Notre-Dame.

Onko meillä luterilaisilla kutsumusta mihinkään?

Helsingin Paavalinkirkko on kotikirkkoni, mutta korona-aikana löysin itselleni toisenkin kotikirkon. Se on kaukana, toisessa maassa, eikä sinne pääse edes nyt koronarajoitusten päätyttyä. Olen kyllä käynyt siellä elämäni aikana muutamia kertoja, mutta mukaan messuihin päädyin vasta nyt, kiitos YouTube-kanavan, joka löytyi myös kotitelevisiostamme.

Kirkko on Pariisin Notre-Dame. Nyt suljettu ja edelleen korjauksen alla vuonna 2019 tapahtuneen tulipalon jälkeen. Mutta digimaailmassa sinne pääsee, sillä Ranskan katolisen tv-kanavan KTO:n taltioimia Notre-Damen messuja löytyy verkosta runsaasti.

Tämä kirkkoharrastukseni alkoi, kun ensin löysin pätkiä upeaa urkumusiikkia, sitten hienoa liturgista kuorolaulua, palasia upeista messuista. Kaikki huippua, onhan kyse Ranskan ykköskatedraalista. Vähitellen ajauduin katsomaan kokonaisia messutaltiointeja. Tunnelma, joka oli samalla kertaa sekä äärimmäisen juhlava että herkkä ja harras, koukutti.

Heiveröisestä ranskantaidostani huolimatta aloin kuunnella saarnoja. Varsinkin Pariisin arkkipiispan (seurannassani kahden peräkkäisen virassa olleen) mietiskelevä, pohtiva saarnatyyli teki vaikutuksen. Usein toistui sana vocation, vokaatio, kutsumus. Tuntui luontevalta, että kutsumuksen löytämisestä puhuttiin opiskelijamessuissa, joissa kirkollisille aloillekin valmistuvia, mutta kun tuo sama vocation mainittiin myös tavalliselle kirkkokansalle varsin usein, ja niin ensi kommuunion saaville lapsille kuin konfirmaatioon tulevillekin, piti asiaa selvittää. Mistä on kysymys?

Sana vokaatio on käytössä meilläkin, olen seurakuntaneuvoston jäsenenä myöntänyt monelle nuorelle teologian maisterille vokaation eli määräaikaisen papinviran pappisvihkimystä varten. Ranskassa perusmerkitys on sama. Kutsumus, vokaatio (lat. vocatio, kutsu) tarkoittaa kristillisessä kirkossa hengellisen työn tekijän, erityisesti papin, Jumalalta saamaa kutsua työhönsä.

Mutta Notre-Damen saarnoista ymmärsin, että se on paljon muutakin, se koskee jokaista kastettua. Ranskan katolisen kirkon ja eri sääntökuntien sivuilta löytyi asiasta laajaa pohdintaa. Huomasin, että kutsumus on aihe, josta katolisessa kirkossa puhutaan. Oma kielitaitoni kävi yksiin, kun eteen tuli lapsille tarkoitettu videosarja, jakso, jossa (leikki)koira Théobule kysyy: ”C’est quoi la vocation?” – Mikä se kutsumus oikein on? Ja dominkaaniveli Hani vastaa: Kutsumus on sitä, että Jumala kutsuu meitä rakentamaan kanssaan maailmaa, jossa jokainen löytää paikkansa. Sitä varten Jumala on antanut meille taitoja ja kykyä, erilaisia ominaisuuksia. Löydät kutsumuksesi, kun mietit mitä osaat, sitä varten on hyvä kuunnella muita, Jumalaa ja miettiä sydämessään.

Meillä Suomessa kutsumus on jotenkin vanhanaikaiseksi koettu sana. Ei sitä kovin paljon käytetä, ei tavallisessa eikä kirkollisessa kielenkäytössä. Arvaan, että ay-puolella sitä on haluttu karsia, yhdistyyhän ajatus esim. opettajan tai sairaanhoitajan kutsumustyöstä siihen, että jos on kutsumus, niin matala palkka riittää. Ehkä kirkon aloilla on sama juttu.

Jään miettimään sanaa. Törmään siihen Helsingin Sanomien hyvinvointipalstan jutussa, jossa nelikymppinen, perheellinen suomalaisnainen kertoo vaihtaneensa asiantuntijatyön seksityöhön. ”Kokeilu kannatti Annun mukaan, sillä sen avulla hän kokee löytäneensä oman kutsumuksensa.”

Kutsumuksen käsite on siis meillä suomalaisillakin tiedossa ja käytössä, ja yleensä se liitetään työhön, ammattiin. On sitä tutkittukin, ainakin Kirkon tutkimuskeskuksessa tutkija Maarit Hytönen. Sillä Lutherkin siitä puhui: Kutsumus ei liity pelkästään papin tehtäviin, vaan kaikki työ on Jumalan edessä yhtä arvokasta; kutsumusta voi toteuttaa niin kotona ja työssä kuin harrastuksissakin.

Mutta ei sanaa meille tavallisille ihmisille Suomen ev-lut kirkossa ainakaan käytetä. En tiedä puhutaanko siitä kirkon asiakirjoissa, epäilen, enkä sanaa ainakaan viimeisimmistä kirkon strategioista löydä. Tilalle on varmaankin etsitty muita käsitteitä ja ilmaisuja, ainakin silloin kun puhutaan ulospäin, seurakuntalaisille. Puhutaan lähimmäisenrakkaudesta, hyvän tekemisestä. Siitä miten vapaaehtoistoiminnan kautta voi löytää merkityksen ja yhteyden mielekkääseen elämään. Onnellisuutta ja terveyttäkin luvataan. Eli samaan tapaan kuin puhuvat monet muutkin vapaaehtoisia työhönsä houkuttelevat tahot.

Sana kutsumus voisi kuitenkin olla käyttökelpoinen meilläkin. Ja nimenomaan kirkossa, onhan se ihan kristinuskon keskiössä oleva käsite. Miksi sitä ei käytetä? Nykyihmiset etsivät ja haluavat kokea merkityksellisyyttä, tehdä jotakin arvokasta, löytää elämäntehtävänsä.

Ajatus siitä, että meistä jokaista tarvitaan, että jokainen meistä on mukana rakentamassa omalla panoksellaan yhteiskuntaa, omaa lähiyhteisöään ja myös kirkkoa, on hieno ja tärkeä.

Voisiko myös Suomessa kirkon sanomaa olla se, että puhuttaisiin kasteessa saadusta kristityn kutsumuksesta – kutsusta tulla mukaan, veli Hanin sanoin, rakentamaan maailmaa sellaiseksi, jossa jokaiselle löytyy paikka. Sillä jokaisella meistä on jotakin osaamista, taitoa ja kykyä, joka kelpaa tähän, ja jokaisen osallistumisella ja osaamisella on merkitystä.

Artikkelikuvassa Notre-Damen katedraali Pariisissa.


Kirjoittaja

Kirjoittaja on maallikko, eläkkeellä oleva viestinnän ammattilainen, Paavalin seurakunnan jäsen ja luottamushenkilö.


'Onko meillä luterilaisilla kutsumusta mihinkään?' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.