”Kaikki teokset eivät ole merkittäviä, mutta kaikki ovat välttämättömiä”, toteaa pitkän. monipuolisen ja merkittävän elämäntyön kirjailijana tehnyt Pirkko Saisio oppilaansa ja kollegansa Heini Junkkaalan laatimassa mammuttimaisessa (959 s.) elämäkerrassa.
Se on laadittu varsin poikkeukselliseen narratiiviseen muotoon, kuin kirjeeksi, puheeksi tai monologiksi osoitehenkilölle. Näin säilyy jännite, koska osoitehenkilö ja kohde ikään kuin koko ajan lukee lukijan mukana hänestä kirjoitettua tekstiä. Kirje on vanha retorinen muoto opetus- ja tiedonvälitystarkoituksessa antiikin ajoista asti. Myös kaunokirjallisena lajina sitä on käytetty.
Paitsi ehtymättömällä luovuudella ja suunnattomalla ahkeruudella Saision tuotannon laajuus selittyy toisella viisaudella, minkä hän kirjassa lausuu, eli kirjoittaminen synnyttää (uutta) kirjallisuutta. Aihe poikii toisen. Jokainen kirja on itsenäinen taideteos, mutta myös tie uuteen.
Saisio aloitti uransa osallistuvalla 1970-luvulla, mutta viimeistään jo seuraavalla vuosikymmenellä hänen teoksissaan alkoi yhä enenevämmin tuntua mystinen vire, jota kohti hän monien teostensa osalta on kulkenut. Uskonnot olivat ruvenneet kiinnostamaan jo lapsena ja koulussa. Sitä ei Pirkon lapsuudessa kirkosta eronnnut perhe voinut ymmärtää saati hyväksyä.
Nuoren Pirkon mielenkiinto kohdistui luterilaisuuteen, Pelastusarmeijaan ja katolisuuteen. Pian henkinen ja hengellinen koti alkoi löytyä idän ortodoksisesta kirkosta ja sen rikkaasta ja lempeästä kultista ja kulttuurista. Idän ja lännen jännitettä Saisio on käsitellyt teoksissaan aatehistoriallisesti laajemminkin, ei ainoastaan yksilön elämänratkaisujen kannalta.
Teos lähestyy kohteensa elämäntyön kaikkia alueita: opetusta Teatterikorkeakoulussa, toimintaa ohjaajana ja näyttelijänä teattereissa. Saisiolla on näyttelijän koulutus, ja hän toimi heti valmistuttuaan näyttelijänä Rovaniemen teatterissa. Sittemmin hän on vieraillut monien omien teostensa ohjaajana ja näytellyt niiden usein autofiktiivisiä rooleja. Uran laajuus on melkein shakespeareaaninen.
Työllään ja toiminnallaan Pirkko Saisio on antanut kasvot yhteiskunnassa
syrjään sysätyille, erityisesti sateenkaari-ihmisille. Paitsi että hän on käsitellyt heitä teoksissaan, hän on puolustanut heidän ihmisoikeuksiaan monin tavoin. Myös yksityiselämän kaari parisuhteineen kuvataan yhdessä poikkeuksellisen painavan elämäntyön erottamattomana osana.
Epiteetti ”sopimaton” teoksen otsikossa viittaa moniaalle. Uskonnollisesti virittyneenä Saisio oli sopimaton jo lapsena perheeseen isän työnkin takia (Suomi-Neuvostoliitto-seurassa). Uskonto oli sopimatonta myös taistolaisvaltaiseen opiskelija- ja kultuurielämään. Sopimatonta oli näillekin tahoille elämä homoseksuaalina ja heidän ihmisoikeuksiensa ajajana. – Uskonnollinen tematiikka toi Saisiolle paljon uusia lukijoita heti 1980-luvulta mutta vieroitti puhdasoppisiksi taistolaisiksi itsensä kokevia hänen vaikutuspiiristään. Junkkaala sitoo nämä seikat elimellisesti Saision taiteelliseen tuotantoon, mikä antaa niille laajemman painoarvon kuin vain yksityiselämän detaljeina.
Saisio olisi halunnut käsitellä samasukupuolista rakkautta jo esikoisteoksessaan Elämänmeno (1975), mutta kustantaja vastusti; aihelma kun toisi ulkokirjallisen kohun. Kun Saisio sittemmin kysyi DDR:ssa, millainen maan lainsäädäntö on homoseksuaaleja kohtaan, hänelle vastattiin: ”Meillä ei ole homoseksuaaleja; ne kuuluvat kapitalismiin.” – Onhan siinä räikeästä valheesta huolimatta tottakin toinen puoli: homoja oli paennut länteen. Ja millainen kohtalo olikaan niillä, jotka olivat rautaesiripun taa jääneet.
Junkkaala liioittelee väittäessään, että Saisio olisi Suomessa ensimmäinen, joka on avoimesti kaunokirjallisuudessa käsitellyt homoerotiikkaa. Christer Kihlmanin Den blå modern (1963, suom. Sininen äiti 1965), Tommy Tabermannin Vedenpaisumus (1981) ja Ossi Ojalan Toisenlainen rakkaustarina (1982) olivat ilmestyneet ennen Saision Kainin tytärtä (1984). Ja olihan aihelma esillä jo varhemmin Onni Hallalla, Kaarlo Sarkialla ja Aino Malmbergilla. Toki varsin diskreetisti; kaikki ei ole mahdollista kaikkina aikoina.
Henkilöistä, joiden sukunimi on muuttunut, mainitaan varsin kiitettävästi molemmat nimet. Tosin Teatterikoulun puheopettaja Päivi Jäälinoja esiintyy vain nuoruuden nimellään Latvalana.
Arvioitu teos: Heini Junkkaala. Pirkko Saisio. Sopimaton. Wsoy 2023.
