Dicta Catonis oli antiikin ’aapinen’ jota käytettiin kirjoituksen opetuksessa lasten kopioidessa siitä sentenssejä vahatauluihinsa ja saaden samalla evääkseen arvokkaita elämänohjeita. Sen käytön ajoitetaan alkaneen roomalaisissa alkeiskouluissa 300-luvulla, ja se kului lasten käsissä yli tuhannen vuoden ajan. Nyt kokoelmasta on ilmestynyt Arto Kivimäen suomennos Caton opetuksia.
1. Kuka Cato?
Arviot kokoelman syntyajasta vaihtelevat 100-luvusta aina 300-luvulle. Vaikka kokoelman opetuksia pidetäänkin Cato vanhemman (234–149 eaa.) ajatuksina, on se siis koottu satoja vuosia myöhemmin. Käytännönläheiset ja moraaliset ohjeet sopivatkin hyvin ankarana tunnettuun Cato vanhempaan. Tämä käsitys näyttää yleistyneen, vaikka varmuutta opetusten alkuperästä ei olekaan. Ehkä hieman kärjistäen voisi sanoa, että vanhempi Cato soveltui parhaiten myös kirkon tarpeisiin. Kokoelman kristillistäminen alkoi näkyä esimerkiksi keskiaikaisiin käsikirjoituksiin tehdyissä kommenteissa ja vielä Erasmus Rotterdamilaisen (1466 – 1536) editiossa, josta Kivimäki on poiminut kommentteja ja selityksiä käännökseensä.
Mutta Catoja oli muitakin. Kivimäki kertoo jälkisanoissaan paristakin muusta, mutta tunnetuin on tietysti Cato nuorempi (95–46 eaa.). Tutkijoiden piirissä Serena Connelly on nähnyt kokoelman opetuksissa stoalaisia äänenpainoja, ja Cato nuorempihan tunnettiin stoalaisen perikuvana. Connelly ei ainakaan toistaiseksi ole saanut tukea esitykselleen, että kokoelman takana olisi Cato nuorempi. Vaikka molemmat Catot olivatkin ’pakanallisia’, kirkon kannalta nuorempi Cato ei ollut sovelias itsemurhansa takia. Cato vanhemman kuuluisaa lausahdusta ”Olen muuten sitä mieltä, että Karthago on tuhottava” mukaellen esitän nyt uhmakkaan manifestini Cato nuoremman puolesta. Seuraavassa siis hieman filosofista kikkailua.
2. Stoalainen Viisas
Kuten jo todettu Caton opetukset ovat hyvin käytännönläheisiä eikä niitä voi – ainakaan ensisilmäyksellä – pitää kovin syvällisinä viisauksina. Kokoelman aloittava ”Saatekirje pojalle” jo kertoo kysymyksessä olevan nimenomaan alkeet ”mihin tapaan sinun on syytä nivoa mielesi”. Mikä sitten opetuksissa olisi tunnistettavissa nimenomaan stoalaiseksi? Lähestyn tätä kysymystä stoalaisen Viisaan kautta. Napakimman määritelmän on mielestäni tehnyt Epiktetos (n. 55–135 jaa.), jonka opetukset noudattelevat koulun varhaisten perustajien näkemyksiä ja jotka ovat siis olleet tuttuja myös Cato nuoremmalle. Käsikirjan 48.:ssa pykälässä sanotaan:
”Edistyvän merkkejä: ei hauku ketään, ei ylistä ketään, ei moiti ketään, ei syytä ketään, ei puhu itsestään ikään kuin olisi joku tai tietäisi jotain. Kun jokin tulee hänen tielleen tai estää häntä, hän syyttää itseään. Jos joku ylistää häntä, hän nauraa mielessään ylistäjälle, jos joku haukkuu häntä, hän ei puolustaudu. Hän kulkee ympäriinsä kuin toipilaat varoen, ettei liikuta mitään tervehtymässä olevaa, ennen kuin se ehtii luutua. Hän on luopunut kaikesta tavoittelusta. Karttamisen hän on rajoittanut ainoastaan niihin luonnonvastaisiin asioihin, jotka ovat vallassamme. Hänen asenteensa kaikkeen on maltillinen pyrkimys. Jos häntä pidetään typeränä tai tietämättömänä, hän ei välitä. Sanalla sanoen hän pitää itseään silmällä kuin vihollista ja juonittelijaa.”
