvoiksi väliotsikoiksi: Nimikristityt, erotkaa kirkosta! Ihmeitä ei ole!

Yli kuukauden jatkuneessa debatissa Alhonsaarta syytettiin uskosta luopumisesta.

Antti Alhonsaari, Sisätöissä. Kansikuva.

Antti Alhonsaari, Sisätöissä. Kansikuva.

Menneen ajan maailmankuva

Vaikka Alhonsaari ei kiellä kirkon oppia, hän miettii, voiko kristinusko tällä maailmankaikkeuden kolkalla olla ainoa ja lopullinen totuuden lähde. Miten Raamattua voisi pitää ainoana pyhänä kirjana? Luterilaisessa ehtoollisopissa ovat hänen mielestään omat kummajaisensa. Alhonsaarelle ehtoollisopinkin pitäisi olla yksinkertainen ja selkeä, vähän kuin reformoiduilla.

Ja sitten vaikein: kestääkö oppi Jeesuksesta Kristuksesta? Jo pelkästään kysymys siitä, kuinka varmasti Jeesuksesta jotakin tiedetään, herättää omat kysymyksensä, ja miten lienee hänen taivaallisen asemansa laita. Eikö vain siinäkin maistu silloinen maailmankuva seitsemän taivaan, serafien ja kerubien hierarkioineen?

Mutta Kristus-usko on perinteisesti niin keskeinen, ettei sitä ole yksityisajattelijan lupa asettaa kyseenalaiseksi, ei vaikka se olisi miten epävarmalla pohjalla tahansa.

Pahinta on se, että kristillisen opin vaikeimmat kohdat verhotaan mysteereiksi. Ehtoollisesta tehdään mysteerio, kun ei ymmärretä aikaan sidottua keskiajan munkkien teologiaa.

– Kirkon opissa on paljon sellaista, mikä ei ole minulle totta eikä tärkeää. Uskontulkinnan pitää olla niin yksinkertainen, että se on juuri minulle totta.

Post scriptum: Antti Alhonsaari Vartijan päätoimittajana

Pääkirjoituksessaan ”Vartijan päälinjoja Simojoesta Räisäseen” (7.3.2016) Mikko Ketola ja Matti Myllykoski arvioivat Antti Alhonsaaren työtä Vartijan päätoimittajana.

Erkki Niinivaara oli pitkään päätoimittajana, ja seuraavan kerran vahdinvaihto tapahtui 1972, kun Antti Alhonsaari otti tehtävän vastaan. Niinivaara puolestaan jatkoi toimituskunnassa. Lehden tunnukseksi oli tällöin muotoutunut trias kirkko – kulttuuri – yhteiskunta. Alhonsaaren mukaan se ilmaisi sen, että Vartija ”halusi elää kaikkien näiden elämänmuotojen keskellä, osana niistä”. Päätoimittaja ei nähnyt tarpeelliseksi rajata kulttuuri-käsitteen sisältöä sen hengellisen rakentavuuden perusteella, kuten Simojoki oli tehnyt. Hänen mielestään ei kylläkään voinut olla ”elävää elämää, kulttuurielämää, yhteisöelämää, jollei siinä ole uskontoa”. Jos niin tärkeä tekijä puuttui elämästä, ei pitänyt hämmästyä, jos ”näkee ihmisten kulkevan vaurastuvien kaupunkiensa kaduilla tyydyttämättöminä”. Vartijalla ei ollut suuria luuloja omista vaikutusmahdollisuuksistaan, mutta se halusi kuitenkin jatkuvasti pitää tärkeitä kysymyksiä esillä.

Vartijan oli edelleen tarkoitus jatkaa kirkon piirissä olevien äänikanavana, vaikka Alhonsaari ei maininnutkaan erityisesti termiä ”kirkollinen lehti”. Hän halusi selvästi laajentaa Vartijan kirjoittajakuntaa uusiin suuntiin: ”Mutta myös niillä, jotka eivät enää luota kirkkoon elämänkysymysten ratkaisijana, on kirkolle sanottavaa.” Tämän pyrkimyksen ansiosta hän joutui eräiden piispojen silmätikuksi.


Kirjoittaja

Kaisa Raittila on kirkosta kiinnostunut vapaa kirjoittaja.


'Opiksi riittää se, mikä minulle on totta. Antti Alhonsaari (1932-2021) in memoriam' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.