Saisio, Sopimaton.

Oman tien kulkija

”Kaikki teokset eivät ole merkittäviä, mutta kaikki ovat välttämättömiä”,  toteaa pitkän. monipuolisen ja merkittävän elämäntyön kirjailijana tehnyt Pirkko Saisio oppilaansa ja kollegansa Heini Junkkaalan laatimassa mammuttimaisessa (959 s.) elämäkerrassa.

Se on laadittu varsin poikkeukselliseen narratiiviseen muotoon, kuin kirjeeksi, puheeksi tai monologiksi osoitehenkilölle.  Näin säilyy jännite, koska osoitehenkilö ja kohde ikään kuin koko ajan lukee lukijan mukana hänestä kirjoitettua tekstiä. Kirje on vanha retorinen muoto opetus- ja tiedonvälitystarkoituksessa  antiikin ajoista asti. Myös kaunokirjallisena lajina sitä on käytetty.

Paitsi ehtymättömällä luovuudella ja suunnattomalla ahkeruudella Saision tuotannon laajuus selittyy toisella viisaudella, minkä hän kirjassa lausuu, eli kirjoittaminen synnyttää (uutta) kirjallisuutta. Aihe poikii toisen. Jokainen kirja on itsenäinen taideteos, mutta myös tie uuteen.

Saisio aloitti uransa osallistuvalla 1970-luvulla, mutta viimeistään jo seuraavalla vuosikymmenellä hänen teoksissaan alkoi yhä enenevämmin tuntua mystinen vire, jota kohti hän monien teostensa osalta on kulkenut. Uskonnot olivat ruvenneet kiinnostamaan jo lapsena ja koulussa. Sitä ei Pirkon lapsuudessa kirkosta eronnnut perhe voinut ymmärtää saati hyväksyä.

Nuoren Pirkon mielenkiinto kohdistui luterilaisuuteen, Pelastusarmeijaan ja katolisuuteen. Pian henkinen ja hengellinen koti alkoi löytyä idän ortodoksisesta kirkosta ja sen rikkaasta ja lempeästä kultista ja kulttuurista. Idän ja lännen jännitettä Saisio on käsitellyt teoksissaan aatehistoriallisesti laajemminkin, ei ainoastaan yksilön elämänratkaisujen kannalta.

Teos lähestyy kohteensa elämäntyön kaikkia alueita: opetusta Teatterikorkeakoulussa, toimintaa ohjaajana ja näyttelijänä teattereissa. Saisiolla on näyttelijän koulutus, ja hän toimi heti valmistuttuaan näyttelijänä Rovaniemen teatterissa. Sittemmin hän on vieraillut monien omien teostensa ohjaajana ja näytellyt niiden usein autofiktiivisiä rooleja. Uran laajuus on melkein shakespeareaaninen.

Työllään ja toiminnallaan Pirkko Saisio on antanut kasvot yhteiskunnassa
syrjään sysätyille, erityisesti sateenkaari-ihmisille. Paitsi että hän on käsitellyt heitä teoksissaan, hän on puolustanut heidän ihmisoikeuksiaan monin tavoin. Myös yksityiselämän kaari parisuhteineen kuvataan yhdessä poikkeuksellisen painavan elämäntyön erottamattomana osana.

Epiteetti ”sopimaton” teoksen otsikossa viittaa moniaalle. Uskonnollisesti virittyneenä Saisio oli sopimaton jo lapsena perheeseen isän työnkin takia (Suomi-Neuvostoliitto-seurassa). Uskonto oli sopimatonta myös  taistolaisvaltaiseen opiskelija- ja kultuurielämään. Sopimatonta oli näillekin tahoille elämä homoseksuaalina ja heidän ihmisoikeuksiensa ajajana. – Uskonnollinen tematiikka toi Saisiolle paljon uusia lukijoita heti 1980-luvulta mutta vieroitti puhdasoppisiksi taistolaisiksi itsensä kokevia hänen vaikutuspiiristään. Junkkaala sitoo nämä seikat elimellisesti Saision taiteelliseen tuotantoon, mikä antaa niille laajemman painoarvon kuin vain yksityiselämän detaljeina.

Saisio olisi halunnut käsitellä samasukupuolista rakkautta jo esikoisteoksessaan Elämänmeno (1975), mutta kustantaja vastusti; aihelma kun toisi ulkokirjallisen kohun.  Kun Saisio sittemmin kysyi DDR:ssa, millainen maan lainsäädäntö on homoseksuaaleja kohtaan, hänelle vastattiin: ”Meillä ei ole homoseksuaaleja; ne kuuluvat kapitalismiin.” – Onhan siinä räikeästä valheesta huolimatta tottakin toinen puoli: homoja oli paennut länteen. Ja millainen kohtalo olikaan niillä, jotka olivat rautaesiripun taa jääneet.

