Kuluvaa vuotta vietetään diakonian 150-vuotisjuhlavuotena sen johdosta, että Suomen ensimmäinen diakonissa Mathilda Hoffman vihittiin virkaansa Viipurissa 1872. Juhlavuosi on osoittanut, kuinka laaja ja monipuolinen työmuoto diakonia on nykypäivinä.
Toisaalta juhlavuosi on koko maassa rakennettu aika lailla epähistorialliselle pohjalle. Näin uskallan sanoa kirjoitettuani diakonian historiasta Oulun diakonissakodin, vanhan Kuopion–Oulun hiippakunnan ja Oulun seurakunnan historiaan sekä ohjattuani tutkimuksia, jotka ovat liittyneet diakonian varhaisvaiheisiin eräissä Kuopion hiippakunnan seurakunnissa.
Olen yrittänyt tarkkailla juhlavuoden toteutusta lähinnä Oulun ja Joensuun, siis Pohjois- ja Itä-Suomen näkökulmasta. Kun kirkon piirissä on haluttu palata ensimmäiseen diakonissavihkimykseen Viipurissa 150 vuotta sitten, sitä on ikään kuin itsestään selvästi pidetty osoituksena diakonian viran ja seurakuntadiakonian yhtä pitkästä kestosta. Tällainen ajattelu on kuitenkin epähistoriallista, siis ongelmallista.
Mistä oli kyse ensimmäisessä diakonissavihkimyksessä?
Juhlavuonna on unohdettu, että ensimmäisessä diakonissavihkimyksessä ei ollut kysymys seurakuntadiakoniasta tai kirkon virasta vaan laitosdiakoniasta, vihkimisestä yhden diakonissalaitoksen työyhteisöön. Viipuri oli kyllä saanut vuonna 1869 oman diakonissalaitoksen, mutta se piti varsin vähän yhteyksiä ensimmäiseen suomalaiseen laitokseen, 1867 perustettuun Helsingin diakonissalaitokseen.
Kuten dosentti Mikko Malkavaara totesi kirkon diakoniapäivillä syyskuussa, Viipurin diakonissalaitos oli pitkään Dresdenin diakonissalaitoksen eräänlainen sivuosasto, jossa saksalaiset sisaret pitivät yllä orpokotia, mutta muita toimintoja laitoksella ei ollut. Koko maata ja kirkkoa ajatellen Viipurin laitoksella ei ollut – toisin kuin tästä juhlavuodesta voi luulla – juuri todellista merkitystä.
Juhlavuotta on vietetty Diakoniatyöntekijöiden liiton esityksestä ja kirkkohallituksen toimeenpanemana. Oman panoksensa juhlavuoden viettoon on antanut myös 20 vuotta toiminut Diakonian tutkimuksen seura, mutta siltä on nähdäkseni puuttunut sille kuuluva tieteellis-kriittinen näkökulma.
Edellä mainitun työntekijäjärjestön julkaisema Dino-lehti kirjoitti tämän vuoden kolmannessa numerossaan: ”Diakonian viran päivää vietettiin 1. syyskuuta seurakunnissa kautta maan. Samalla tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisestä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakonian virkaan vihkimisestä.”
Diakoniatyöntekijöiden äänenkannattaja antoi siis selvästi ymmärtää, että jo 150 vuotta sitten kysymys olisi ollut kirkon virasta ja siihen vihkimisestä. En voi mitään sille, että olisin antanut professorina reput tällaisesta vastauksesta.
Pyydän anteeksi rooliani eräänlaisena esillä olevan juhlavuoden kyseenalaistajana. Se valitettavasti kuuluu historiantutkijan rooliin. Voimme ajatella esimerkiksi kirkkojen ikää, jota historiantutkijat ovat kiusallisella tavalla monesti pyrkineet nuorentamaan.
Toivon, että kirkko ja seurakunnat ottaisivat tänä juhlavuonna huomioon sen, mitä tieteellisissä tutkimuksissa on aiemmin saatu selville. Tämä koskee myös kirkkohistoriallista, erityisesti diakonianhistoriallista tutkimusta.
Kirkon diakonia on ollut olemassa vasta 1944 lähtien
Juhlavuosi alkoi kirkon viestinnän tiedotteella, joka oli otsikoitu: Kirkon diakonia viettää 150-vuotisjuhlia vuonna 2022. Juhlavuodella on hieno logo, jossa ovat näkyvästi esillä vuodet 1872 ja 2022 ja jota on tehokkaasti levitetty markkinointitarkoituksessa. Oulussa on ollut esillä teema Pohjoista diakoniaa jo 150 vuotta. Kaupunginjohtaja ja seurakuntayhtymän johtaja ovat keväällä keskustelleet Oulun tuomiokirkossa siitä, mikä on diakonian paikka tämän päivän Suomessa.