(Suom. Marke Ahonen)
Tarkasti ottaen stoalaisen Viisaan ei tarvitse ”syyttää itseään” eikä ”kuljeksia toipilaana”, mutta Epiktetos on ymmärtänytkin stoalaisen Viisaan ideaaliksi, jota kohti pyrkiä. Ei edes stoan koulun johtajista kukaan rohjennut kutsua itseään Viisaaksi. Niinpä Epiktetoskin luettelee ”edistyvän merkkejä”, ja siinä suhteessa ne soveltuvat myös ”pojalle”, jolle Caton opetukset on osoitettu.
Seuraavaan olen koonnut osuvimpia Caton opetusten kohtia, jotka vastaavat Epiktetoksen luetteloa. Kerron suluissa ensin kirjan numeron ja sitten kohdan. Kokoelma sisältää ”Lyhyet ohjeet” (LO) ja neljä kirjaa.
Epiktetos: ”Ei hauku ketään, ei moiti ketään.”
”Älä solvaa” (LO 41), ”Älä halveksi vähempiarvoista” (LO 47) ja ”Korkein hyveesi olkoon kielesi hillitseminen. Joka osaa vaieta harkiten, on lähimpänä jumalaa” (1,3).
Epiktetos: ”Ei ylistä ketään.”
”Mitä tahansa ylistätkin tai julkisesti kehut, katso, ettet myöhemmin ala moittia sitä kevein perustein” (4,25) ja ”Säästä kehujasi, sillä jos jotakuta ylistät usein, niin kerran on koittava päivä, joka näyttää, millainen ystävä hän onkaan ollut” (4,28).
Epiktetos: ”Elä syytä ketään.”
”Vältä tuomitsemasta” (LO 53), ”Jos ansioistasi huolimatta kukaan ei pidä sinua ystävänä, älä soimaa jumalia vaan korjaa käytöstäsi” (1,23), ”Kun olet varomaton etkä ohjaa asioita järjellä, älä sano Kohtaloa sokeaksi, sillä sitä se ei ole” (4,3) ja ”Älä koskaan tuomitse vanhaa ystävää: on muuttanut tapojaan, mutta muista silti vanha ystävyys” (4,41).
Epiktetos: ”Ei puhu itsestään ikään kuin olisi joku tai tietäisi jotain.”
”Vaali vaatimattomuutta” (LO 12), ”Toisten hyvistä teoista muista mainita monille, mutta omista hyvistä teoistasi pysy hiljaa” (1,15) ja ”Itseäsi älä kehu äläkä soimaa: näin toimivat typerykset, joita joutava kunnia kiusaa” (2,16).
Epiktetos: ”Kun jokin tulee hänen tielleen tai estää häntä, hän syyttää itseään.”
”Kestä se, minkä ansaitusti joudut kestämään, ja syyllisenä tuomitse itsesi, vaikka olisit itse tuomarina” (3,17), ”Kohtalon lyödessä väisty, anna mahtavalle periksi: joka pystyy vahingoittamaan, pystyy myös auttamaan” (4,39) ja ”Virheen tehtyäsi soimaa itseäsi kunnolla: haavojakin hoidettaessa kipu kipua lääkitsee” (4,40).
Epiktetos: ”Jos joku ylistää häntä, hän nauraa mielessään ylistäjälle, jos joku haukkuu häntä, hän ei puolustaudu.”
”Älä ole herkkäuskoinen” (LO 24), ”Kun sinua kehutaan, muista säilyttää arvostelukykysi, parempi silloin uskoa enemmän itseään kuin muita” (1,14) ja ”Imarteleviin ihmisiin älä liikoja luota: huilu soi suloisesti, kun linnustaja saalistaa” (1,27).
Epiktetos: ”Hän kulkee ympäriinsä kuin toipilaat varoen, ettei liikuta mitään tervehtymässä olevaa, ennen kuin se ehtii luutua.”
”Huolehdi annetusta” (LO 4), ”Jos jumala on sielumme, niin kuin lauluissa sanotaan, pitää sinun vaalia sitä puhtain mielin” (1,1), ”Kavahda epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaa itsesi kanssa. Joka on itsensä kanssa eri mieltä, ei ole kenenkään kanssa samaa mieltä” (1,4), ”Ennakoi, mitä saattaa tulla ja joutua kestämään, sillä vähemmän vahingoittaa se, mihin varaudumme edeltä” (2,24), ”Jos sinua alkaa epäilyttää, tarkista heti miten asia on, sillä vahingon usein tuottaa se, mikä ensin jää tarkistamatta” (4,9) ja ”Hanki oppia, sillä kun onnetar äkkiä poistuu, oppi jää, se ei hylkää ihmistä koskaan” (4,19).