Junkkaala liioittelee väittäessään, että Saisio olisi Suomessa ensimmäinen, joka on avoimesti kaunokirjallisuudessa käsitellyt homoerotiikkaa. Christer Kihlmanin Den blå modern (1963, suom. Sininen äiti 1965), Tommy Tabermannin Vedenpaisumus (1981) ja Ossi Ojalan Toisenlainen rakkaustarina (1982) olivat ilmestyneet ennen Saision Kainin tytärtä (1984). Ja olihan aihelma esillä jo varhemmin Onni Hallalla, Kaarlo Sarkialla ja Aino Malmbergilla. Toki varsin diskreetisti; kaikki ei ole mahdollista kaikkina aikoina.

Henkilöistä, joiden sukunimi on muuttunut, mainitaan varsin kiitettävästi molemmat nimet. Tosin Teatterikoulun puheopettaja Päivi Jäälinoja esiintyy vain nuoruuden nimellään Latvalana.

Arvioitu teos: Heini Junkkaala. Pirkko Saisio. Sopimaton.  Wsoy 2023.


Avatar photo

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018) sekä romaani Muurin varjossa (Atrain&Nord 2021).


'Oman tien kulkija' kirjoitusta on kommentoitu

  1. Avatar photo

    20.1.2024 @ 18.55 Hannu

    Poimisin vielä yhden näkökulman Heini Junkkaalan mammuttimaisen pitkästä lähes 1000 sivuisesta kirjeestä Pirkko Saisiolle – sillä juuri kirjehän koko Sopimaton elämäkerta on. Kirjassa Saisio päätyy pohtimaan monipolvista ja monimutkaista suhdettaan uskontoon. Kaikki kiteytyy kuvauksessa katolisesta messusta kotikylänsä pienessä kirkossa Madeiran ylängöllä, jossa hän nykyisin viettää talvet elämänkumppaninsa Pirjo Honkasalon kanssa.

    Saisio on kulkenut pitkän tien ateistiperheen tyttärenä nuoruuden rippikoulusta, pelastusarmeijan kesäleireiltä, Päivi Räsäsen ahtaasta luterilaisuudesta ja ortodoksisen liturgian visuaalisuudesta portugalilaisen kansankatolilaisuuden messuun.

    Kaikki kiteytyy siihen, että hän valittaa naapurilleen, että vajavaisella portugalin kielen taidollaan hän ei oikein ymmärrä papin saarnasta mitään. Vastaus on lohdullinen: ei kukaan kyläläisistäkään ole saarnaa kuunnellut. Heille jumalanpalvelus on jokaviikkoinen toistuva arkinen rituaali, joka kantaa, vaikka siihen ei niin hirveästi keskittyisikään.

    Heini Junkkaala kirjoittaa: ”on yllättävää, että löysit hengellisen kotisi juuri köyhän kansan katolisuudesta, missä ei ole ylenpalttisen kaunista ortodoksista kirkkomusiikkia vaan jotain iskelmän, kansanlaulun ja pelastusarmeijan biisien sekoitusta. Ei ole ikoneita, ikkunoita katsoa Jumalaa ja näkymätöntä todellisuutta, tulla niiden katsomaksi. Ei valtavia puhuttelevia ikonostaaseja. Rekvisiittaa kyllä riittää kansan katolilaisuudessakin, mutta sen estetiikka on sinusta mauttomampaa kuin ortodoksisuudessa.”

    Pyhimykset ja mystiikka ovat Saisiolle olennaista katolilaisuudessa, erityisesti Neitsyt Maria, Junkkaalan mukaan jopa niin, että ”toisinaan sinusta tuntuu, että katolisessa kirkossa Kristus jää sivuosaan, äitinsä varjoon”. Ja Junkkaala jatkaa:

    ”Kuunnellessasi jumalanpalvelusta Johannes Kastajan kirkossa et ymmärrä läheskään kaikkea siitä, mitä pappi sanoo. Tämän vuoksi et ota messua vastaan älyllisesti vaan moniaistillisesti. Silloin jää tilaa mysteerille, pyhyydelle ja selittämättömän läsnäololle.”

    Sekin on Saisiolle käynyt mielessä, että mitä tähän kansankieltä tarvitaan. Entä jos messut pidettäisiinkin latinaksi tai kirkkoslaaviksi. Mutta ei ihan näin kuitenkaan:

    ”Et sinä oikeasti latinankielilisiä messuja halua, haluat vain tilan, jossa et alkaisi heti analysoida ja kritisoida papin saarnaa. Näin sinulle riisutussa ja saarnakeskeisessä luterilaisessa jumalanpalveluksessa helposti käy. Haluat tilan, jossa henki kulkee vapaasti jonnekin sinne, minne ikonia katsoessasi yrität nähdä.”

    Ei Saisio turhaan ole dramaturgi, näyttämökuvien rakentaja.. Mitä muuta messu on kuin suurta draamaa, samaa tarinaa, jota on kerrottu vuosituhannet. Jos siitä puuttuu draama ja mystiikka, puuttuu sen mukana kaikki.

    Kaikesta ei totisesti selviä selittelemällä, järkipuheella. Ei edes riisutussa luterilaisessa estetiikassa.

    Hannu Kuosmanen

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.