Sikstuksen kappelin katto.

Onko pappien selibaatti katolisen kirkon pahan taustalla?

Katolisen kirkon laajan alaikäisten hyväksikäyttöongelman syyksi esitetään usein pappien pakollista naimattomuutta eli selibaattia.

En välttämättä kuitenkaan näkisi selibaattia vakavan, lähinnä poikien, hyväksikäyttöongelman taustalla. Heteropapeilla olisi mahdollisuuksia romansseihin myös aikuisten naisten kanssa. Ja kyllähän sellaistakin on kautta historian esiintynyt ja esiintyy yhä.

Kun kerran menin taksilla kirkkoon, kuljettaja kertoi katolisen ulkomaalaistaustaisen vaimonsa puhuneen, että seurakunnasta yksi nainen lähti Suomesta takaisin kotimaahan, koska pappi ei vastannut hänen kiihkeisiin tunteisiinsa. Tässä tapauksessa pappi oli kyllin tasapainoinen torjuakseen kiusauksen, mutta ehkä joku heikkotahtoisempi tai kokemattomampi kollega olisi antanut periksi.

Mutta voi olla, että papin virka on houkuttanut seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia. Onhan pappeus lopettanut suvun kyselyt: ”Koska menet naimisiin ja perustat perheen?” Vaikka papinvirka on vaativa ja itsekuria edellyttävä tehtävä, etuna on myös tietty herkkyys, joka ei välttämättä ole kovin yleinen luonteenpiirre perinteisessä maskuliinisessa ”miehisessä miehessä”. (Käsittääkseni pappiskokelaat ja tulevat sellaiset hyvin harvoin suorittavat asevelvollisuuden, vaikka se olisi voimassa heidän kotimaissaan.) Miesyhteisöä saattaa myös vetää puoleensa ja samoin pappien messuissa käyttämä korea vaatetus. Sama pätee mies- ja naissääntökuntiin (veljiin, ”munkkeihin”, ja sisariin, ”nunniin”). Ja on tunnettua, että lapsiin seksuaalista vetoa tuntevat hakeutuvat tehtäviin, joissa pääsevät heidän lähelleen. Tosin varmasti löytyy helpompiakin ammatteja kuin katolisen papin virka.

Kirkon konservatiivit haluavat mieluusti nähdä hyväksikäyttöongelman taustalla nykyaikojen höllentyneen seksuaalimoraalin ikään kuin ilmiö olisi uusi vain siksi, että siitä vasta nykyään uhrit uskaltavat avoimesti puhua tiedotusvälineille. Myös Helsingin piispa Raimo Goyarrola, jolla on taustanaan konservatiivinen Opus Dei -personaaliprelatuuri, näki taannoisessa artikkelissaan 1960-luvun seksuaalisen vapautumisen hyväksikäyttöongelman taustalla. Jopa minä tiedän enemmän, koska katsoin teini-ikäisenä 1970-luvulla Suomen televisiosta kai BBC:ltä hankitun taidehistorian ohjelman. Ohjelmassa kerrottiin italialaisesta renessanssikardinaalista, joka antoi koristella palatsinsa makuuhuoneen katon alastomilla poikaenkeleillä, koska häntä kiinnosti aihe hänen seksuaalisen taipumuksensa tähden.

Yksi asia, jota keskustelussa ei huomioida on, että selibaatti itseasiassa mahdollistaa kirkon toiminnan. Katoliset papit eivät saa normaalia palkkaa vaan vain pienen korvauksen ja ilmaisen ylläpidon. Jos pitäisi maksaa perheen elättämiseen riittävää palkkaa, monilla alueilla – kuten meillä Suomessa –  katolisen kirkon toiminta päättyisi siihen.

Toisaalta tämä papin viran kehno taloudellinen korvaus – ja se että työaika on 24/7, mitä nyt kesäloma suo poikkeuksen – on selibaatin ohella yksi selitys, miksi kehittyneissä maissa vallitsee yhä paheneva pappispula. Se vaivaa jopa sellaisia konservatiivisia maita kuin Puolaa ja Liettuaa.

Naispappeuden kannattajat ovat esittäneet näkemyksensä tueksi, että papin viran avaaminen naisille toisi uusia pappeja. Rohkenen epäillä tätä argumenttia, sillä kehittyneiden maiden naiset enää hyvin harvoin löytävät sääntökuntasisarenkaan kutsumusta. Miksi ankara elämä pappina olisi houkuttelevampi vaihtoehto?

Euroopan pappispulaa paikataan ”globaalin etelän” papeilla Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta, vaikka myös viimeksi mainitun oma pappisreservi on supistunut. Suomessa on viime vuosikymmeninä menty vähän vastavirtaan. Vaikka Helsingin katolisessa hiippakunnassa, joka kattaa koko Suomen, on vain noin 17 000 jäsentä, joista nykyään ehkä vajaa puolet on suomen- tai ruotsinkielisiä, myös valtaväestöön kuuluvien pappien osuus on kasvanut. Suomessa on jo ollut ensimmäinen suomalaissyntyinen piispakin sitten katolisen keskiajan: Helsingin emerituspiispa, monsignore Teemu Sippo SCJ oli virassa 2009–2019. Suomalaissyntyinen katolinen pappi, prelaatti Tuomo T. Vimpari tekee uraa Vatikaanin diplomaattikunnassa. (Prelaatti on katoliselle papille ansioista myönnetty arvonimi.) Mutta tämä ei tietenkään ole muuta kuin satunnainen ilmiö, jonka varaan ei voi mitään laskea.

Sivumennen sanoen, katolinen kirkko ei edellytä selibaattia vain papeiltaan ja sääntökuntien veljiltä ja sisarilta, vaan kaikilta maallikoiltakin, jotka eivät ole naimisissa. Katolinen katekismus rajaa seksin avioliittoon. Eronneet eivät voi avioitua uudelleen, sillä näin tehdessään he ottavat riskin joutua suljetuksi ehtoollisyhteydestä. Tosin tietyin edellytyksin hiippakunnan tuomioistuin voi mitätöidä avioliiton ja mahdollistaa uudelleen avioitumisen. Voi olla, että nämä ja monet muut tiukat ihmisten elämää kontrolloivat säännöt ovat merkittävä syy, miksi kirkon jäsenmäärät laskevat dramaattisesti kaikissa kehittyneissä maissa.

Kirkon tulevaisuus on vähemmän kehittyneissä maissa, mutta on avoin kysymys, kuinka kauan kasvu esimerkiksi Afrikassa jatkuu.

Kirkkohistorian harrastajana olen todennut, että katolinen kirkko uudistuessaankin pitää kiinni uskon perusteiden ohella monista vähemmän keskeisistä tradition sanelemista asioista. En jaksa uskoa, että kirkko luopuisi pappien naimattomuusperiaatteestakaan näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.

Artikkelikuvassa Sikstuksen kappelin katto.


Aulis Kallio.

Kirjoittaja

Aulis Kallio on tamperelainen vapaa toimittaja, tietokirjailija (s. 1956) ja Tampereen katolisen seurakunnan jäsen.


'Onko pappien selibaatti katolisen kirkon pahan taustalla?' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.