Epiktetos: ”Hän on luopunut kaikesta tavoittelusta.”
”Älä himoitse toisen omaisuutta” (LO 54), ”Luovu kaikesta turmiollisesta, vaikka kuinka siitä pitäisit: ajan mittaan hyöty menee arvokkaan edelle” (1,6), ”Yritä vain sellaista mihin pystyt, ettet ponnistelun puristuksessa uupuisi ja ettei yritys jäisi turhaksi” (3,14), ”Jos tyydyt siihen, mitä tarve vaatii, ei sinulta koskaan puutu se mitä luonto suo” (4,2) ja ”Älä lupaile itsellesi pitkää ikää: minne menetkin, kuolema seuraa sinua varjosi lailla” (4,37).
Epiktetos: ”Karttamisen hän on rajoittanut ainoastaan niihin luonnonvastaisiin asioihin, jotka ovat vallassamme.”
”Vältä viiniä” (LO 22), ”Karta porttoja” (LO 25), ”Älä naura kellekään” (LO 31), ”Säilytä maineesi” (LO 42), ”Pidoissa puhu vähän” (LO 51), ”Vältä juoruilua, ettei sinua pidettäisi huhujen tekijänä, sillä sanottu vahingoittaa, sanomatta jättäminen ei” (1, 12), ”Jumalan salaisuuksia ja taivasta älä tutki: koska olet kuolevainen, huolehdi kuolevaisten asioista” (2,2) ja ”Arvalla älä yritä selvittää jumalan aikomuksia: mitä Jumala säätää sinun osallesi, sen hän tekee ilman sinua” (2,12).
Epiktetos: ”Hänen asenteensa kaikkeen on maltillinen pyrkimys.”
”Noudata itse laatimaasi sääntöä” (LO 49), ”Tilanteen mukaan ole lempeä ja luja, ilman vääryyttä viisas muuttaa tapojaan olosuhteiden mukaan” (1,7), ”Kun joku ei halua ottaa neuvojasi vastaan, älä luovuta, jos hän on sinulle rakas” (1,9) ja ”Jos voit järjestää jotain, älä lupaa kaksin verroin, ettet näyttäisi huikentelijalta, kun haluat näyttää kunnolliselta” (1,25).
Epiktetos:”Jos häntä pidetään typeränä tai tietämättömänä, hän ei välitä.”
”Ole pölkkypää, jos tilanne sellaista vaatii, on suurta viisautta teeskennellä sopivalla hetkellä tyhmää” (2,18), ”Kun elät oikein, älä välitä pahojen panetteluista, emme itse voi päättää, mitä kukakin puhuu” (3,2) ja ”Varo imeliä ja ovelia puheita: totuuden sanat ovat suoria, petoksen puheet kieroja” (3,4).
Epiktetos: ”Sanalla sanoen hän pitää itseään silmällä kuin vihollista ja juonittelijaa.”
”Kulje kunnollisten kanssa” (LO 6), ”Neuvo itseäsi” (LO 40), ”Älä anna voimiesi viedä” (LO 48), ”Ole valveilla enemmän, älä antaudu unelle, sillä pitkä lepäily ruokkii paheita” (1,2), ”Älä itse tee sitä mitä paheksut, opettajalle on häpeäksi, jos pahe paljastuu” (1,30) ja ”Jos jokin hävettää, ole viisas ja salaa se tutuilta, etteivät pahastuisi monet siitä, mikä kiusaa yksin sinua” (2,7).
Tämän vertailun jälkeen huomautukseni, että Caton opetukset eivät ensisilmäyksellä näytä kovin syvällisiltä, joutuu uudelleen arvioitavaksi. Nyt näyttääkin, että juuri niiden kautta Epiktetoksen lyhyet toteamukset saavat sisältönsä, vaikka sitaatteja on karsittu kovalla kädellä. Mutta sanoinhan kikkailevani. Menettelin vain samoin kuin Kivimäki kuvailee Caton opetusten kristillistämistä:
”Se tapahtui löytämällä sentensseistä yhtymäkohtia eri raamatunkohtiin. Näitä selityksiä löytyy mm. keskiaikaisten käsikirjoitusten marginaaleista. Jos joku sentenssi ei alun perin ollutkaan kovin kristillinen, niin suopeasti lukemalla ja sanoja selittämällä siitä saatiin sellainen.”
Teenkin nyt välitilinpäätöksen, että Caton opetukset näyttävät tähtäävän stoalaisten Viisaaseen.