Juhlavuoden diakonianhistoriallinen kärki on ollut pelkästään siinä, että Mathilda Hoffman vihittiin ensimmäisenä suomalaisena diakonissaksi Viipurissa. Kokonaan on unohdettu se, että kaksi laitosta, 1894 perustettu Sortavalan diakonissakoti ja 1896 perustettu Oulun diakonissakoti, eivät alkuvaiheessa järjestäneet diakonissavihkimyksiä vaan eräänlaisia päästöjuhlia, joissa valmistuvat diakonissat ”päästettiin” seurakuntien palvelukseen. Diakonissoja ruvettiin Sortavalassa ja Oulussa vihkimään vasta 1920-luvulla.
Seurakuntadiakonia taas tuli kirkkolakiin vasta vuonna 1944. Juhlavuoden aikana on annettu virheellisesti ymmärtää, että seurakunnat olisivat toteuttaneet diakoniaa Pohjois-Suomessakin jo 1870-luvulla.
Suomalaisissa seurakunnissa ei kuitenkaan vielä 1800-luvun puolella ollut mitään erillisiä työmuotoja, ei myöskään diakoniaa. Viikoittaiset jumalanpalvelukset, keväällä ja syksyllä pidetyt rippikoulut sekä talvella pidetyt kinkerit riittivät seurakuntien perustoiminnaksi. Esimerkiksi kirkkokuorot tulivat seurakuntien työmuodoksi vasta 1910-luvulla.
Sitten kun seurakunnat omaksuivat 1900-luvulla erilaisia työmuotoja, niitä ei toteutettu virallisen päätöksentekojärjestelmän puitteissa, vaan perustamalla työmuotoa varten oma yhdistys. Tämä koski monesti myös diakoniaa.
Vanha Kuopion hiippakunta sai vuonna 1893 senaatin vahvistaman diakoniaohjesäännön, jossa seurakunnille annettiin ohjeita diakoniatyöntekijän ottamisesta sekä heidän asemastaan ja tehtävistään.
Kirkon diakonia ei siten ole 150-vuotias eli se ei ala vielä Mathilda Hoffmanin diakonissavihkimyksestä. Pikemminkin kirkon diakonia on ollut olemassa vasta vuodesta 1944 lähtien, jolloin seurakunnat velvoitettiin kirkkolaissa ottamaan palvelukseensa diakoniatyöntekijöitä.
Meidän voi olla omasta ajastamme käsin vaikea tajuta, millaista radikaalia muutosta Kuopion uuden hiippakunnan ensimmäisen piispan Eino Sormusen ajama seurakuntadiakonian ohjelma 1940-luvun alkupuolella tarkoitti.
Diakonian uranuurtajia
Keitä muita diakonian vaikuttajia kuin Mathilda Hoffman olisi diakonian juhlavuonna nostettava esiin? Varmaan joku Helsingin diakonissalaitoksen vaikuttaja, ehkäpä sen mesenaatti Aurora Karamzin, ansaitsisi tulla mainituksi. Mainitsen muutamia lähinnä Helsingin diakonissalaitokseen liittyviä vaikuttajia Oulun seudulta, joka antoi 1800-luvun puolivälistä lähtien merkittävän panoksen suomalaisen diakonian kehitykseen.
Limingan kirkkoherra Aron Gustaf Borg, entinen Helsingin yliopiston eksegetiikan professori, vieraili ensimmäisenä suomalaisena jo 1852 – siis 170 vuotta sitten – eurooppalaisen diakonian kehdossa Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa Saksan Reininmaalla. Tällöin Helsingin diakonissalaitostakaan ei ollut vielä perustettu. Matkakertomuksensa hän julkaisi seitsemän vuoden kuluttua Kuopion Hippakunnan Sanomissa, kun hän oli jo Kuopion tuomiorovasti. Borgiin liittyvä 170-vuotismuisto, jolla on valtakunnallista merkitystä, nousee tänä juhlavuonna siis luontevasti esille.
Ensimmäinen diakonissavihkimys Helsingin diakonissalaitoksessa päästiin toimittamaan vuonna 1873. Vihittävänä oli raahelaislähtöinen Emma Wichmann, josta tuli kohta laitoksen kolmas johtajatar. Wichmann vihittiin diakonissaksi toisena henkilönä Suomessa vuosi Mathilda Hoffmanin jälkeen. Hän palasi kohta Liminkaan orpotytöille perustetun lastenkodin johtajattareksi. Wichmann oli Pohjois-Suomen ensimmäinen diakonissa, vaikka yhteys Helsingin emälaitokseen kohta katkesikin.
