Olli Seppälä ja jälleenlöydetty tie – luin haastavan kirjan!

Olli Seppälä, pitkän linjan kirkollinen journalisti ja vaikuttaja on julkaissut omakohtaisen, haastavan kirjan Jälleenlöydetty tie. Kuinka kirjoitin hengelliset muistelmat (Väyläkirjat 2024).  Teoksessa Seppälä tekee näkyväksi enimmäkseen yksityisyydessä, hiljaisuudessa ja sydämensä hämärissä holvistoissa tarpomaansa hengellistä tietä. Kirjan tekstit edustavat samaa kielellisesti ja ajatuksellisesti syvää tasoa, johon lukija on jo tottunut Seppälän vuosikymmenien aikana kirjoittamissa Kotimaan, Askelen sekä Kirkon ja kaupungin artikkeleissa.

Teoksessa on kolme osastoa. Muistin varassa hahmottaa Seppälän elämän sellaisia vaiheita, joilla on merkitystä varsinaiseen aiheeseen eli uskonelämän punaisen langan etsimiseen. Toinen osa, Jumalan edessä, oli minulle koskettavin. Siinä Seppälä antautuu suoraan puheeseen ja vuorovaikutukseen Jumalan kanssa, suoraan Jumalalle uskoutuen. Hän ei lankea jaaritteluun, ei myöskään nöyristelyyn, vaan puhuu rehellisesti, suoraan ja kaartelematta. Kolmas osa, Sanojen virrassa, täydentää edellisiä, tuo esiin joukon aforismeja. Ehkä se on vähän turha, koska olennainen on jo sanottu.

Kirjan teksti, painettuna 237 sivua, rakentuu lyhyistä luvuista, joista jokaisella on otsikko (esim. Perunapelto, Ilmakivääri, Kärpänen, Mattoteline, Lokki). Ratkaisu tekee yhtäältä mahdolliseksi pätkittäisen lukemisen, toisaalta houkuttaa hitaaseen, miettivään lukemiseen. Seppälän pelkäämää pirstalaisuutta en teoksesta löydä, vaan tarina etenee ja juoksee läpi tapahtumien. Ehkä taitavien, lyhyiden, mutta paljon kertovien lukujen rakenteen takana on Seppälän pitkä kokemus lehtikirjoittamisesta, jossa jatkuvasti joudutaan kirjoittamaan määrämittaan.

Samalla tekniikalla on rakennettu Heini Junkkaalan kirjoittama elämäkerta: Pirkko Saisio, Sopeutumaton. Siinäkin lähes 1000 sivun kokonaisuus rakentuu pienistä kertomuksista.

On toinenkin ulottuvuus, joka yhdistää Sepplän ja Junkkaalan kirjoja. Se on kysymys totuuden ja tarinan suhteesta.

Hengellisten muistelmien ja yleensä elämäkerran kirjoittaja päätyy suhteellisen pian miettimään, mikä on totta. Muisti ei ole luotettava, se unohtaa, se oikaisee, se vaikenee.  Mitä siis nostaa esiin? Mitä jättää väliin? Miten kertoa elämän kulusta? Seppälälle ratkaisuksi avautuu tarinallinen ilmaisu, jossa totta on se, mikä on kokemuksellisesti totta, vaikka asiat eivät ulkonaisesti olisikaan tapahtuneet kerrotulla tavalla.  “Tosikkous tappaa tarinan”, Seppälä kirjoittaa ja toteaa aforismin omaisesti: “Jumala ei pidä vitseistä, mutta henkilökaskut naurattavat häntä.” Näin lukijan kädessä on hyvä elämäkerta, jossa “tosi ja fiktio yhdistyvät tavalla, joka lisää ymmärrystä elettyä kohtaan”.

Kirjoittamisen prosessin aikana ihminen luo itselleen hengellisen elämän ja tunnistaa tien, jota on kulkenut. Helppo tai yksinkertainen tämä henkinen matka ei ole. Se vaatii rohkeutta ja rehellisyyttä sekä oman tien tarkastelussa että siitä kertomisessa. Seppälä kutsuukin kirjoittamista kamppailulajiksi. Ilman auki olemista se ei ole mahdollista. Uskallusta vaatii kutsua itseään hengellisen tien kulkijaksi. Perimmäiseksi kokemukseksi jää, että hengellisen tien voi kirjoittaa näkyväksi ja että kadonneen uskon voi löytää kirjoittamalla.

Olli Seppälällä on mielikuvitusta koukuttavan tarinan luomisen taito ja näitä, samoin kuin pelkistettyjä aforistisia lauseita teoksessa on paljon.

Tämä kirja kannattaa hankkia ja lukea. Lukemisen, ehkä hitaan, kautta alkaa väistämättä miettiä ja rakentaa omaa hengellistä polkuaan. “Muistot säilyvät parhaiten valolta ja puheelta suojattuina. Kun otat ne esiin, tarvitset vain tulkintaa ja mielikuvitusta, ja katso, ne ovat kuin uusia jälleen.”  toteaa Ossian W. Smith, jota Seppälä siteeraa teoksessaan useamman kerran. Minä jäin kaipaamaan omaan elämääni Seppälän ensimmäisen kerran 12-vuotiaana kuulemaa ääntä, joka sanoi: “Älä pelkää. Sinä olet olemassa. Sinä olet ainutkertainen. Sinä olet ihme” Omalta polultani en tällaista ole löytänyt – vielä.