3. Käsikirja ja Caton opetukset
Voi olla, että katsottaessa tarpeeksi kauan alkaa nähdä yhdennäköisyyksiä, mutta Caton opetuksia on hyvin samankaltainen Epiktetoksen Käsikirjan kanssa. Tosin Arrianoksen (n. 95–n. 170) 110 tienoilla muistiinmerkitsemät Epiktetoksen luennot on kirjoitettu kreikaksi, Caton opetukset taas ovat latinaa. Kielimuurilla voi olla merkityksensä, kun ajatellaan vaikutussuhteita, mutta olihan jo Cicero (106–43 eaa.) rakentanut siltaa kreikan ja latinan välille joten on todennäköistä että näiden oppaiden kirjoittajat useita vuosisatoja myöhemmin ovat hallinneet molempia kieliä. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus (354–430) tunsi Epiktetoksen kirjoituksia ja arvosti niitä korkealle. Vaikka Caton opetusten selityksissä löydetään samankaltaisuuksia pääasiassa roomalaisten kirjailijoiden ja filosofien teoksiin, on joukossa muutama kreikkalainenkin.
Tähän liittyen mielenkiintoinen on toisen kirjan ”Johdantoruno” jossa luetellaan kirjailijoita joita lukea, jos halusi perehtyä johonkin erikoisalaan. Maanviljelyä koskien suositellaan Vergiliusta (70–19 eaa.), vaikka aihetta oli käsitellyt Cato vanhempikin Herrasmiesmaanviljelijän käsikirjassaan. No, tässä jo paljastuu, ettei ”Johdantoruno” ole Cato vanhemmalta peräisin. Myös muut suositellut kirjailijat ovat myöhemmältä ajalta, tosin Vergilius oli päinvastoin Cato nuoremman aikalainen mutta tuolloin vielä liian nuori runoilijaksi. Kivimäki mainitsee ”Johdantorunossa” käytetyn erästä arkaaista ilmausta ”ikään kuin tekijä olisi halunnut antaa parisäkeelle vanhanaikaisen sävyn”.
Myös ”saatekirjeen” ja ”johdantorunojen” suhde itse opetuksiin on horjuva. ”Saatekirjeestä pojalle” syntyy vaikutelma, että sitä seuraavat opetuksetkin olisivat ’isän’ kirjoittamia. Toisen kirjan ”Johdantoruno” sitten paljastaa, ettei kirjoittaja ole kumpikaan Catoista. Kolmannen kirjan ”Johdantorunossa” puhutellaan ”lukijaa”, ei ”poikaa” ja nyt kirjoittaja sanoo opetuksia omikseen: ”Mutta jos ylenkatsot runoja, et väheksy minua, kirjoittajaa, vaan itseäsi.” Neljännen kirjan päättävä minämuodossa oleva opetus taas ikään kuin kommentoi ”johdantorunoa” ja ilmaisee kirjoittajan samaksi henkilöksi: ”Ihmetteletkö, miksi kirjoittamani runot ovat niin koruttomia? Tämän aiheuttaa lyhyys, ajatuksen kytkeminen vain kahteen säkeeseen” (4,49). Näiden ristiriitaisuuksien selitys löytyy mielestäni Kivimäen toteamuksesta: ”Caton opetusten tekijä lienee ajatellut, että ohjeet lausutaan ikään kuin Caton äänellä, tai tulee ajatella ikään kuin leikisti, vanhan Caton lausumiksi.”
Palaan vaikutussuhteisiin ja otan vertailukohdakseni Pyhän Antonius Suuren (k. 356). Hänen nimissään kulkevan Pyhän isämme Antonius Suuren opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen -teksti etenee miltei samassa järjestyksessä kuin Epiktetoksen Keskustelut ja melkeinpä samoin sanamuodoin. Hämmästyttävää tässä on, että Filokaliassa olevan tekstin esittelyssä Antoniuksen kerrotaan olleen luku- ja kirjoitustaidoton! Hänen Opetuksensa ovat siis samalla tavoin toisten myöhemmin kirjoittamia ja kristillisiin tarkoituksiin muokattuja kuten Caton opetuksetkin.
