Julistetaanko evankeliumia puhtaasti ja toimitetaanko sakramentteja evankeliumin mukaisesti kaikissa Suomen evankelis-luterilaisissa seurakunnissa papin sukupuolesta riippumatta vai ainoastaan muutamassa kirkollisessa järjestössä? Onko kaikkien kirkkomme vihkimien pappien toimittama ehtoollinen oikea ehtoollinen? Näitä kahta asiaa kysyin äskettäin herätysliikejohtajilta edellisessä kirjoituksessani.
Ilahduin, että Kotimaan toimittaja tarttui tuumasta toimeen ja pyysi näihin kysymyksiin vastausta viideltä herätysliikkeeltä, joissa naisten pappeuteen on suhtauduttu torjuvasti (Sley, Kansanlähetys, Kylväjä, Suomen Raamattuopisto ja Opko). Selkeän kyllä-vastauksen molempiin kysymyksiini antoi järjestönsä puolesta ainoastaan Kylväjän lähetysjohtaja Jukka Kääriäinen. Kyllä-vastaukset henkilökohtaisena kantanaan ilmaisi myös Opkon pääsihteeri Jussi Miettinen.
Sen sijaan ne kolme järjestöä (Sley, Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopisto), joiden edustajia äskettäin vihittiin papiksi Venäjällä, eivät kyenneet antamaan yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertaista vastausta. Kiemurtelevista vastauksista ja toisaalta järjestöjen toimintatavoista voinee vetää sen johtopäätöksen, että vastaus on kielteinen, mutta sitä ei rohjeta sanoa ääneen. Opillisen puhtauden nimeen vannovilla järjestöillä ei nimittäin uskoisi olevan opillista epäselvyyttä tässäkään asiassa.
Suomen Raamattuopiston säätiön toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen oli yksi niistä herätysliikejohtajista, joka ei suostunut vastaamaan kysymykseeni selkeästi. Blogissaan hän myönsi kyllä uskovansa, että minun kastamani lapset ovat Kristuksen omiksi otettuja. Tätä olisikin vaikea kiistää, tunnustaahan kirkkomme päteväksi maallikoidenkin toimittaman hätäkasteen. Ehtoollisen pätevyyttä hän ei sen sijaan kommentoinut. Vastauksen sijaan sain vastakysymyksen:
”Kysyn puolestani Päivi Vähäkankaalta, onko tämä veren ja ristin evankeliumi, edelleen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uskon keskus. Onko evankeliumi edelleen se, että pelastaakseen syntiset ihmiset helvetiltä Herramme Jeesus Kristus tuli ihmiseksi, kärsi julman ristinkuoleman meidän syntiemme tähden ja ruumiillisesti nousi ylös kuolleista, astui ylös taivaisiin ja on tulossa sieltä aivan todellisesti tuomitsemaan niin eläviä kuin kuolleitakin? Milloin viimeksi kerroit saarnassasi, että olemme kaikki syyllisiä, helvetin ansainneita ja pelastumme yksin Jeesuksen ristinkuoleman tähden?”
Kiitos kysymyksestä, Lauri, vaikka se onkin hieman yllättävä. Kaikki kirkkomme papit – minä mukaan lukien – ovat pappislupauksessaan sitoutuneet Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Tähän uskoon ja sen lupausten omistamiseen kastoin viime viikonloppunakin kolme suloista pienokaista ja kerroin heille, että otsaan piirretty ristinmerkki on todistus siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on heidät lunastanut ja kutsunut opetuslapsikseen. Ristin ja veren evankeliumi on esillä jokaisessa jumalanpalveluksessa ja kirkollisessa toimituksessa. Se ei – onneksi – ole kiinni yksittäisen papin puhelahjoista. Eräs minulle läheinen iäkäs pappi sanoi, että aina kun tuli sellainen olo, että mitään ei ole saanut elämässä aikaan, otti hän esiin paksun kansion kaikista uransa aikana kastamistaan lapsista. Ainakin tämän verran olen tehnyt Jumalan valtakunnan eteen, hän tuumi.
Mutta kun nyt saarnoista puhutaan, niin nostan esiin yhden ongelman. Se liittyy käytettyyn kieleen ja siihen ladattuihin, sanamagiaa läheneviin merkityksiin. Eri kristillisissä piireissä on omat koodisanansa, joiden käyttäminen on välttämätöntä. Esimerkiksi lestadiolaisen saarnan tunnistaa lestadiolaiseksi, kun synnit saarnataan anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Muissa piireissä tuota ilmaisua ei juuri käytetä. Heillä sen sijaan on omat vakiintuneet ilmauksensa, joista sisäpiiri tunnistaa, että nyt ollaan oleellisen äärellä.