Oululainen opettaja Mimmi Bergh julkaisi vuonna 1889 kirjasen Silmäyksiä aikamme emansipatsiooni-pyrintöihin, etenkin naiskysymykseen, Jumalan sanan valossa. Siinä hän suositteli diakonissan kutsumusta naimattomille naisille ja kehotti nimenomaan seurakuntia avaamaan heille tien diakonissan ammattiin. Samalla oululainen opettaja kehotti papistoa ottamaan diakoniakysymyksen esille kokouksissaan. Tämä tapahtuikin Kuopion yksityisessä pappeinkokouksessa 1889 ja seuraavana vuonna poikkeuksellisesti Oulussa pidetyssä hiippakunnan synodaalikokouksessa.
Syksyllä 1896 perustettu Oulun diakonissakoti rupesi ennen muuta kouluttamaan kiertäviä sairaanhoitajia Pohjois-Suomen kuntiin ja seurakuntiin, joissa monesti ei vielä ollut sairaanhoitajia eikä lääkäreitäkään. Diakonissakoti oli seurakunnallinen laitos, se edusti siis seurakuntadiakoniaa.
Diakonissakodin sisäinen kiinteys voimistui, kun se vuonna 1922 omaksui käytännössä Helsingin laitoksessa vanhastaan voimassa olleen sisarkotijärjestelmän. Tämä näkyi muun muassa diakonissavihkimysten käyttöön ottamisena ja diakonissakodin määräysvallan lisääntymisenä valmistuneiden diakonissojen sijoittamisessa seurakuntiin.
Toisen maailmansodan aikainen murroskausi nosti esille kysymyksen seurakuntadiakonian aseman vahvistamisesta. Kun diakoniakysymystä käsiteltiin Oulun hiippakunnan synodaalikokouksessa syksyllä 1942, sen oli tuomiokapitulin puolesta valmistellut diakonissakodin johtaja A. I. Heikinheimo. Heikinheimo asettui kannattamaan ehdotusta diakoniatyöntekijän ottamisesta jokaisen seurakunnan palvelukseen, vaikka hän pyrkikin tasapainoilemaan erilaisten näkemysten välimaastossa.
Pappeinkokous ei ollut suoraa päätä valmis hyväksymään piispa Eino Sormusen ohjelmaa, vaan yhtyi piispa J. A. Mannermaahan, joka hänelle luonteenomaisella tavalla taloudellisiin seikkoihin vedoten kehotti etenemään asiassa varovaisesti.
Sormusen radikaali linja pääsi kuitenkin selvästi voitolle vuoden 1943 kirkolliskokouksessa. Diakoniatyöstä huolehtiminen tuli kirkkolakiin tehdyn muutoksen johdosta vuonna 1944 entistä suuremmassa määrin seurakuntien vastuulle. Niiden lakimääräisenä tehtävänä oli tästä lähtien ottaa palvelukseensa diakoniatyöntekijöitä, mikä tarkoitti käytännössä ennen muuta diakonissoja.
Diakonia Joensuussa
Entä sitten diakonia Joensuussa? Seurakuntalehti Kirkkotie julkaisi elokuun lopussa laajan artikkelin 150-vuotiaasta diakoniasta. Siinä Mathilda Hoffman todettiin Suomen evankelisluterilaisen kirkon ensimmäiseksi diakonissaksi.
Joensuun osalta diakonian kuvaus lähti liikkeelle lähinnä vuoden 1972 kansanterveyslaista. Artikkelin kirjoittaja ei tiennyt, että Heikki Kastarinen on kirjoittanut vuonna 2006 erittäin ansiokkaan kirkkohistorian pro gradu -tutkielman diakoniatyöstä Joensuun kaupungissa 1895–1944. Siinä hän kertoo muun muassa, että Joensuu sai vuonna 1895 ensimmäisenä diakonissan koko vanhassa Kuopion hiippakunnassa.
Venla Lyytikäinen on puolestaan käsitellyt 2015 diakoniatyötä Joensuun seurakunnassa vuosina 1945–1972 tutkielmassaan, joka myös on ansiokas. Diakoniatyöstä Joensuussa on siis vuoteen 1972 saakka ansiokkaat kuvaukset.
Vanhempien aikojen osalta Kirkkotien artikkelissa esiteltiin Liperin seurakunnan diakoniatyötä, jolla ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä Joensuun kaupungin kanssa.
Kirkkotien laaja diakonia-artikkeli jatkoi juhlavuoden yleistä linjaa: diakonianhistoriallinen puoli jäi varsin vaatimattomaksi.
Artikkelikuvassa Mathilda Hoffman.