Myös Epiktetoksen Käsikirjasta on säilynyt kolme kristityille tehtyä versiota luostarien käyttöön. Tämä kertoo molempien teosten suosiosta ja samanlaisesta käyttöhistoriasta. Historian täydentää vielä se, että Arrianoksen muistiinpanojen julkitulo mahtuu siihen haarukkaan, jona Caton opetusten arvellaan kirjoitetun. Kun se sijoittuu vielä sen alkupäähän huomatuksi tulemisen todennäköisyys kasvaa. Olisivatko nämä teokset kulkeneet niin omia polkujaan, etteivät olisi kohdanneet?
Vanhempi Cato vastusti henkeen ja vereen kaikkea Kreikasta tulevaa, filosofia mukaan luettuna, hän ei kuitenkaan voinut pysäyttää sen kulkua. Mutta ei sitä sentään purematta nielaistu. Kun edellä puhuin kielimuurista, niin eikö tämä ongelma ollut Epiktetoksen aikana jo ratkaistu? Eikö Epiktetoksen opetuksetkin olleet käyneet läpi Kivimäen kuvaaman roomalaisen myllyn:
”Roomalaiset kehittivät kreikkalaista filosofiaa käytännölliseen suuntaan valikoimalla eri filosofisista koulukunnista sopivia elementtejä ja sulauttamalla niitä sopaksi, joka kuitenkin oli inhimillisempää kuin ankarat kreikkalaiset konstruktiot. Siinä määrin roomalainen filosofia oli elämänläheisempää ja elämänkokemusta soveltavaa, että sopan sijaan olisi kuitenkin ehkä parempi puhua taidolla loihdituista ruoka-annoksista, joiden tavoitteena oli olla sekä hyviä että ravitsevia.”
Samalla tavoin kuin Antonius Suuren Opetuksiin lainatut Epiktetoksen ajatukset on laitettu hänen itsensä nimiin, on voitu tehdä Caton opetustenkin suhteen: ”ohjeet lausutaan ikään kuin Caton äänellä”. Mutta koska samanlaisia tunnistettavia lainauksia kuin Antoniuksen Opetuksissa, ei Caton opetuksista löydy, ei tietysti voida sanoa mitään varmaa. Mielestäni oletukset Cato vanhemmasta näyttävät olevan yhtä huterolla pohjalla. Halusin vertailullani osoittaa, että vaikka Epiktetoksella ja Caton opetuksilla ei todennäköisesti olekaan tekemistä toistensa kanssa, niin myöskään kytkentää vanhempaan Catoon ei taida löytyä. Nyt palaan taas nuorempaan.
4. Filosofiasta viis – In vino veritas!
Mutta onko Caton opetuksilla mitään tekemistä filosofian kanssa? Sehän on alkeisoppikirja lasten käyttöön. Oletus, että kokoelman ajatukset olisivat Cato nuoremmalta pitää itsestäänselvyytenä että ne olisivat myös stoalaisia. Jos riisun stoalaiset silmälasit päästäni, niin Caton opetuksista ei löydy stoalaisten ydinajatuksia, kuten muista koulukunnista poikkeavaa sieluteoriaa, ei myöskään determinismia, materialismia eikä tunneteoriaa. Cato nuoremman yksinkertainen ja epämuodikas pukeutuminen ja huolittelematon ulkonäkö muistuttavat pikemmin kyynikoiden epäsovinnaista elämäntapaa. No, stoalaisuushan olikin periytynyt jalostuneena kyynikoilta. Mutta vaikka Caton opetukset eivät olisikaan filosofisia, se ei vielä tarkoita etteivätkö ne voisi olla Cato nuoremman ajatuksia.
Epiktetoksen ohjeet pidoista, lukuesityksistä, näytännöistä ja ylipäätään huvituksista ja seurustelusta ihmisten kanssa eivät jätä epäselväksi, että ne olivat hänelle epämukavuusalueita. Epiktetos on ollut todellinen introvertti. Älä naura, älä korota ääntäsi, älä kerskaile, ole hiljaa, välttele seuraa – eli ole mahdollisimman huomaamaton. Näitä ohjeita löytyy myös Caton opetuksista, mutta on myös niitä vastaan: ”Vältä olemasta epäluuloinen ettet olisi onneton joka hetki, sillä pelokkaat ja epäluuloiset ovat otollisia kuolemalle” (4,43). Tietty epäluuloisuus oli varmaankin eduksi ja välttämätöntäkin molemmille Catoille heidän poliittisessa elämässään, mutta ’äärikonservatiivi’ Cato vanhemmalle kylläkin enemmän. Pelkoahan he eivät tunteneet. Poliittisiin vääntöihin sopii myös seuraava ohje: ”Välttele yksitotisia ja vaiteliaita: tyynen veden alla voi piillä vaarallisen syvä virta” (4,31).