Käytetyt sanat eivät kuitenkaan korreloi evankeliumin puhtauden kanssa. Vaikka joku kaipaisikin nimenomaan tiettyjä fraaseja, jotta saarna tuntuisi oikealta saarnalta, ei se tarkoita, että kaikki kaipaisivat tai edes ymmärtäisivät niitä. Jos väkevän ja oikeaoppisen saarnan tuntomerkki on se, että siihen on mahdutettu kaikki käytetyimmät, perinteiset kristilliset fraasit, voi saarnan valmistamisen luovuttaa suosiolla ChatGPT:lle.
Seurakuntaneuvostoni pohti äskettäin keskeisimpiä asioita, jotka vaikuttavat helsinkiläisten seurakuntien tulevaisuuteen. Yhdeksi kärjeksi luottamushenkilöni nostivat uskon tulkitsemisen nykyajan kielelle. Uskomme, että ihmisillä on edelleen kaipuu tulla Jumalan puhuttelemaksi. Samanaikaisesti aktiiviseurakuntalaisetkin toivovat tuoreita ja yllättäviäkin, tästä ajasta nousevia näkökulmia Jumalan Sanaan, jotta sillä olisi kosketuspintaa ihmisten monenlaisiin elämäntodellisuuksiin.
On tietenkin myös seurakuntalaisia, jotka kaipaavat perinteisempää tapaa saarnata; sitä, mihin on kasvanut ja tottunut ja mikä muistuttaa pysyvyydestä. Mitä moninaisimmilla tavoilla puhumme Jumalasta, sitä useampi kuulee Hänen äänensä itselleen tutulla kielellä. Iloitsen siitä, että omassa seurakunnassani on neljä erilaista sananjulistajaa ja paljon erilaisia messuja. Lisäksi omassa kirkossani on annettu tilaa kahdelle messuyhteisölle, Verkostolle ja kansainväliselle seurakunnalle (IEC), jotka kokoavat paljon erityisesti nuoria aikuisia ja nuoria perheitä. Meillä kaikilla on hieman erilaiset painotukset, mutta kaikki saarnaavat evankeliumia puhtaasti, ja yhteistyömme on vahvaa ja hyvää, alttariyhteyttä myöten. Uskon moninaisuuteen, joka perustuu toinen toisensa tunnustamiseen ja kunnioittamiseen. Tällaiselle moninaisuudelle kirkossa pitää aina olla tilaa.
Kaikki moninaisuus ei kuitenkaan rakenna kirkkoa. Olen havahtunut siihen, että herätysliikerintamalla on tapahtunut sisäistä uudelleenjärjestäytymistä. Ennen kullakin herätysliikkeellä oli oma profiilinsa ja omat painotuksensa, joista nokiteltiin keskenään.
Naisten pappeuden vastustamisesta on kuitenkin muodostunut yllättävä liima entisten kilpakumppaneiden välille. Evankelisuus hajosi jo aiemmin kahtia virkakäsityksen vuoksi. Nykykörttiläisyys painelee täysin omia latujaan progressiivisuudessaan eikä erityisemmin pidä siitä, että se niputetaan samaan joukkoon muiden herätysliikkeiden kanssa.
Viime aikoina Sley, Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopisto ovat löytäneet yhteisen sävelen siitä, mitä ne yhdessä vastustavat. Tästä kirjoitti myös Santeri Marjokorpi äskettäisessä Uuden tien pääkirjoituksessa:
”Vaikeat ajat tiivistävät rivejä ja luovat uudenlaista yhteyttä. Herätysliikkeiden välisen yhteistyön kehittymistä voisi kuvata siten, että kun mielipuoli riehuu oven takana, talossa asuvat riitelevät veljekset pääsevät kyllä yhteisymmärrykseen.”
Hienoa, että veljekset ovat löytäneet toisensa, mutta melko kyseenalaista, että rivejä tiivistetään demonisoimalla kirkkoa eli muita kristittyjä, noita riehuvia mielipuolia.
Ei riitä, että vain toinen osapuoli tunnustaa, kunnioittaa ja ojentaa kättä. Ei ole kohtuullista herätysliikkeiltä vaatia itselleen yksipuolisesti joustoa ja ymmärrystä ja samalla mäiskiä kirkkoa niin paljon kuin sielu sietää. Joustoa olisi se, että vaikka omien kesken haluaisikin pitää kiinni itselle tutuista toimintatavoista, niin yhteisissä tilanteissa osoitettaisiin teoin sitoutumista kirkon virkakäsitykseen ja annettaisiin Kristuksen yhdistää yhteisessä ehtoollispöydässä meidät kaikki mielipide-eroinemme. Minä esimerkiksi toimittaisin mielelläni yhteisen messun Lauri Vartiaisen kanssa yhteisen ymmärryksen etsimisen eleenä.
En silti pidätä hengitystä odottaessani, että ojennettuun käteeni tartuttaisiin. Onhan se naisen käsi.
Artikkelikuvassa Siuntion kirkon kastemalja 1540-luvulta. Kuva: Anna Rydin, CC BY-SA 4.0, via Wikimedia Commons
