Onko suurten kirkollisten vaikuttajien aika ohi?

Heikki Räisänen. Kuva lainattu Kirkosta ja kaupungista.

Tässä Vartijan numerossa arvioidaan suomalaisen eksegetiikan merkittävimmän vaikuttajan Heikki Räisäsen pääteoksen suomenkielinen versio ja tutustutaan Juhani Rekolaan, joka osasi ja uskalsi vastata kirkon ja kristillisyyden uusiin haasteisiin sukupolvi sitten.

Luomme silmäyksen kahden sukupolven takaiseen monialaiseen suomalaiseen kulttuurivaikuttajaan J. A. Holloon, joka rakensi yhteyttä kasvatusopin ja uskonnollisen kokemusmaailman välille.

Sotien aikana ja pian sen jälkeen elettiin vielä romanttisessa maailmassa, jossa kansakunnan intellektuaalinen eliitti rakensi kristillis-kansallisesta perinteestä ja tieteen uusimmista saavutuksista harmonisia ajatuskokonaisuuksia. Näitä toivottiin voitavan kevyemmin annosteltuina jakaa alempien kansanosien ravinnoksi — vaikkapa vallankumouksellisten aatteiden sijaan. Niin siis Hollon aikana.

Rekola eli jo toisenlaisessa maailmassa. Kirkko oli haastettu — ei vielä taloudellisesti eikä jäsenmääränsä puolesta vaan ideologisesti. Koti, uskonto ja isänmaa alkoivat menettää kauniin kaikunsa, kun vasemmistoradikalismi sekä kirkkoon ja kristinuskoon liittyvät moraaliset kysymykset alkoivat jakaa kansaa. Juhani Rekolan ajattelussa on jälkiä tästä ajasta.

Heikki Räisäsen upean uran vuosikymmenet sattuvat uuteen suomalaiseen murroskohtaan, kirkon liberalisoitumiseen ja avautumiseen yksilöllistyvälle maailmalle, josta 60-luvun nuorisosukupolvellakaan ei ollut vielä aavistusta.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat moniarvoistuneet entisestään. Sitä kirkkoa, joka kerran saattoi ajatella puhuttelevansa koko kansaa, ei enää ole.

Kun kirkko sukupolvi sitten herätti vanhoillisena laitoksena älyllistä ja moraalista vastarintaa, nyttemmin ideologinen vastakkainasettelu on enimmäkseen hiipunut — muutamien uskonnottomien intellektuellien, esimerkiksi Kari Enqvistin, haastavista puheenvuoroista huolimatta.

Tilalle on tullut yhdentekevyys, olipa se ynseää tai suvaitsevaista. Kirkko ei ole kansakunnan kaapin päällä, se ei kiinnosta. Mutta samoissa vaikeuksissa rämpivät myös muut perinteiset yhteisöt.

Viime kunnallisvaaleissa puolueet saivat havahtua äänestäneiden lukumäärän prosentuaalisen käyrän alamäkeen, joka on kovin samannäköinen kuin kirkon jäsenmäärän laskua kuvaava käyrä.

Kekkosen Suomessa ja ehkä vielä Koivistonkin Suomessa elettiin henkisten auktoriteettien aikaa, josta on jäljellä vain muistoja. Poliitikot ovat Oy Suomi Ab:n toimitusjohtajia, vanhan ajan teollisuuspatruunoiden sijalla meillä on muhkeita henkilökohtaisia bonuksia kuittaavia ja väkeään irtisanovia yritysjohtajia, kulttuuripiispojen sijalla kirkon virkamiehiä tai ”kehittyvien hiippakuntien miehiä”, kuten Kirkon ja Kaupungin päätoimittaja Seppo Simola äskettäin sutkautti.

Vaikka Kekkosen Suomi on enimmäkseen taakse jäänyttä aikaa, näyttää yksi piirre asioiden silloisesta hoitamistavasta olevan edelleen hengissä. Hyvä Veli -tyyppinen suhmurointi, joka ei tietenkään alkanut Kekkosen aikana eikä pääty meidän aikaamme, on edelleen voimissaan niin yhteiskunnassa yleensä kuin kirkossa.

Joskus sillä saadaan aikaan hyvääkin, mutta jos se tarkoittaa viekastelua ja päivänvaloa kestämätöntä oman edun ajamista, kyse on korruptiosta. Tämäntyyppistä toimintaa on ollut havaittavissa viime aikoina esimerkiksi seurakuntien lähetysmäärärahoista päätettäessä. Ilmeisesti eräät piispat ovat kulissien takana pyrkineet vaikuttamaan seurakuntien päättäjiin konservatiivisen kannan hyväksi.

Lukiessa SKS:n kustantamaa ja Hannu Mustakallion hienosti toimittamaa Kirkollisia vaikuttajia -teosta tulee hieman nostalginen olo. Toisenlaisia persoonallisuuksia olivat piispat silloin ennen!

Voi olla, että kyse on vääränlaisesta nostalgiasta, sillä yleensä asiat eivät kuitenkaan lopulta olleet laajemmassa vertailussa ennen sen paremmin kuin nykyään. Eivätkä kaikki piispat toki olleet kovin avaramielisiä tai valistuneita persoonia.

Mikäli arkkipiispa Gustaf Johanssonista (arkkipiispana 1899–1930) olisi ollut kiinni, ekumenia ja kirkkojenväliset suhteet olisivat saaneet unohtua. Onneksi oli Jaakko Gummeruksen(Porvoon/Tampereen piispana 1920–1933) kaltainen vastavaikuttaja, joka lähes yksin ja omakätisesti piti huolen, että näitä suhteita luotiin.

Mikko Juva, arkkipiispana 1978–1982. Kuva lainattu Helsingin Sanomista.

Monet piispat ovat olleet kirkollisen työnsä ohella tai lisäksi yhteiskunnallisia tai kulttuurivaikuttajia (Eino Sormunen, John Vikström), aktiivipoliitikoita (Lauri Ingman, Mikko Juva, Gustav Björkstrand) tai ahkeria suurelle yleisölle suunnattujen teosten kirjoittajia (Osmo Alaja, Aimo T. Nikolainen).

Voi olla kohtuutonta odottaa monenlaisten byrokraattisten velvollisuuksien väsyttämiltä piispoilta samanlaisia yhteiskunnallisen sektorin urotekoja, mutta tässä suhteessa on oltu jo pitkään menossa persoonattomampaan ja valjumpaan suuntaan.

Kirkossa on toki ollut monia muitakin vaikuttajia kuin piispat, ja myös heistä mainittu teos sisältää monia kiinnostavia pienoiselämäkertoja.

Ehkä vaikuttamisen ja merkittävyyden vaakakuppi onkin kallistumassa koko ajan enemmän heidän puolelleen. Tsemppiä, piispat! Ei pidä jäädä tuleen makaamaan!

Mikko Ketola
Matti Myllykoski
Vartijan 5–6/2012 pääkirjoitus.
Kuva Heikki Räisäsestä lainattu Kirkon ja kaupungin sivuilta ja kuva Mikko Juvasta Helsingin Sanomista.