Huvitteluista Caton opetuksissa sanotaan: ”Juhli harvoin” (LO 18), ”Vältä viiniä” (LO 22), ”Karta porttoja” (LO 25), ”Älä naura kenellekään” (LO 31), ”Kaihda noppaa” (LO 37), ”Pidoissa puhu vähän” (LO 51), ”Älä vähättele humalassa tekemiäsi rikkeitä, juomassa ei ole lainkaan syy, vaan vika on juojan” (2,21), ”Pidoissa pidä huoli että hillitset kielesi, ettei sinua pidettäisi suupalttina sukkelan sijaan” (3,19), ”Juo vain sen verran kuin kestät, jos tahdot elää terveenä: ihmisille kuolemantaudin tuottaa jokainen himo” (4,24) ja ”Venukseen ja Bakkhukseen liittyvät niin riemu kuin riita. Vaali sielullasi hyvää, vaan välttele kiistaa” (4,30).
Jos nuo opetukset tekevätkin elämästä ilottoman ja tylsän, sisältävät Caton opetukset muutamia myös niille vastakkaisia ohjeita, sellaisia, joita Epiktetokselta ei löydy: ”Tervehdi auliisti” (LO 9), ”Jaa rakkautta auliisti (LO 56) ja ”Laita välillä huvituksia huolien lomaan niin mielesi kestää vaikka minkälaista vaivaa” (3,6).
Tuohon viimeiseen opetukseen sisältyy eräs piirre joka Cato nuoremmasta siellä täällä ohimennen mainitaan. Tämä on myös yksi niistä piirteistä jotka erottavat hyveellisyydestään kuulut Catot toisistaan. Aloitan Senecasta (n. 4 eaa.– 65 jaa.). Mielentyyneydestä-tutkielmassa hän kirjoittaa:
”Eikä mieltä ole pidettävä aina samassa vireessä, vaan sille on suotava myös huvia. Sokrates ei hävennyt leikkiä pienten lasten kanssa, Cato rentoutti julkisissa tehtävissä väsynyttä mieltänsä viinillä…”
(Suom. J.A. Hollo)
Ajatus on siis sama kuin Caton opetuksissakin. Hieman myöhemmin Seneca jatkaa:
”Catoa on moitittu juoppoudesta; mutta se, joka moittii tätä miestä, tekee ennemmin tuon vian kunnialliseksi kuin Caton kehnoksi. Meidän on kuitenkin varottava nauttimasta viiniä liian usein, ettei se muutu huonoksi tavaksi, mutta joskus täytyy mielemme silti päästä vapaasti iloitsemaan, ja alakuloinen raittius on hetkeksi karkotettava.”
(Suom. J.A. Hollo)
Myös Plutarkhos (n. 45–120) mainitsee Caton viinin juonnin rinnakkaiselämäkerroissaan. Kun päivät kuluivat valtiollisissa tehtävissä ei filosofialle jäänyt aikaa kuin öisin, niinpä Cato nautti sitä sitten viinin kera aamutunneille saakka:
”Hänen ystävänsä tapasivat sanoa, että syynä tähän olivat hänen valtiolliset ja julkiset toimensa; nämä veivät hänen koko päivänsä ja estivät siten kirjalliset pyrkimykset, minkä vuoksi hän seurusteli filosofien kanssa yöllä kuppien äärellä. Tästä syystä myös, kun eräs Memmius huomautti seurassa, että Cato vietti kaiket yöt ryypäten, Cicero vastasi hänelle sanoen: ’Sinun pitäisi lisätä, että hän viettää kaikki päivänsä heittäen noppaa.’”
(Raakakäännös Antti T. Oikarinen)
Lisäksi Plutarkhos kertoo ihmisten vihjailleen, että Cato olisi esiintynyt myös viranhoidossaan humalassa, mutta pitää näitä panetteluina. Molemmilla Catoillahan riitti vihamiehiä. Mutta mies joka käveli avojaloin ratsastajien vierellä, piti maratonpuheita uuvuttaakseen senaatin ynnä muuta, tuskin olisi humalapäissään kyennyt tällaiseen. Caton opetusten kannalta mielenkiintoisia ovat maininnat ”kirjallisista pyrinnöistä” ja ”seurustelusta filosofien kanssa”. Keitä filosofeja Catolla oli keskustelukumppaneinaan? Mainitsen tässä vain stoalaisen Athenodoros Kordylionin ( 1.vuosisata eaa.) jota Plutarkhos kertoo Caton majoittaneen luonaan. Liittäisin nyt nämä filosofiset keskustelut opiskelua koskeviin ohjeisiin, joita Caton opetuksissa erityisesti teroitetaan:
”Sivistä sieluasi, älä lakkaa oppimasta, sillä ilman tietoa elämä on kuin kuoleman kuvajainen” (2, 31a), ”Ota oppia muista, miten toimia ja miten ei: toisten elämä on opettajamme” (3,13), ”Mitä taitoa opiskeletkin, paneudu pyrintöösi: miettiminen hyödyttää mieltä, käyttö kättä” (4,21), ”Ota oppia oppineilta, oppimattomia opeta itse: sillä onhan edistettävä oikean tiedon etenemistä” (4,23) ja ”Älä lakkaa oppimasta, paneutumalla ymmärrys kasvaa: harvoin saa viisautta käyttää pitkään” (4, 27).
Caton yöllisissä keskusteluissa viinimaljojen ääressä yhdistyy hyöty ja huvi. Filosofointi ei ole kuitenkaan otsaryppyistä, vaan siinä on jopa pienoinen boheemiuden leima. Kun Caton opetuksissa varoitetaan viinin juontiin liittyvistä vaaroista, niin kumman Caton sanomiksi ne paremmin sopivat?
Vanhempi Cato neuvoo maanviljelysoppaassaan miten kaalia syömällä voi juoda huoletta viiniä ja välttää silti krapulan. Oppaassa on myös reseptejä viinin valmistukseen ja ohjeita sen säilömiseksi, mutta yhtä lailla siellä neuvotaan, miten lihottaa hanhia, suojata vaatteet koilta ja niin edelleen. Cato vanhemman viinin juonti ei kuitenkaan nouse samaan tapaan esille kuin nuoremman Caton, lukuun ottamatta yhtä Horatiuksen (65– 8 eaa.) säettä: ”Catonkin vanhan kuulu kunto sai sytykettä, kun viini virtas” (Suom. Teivas Oksala ja Erkki Palmén). Plutarkhos sanoo hänen syöneen ja juoneen samaa ruokaa ja viiniä kuin orjiensakin. Ciceron Vanhuudesta-teoksessa vanha Cato muistelee ”aterioinneista kulttitovereiden seurassa”, mutta ”Itse pitojen viehätystä en mitannut niinkään aistinautintojen kuin ystävieni seuran ja keskustelujen mukaan”. ”Kulttiveljestön” jäsenten ”keskustelut” eivät liene kuitenkaan olleet kovin filosofia, varsinkin kun filosofiassa haiskahti Caton vihaama kreikkalaisuus.
Lähteiden perusteella nuoremmalla Catolla näyttäisi siis olleen enemmän kokemusta viinin juonnin alalta – kukaanhan tuskin oli siitä täysin vapaa. ”Juo vain sen verran kuin kestät, jos tahdot elää terveenä: ihmisille kuolemantaudin tuottaa jokainen himo” (4,24) – tässä voi hyvinkin kokenut opettaa ”oppimattomia”.
Cato nuoremman yöelämä tarkoittaa siis valvomista. Vaikka ”Lyhyissä ohjeissa” ensin sanotaankin ”Nuku riittävästi” (19), on myöhemmin seuraavanlainen ohje ”Ole valveilla enemmän, älä antaudu unelle, sillä pitkä lepäily ruokkii paheita” (1,2). Tämä opetus on täysin päinvastainen mitä vanha Cato on ajatellut orjistaan. Plutarkhos kertoo, että näiden tuli nukkua yönsä hyvin jotta kykenisivät päivällä kovaan työhön.
Vielä yksi viittaus Cato nuoremman juomiseen. Kun Cicero julkaisi hänestä itsemurhan jälkeen ylistyskirjoituksen, kirjoitti Caesar (100– 44 eaa.) sille vastineensa Anticato. Plinius nuoremman (n. 61–113 jaa.) kautta on välittynyt eräs fragmentti tuosta keisarin vastakirjoituksesta. Caesar kertoo anekdootin, jossa ystävät olivat tulossa aamutervehdykselle Caton luo mutta huomasivatkin juopuneen Caton itsensä olevan palaamassa yöllisiltä reissuiltaan ja punastuivat. Caesar letkauttaa: ”Olisi luullut Caton saaneen kiinni heidät eikä heidän Catoa” (Suom. Antti T. Oikarinen). – Tähän kohtaan sopii tietenkin opetus: ”Tervehdi auliisti” (LO 9)!
Nämä maininnat Cato nuoremman viinin juonnista osoittavat, että se kuului hänen vapaa-aikaansa mutta ei vaikuttanut viranhoitoon. Vaikka stoalaisen Senecan mielestä viinin juonti ei tahrannut Caton hyveellisyyttä, on se enemmän persoonaan liittyvä piirre kuin filosofinen kysymys. Kun Caton opetusissa on puolenkymmentä neuvoa viinin juonnista, näyttäisi Cato tiedostaneen myös siihen liittyvän vaaran.
5. Orjien asemasta
Varhaisen keisariajan kirjailija Valerius Maximus kirjoittaa Factorum ac dictorum memorabilium libri -teoksessaan (Merkittäviä tekoja ja sanoja) seuraavasti:
”Nuorempi Cato oli syntyjään ajallisesti pitkän matkan päässä muinaisesta itsehillinnästä, koska oli syntynyt jo rikkaaseen ja ylellisyydestä iloitsevaan kansakuntaan. Kuitenkin hänellä, kun hän otti osaa sisällissotaan ja kuljetti mukanaan poikaansa, oli kaksitoista orjaa – numeerisesti enemmän kuin [Cato] vanhemmalla, aikojen erilaisiin tapoihin nähden vähemmän.”
(Raakakäännös Antti T. Oikarinen)
Yleensä Cato vanhemman kohdalla korostetaan hänen vaatimattomuuttaan ja vähään tyytymistään, mutta Valerius Maximuksen mukaan sama koski myös nuorempaa Catoa. Cato vanhemman eräs vähemmän hyveellinen piirre liittyy juuri orjiin. Plutarkhos kertoo hänen myyneen vanhat orjansa ja eläimensä heti kun nämä kävivät kannattamattomiksi. Hän ei myöskään voinut hyväksyä, että orja opettaisi vapaata ja ikään kuin osoittaisi tällä tavoin paremmuutensa. Hän opettikin itse lapsiansa. Nämä sopivat huonosti Caton opetuksiin: ”Älä halveksi vähempiarvoista” (LO 47), ”Älä väheksy orjan neuvoa vaikka herra oletkin, älä koskaan halveksi kenenkään ajatusta jos se on hyvä” (3,10) ja ”Ostettuasi orjia palvelemaan itseäsi muista, että sanoessasi heitä orjiksi he silti ovat ihmisiä” (4,44). Kun Cato itse vanhoilla päivillään – hän eli 85-vuotiaaksi, ahersi historiateoksensa kimpussa, tuo orjien kohtelu juoruaa sekä omasta ylemmyydentunnosta että vähättelystä: orjilla ei ollut ihmisarvoa vaan ainoastaan käyttöarvo, nukkua ja tehdä työtä kuten eläimetkin.
Lisäksi Plutarkhos kertoo Cato vanhemman olleen sitä mieltä, että orjien oli parempi olla riidoissa kuin ystäviä keskenään, koska se vahvistaisi heidän yhteishenkeään. Hän oli siis hyvin epäluuloinen orjiensa suhteen, eikä varmaankaan olisi antanut tällaista neuvoa: ”Älä oitis usko, mitä vaimo valittaa orjista. Nainen vihaa aina häntä, josta puoliso pitää” (1,8). Niinpä, jos joku orjista syyllistyi johonkin rikkeeseen Cato vei hänet muiden orjien eteen ja nämä saivat tuomita hänet, jopa kuolemaan. Menettely on julma, jos Cato jo itse oli todennut orjan syylliseksi. Caton opetuksissa sen sijaan neuvotaan: ”Kun tuskastut orjiesi virheisiin ja vihastut, hillitse itsesi, että voit varjella omaasi” (1,37).
Nuoremmasta Catosta otan esimerkiksi hänen valan vannomisensa jonka liitän orjakysymykseen. Ensiksi Caton opetuksien neuvo: ”Pidä valasi” (LO 21). Plutarkhos kertoo Caton vannoneen, että jos hänen puolueensa armeija kärsii Farsaloksessa tappion, hän siitä lähtien ruokailee istualtaan niin kauan kuin Caesarin tyranninvalta jatkuu. Roomalaisen tavan mukaanhan ruokailtiin lavitsoilla leväten, ja vain lapset ja orjat istuivat. Tässä nuorempi Cato siis konkreettisesti tiputtaa itsensä sekä arvoasemastaan että isännän roolistaan. Viimeisenä iltanaan Uticassa hän kuitenkin läimäyttää yhtä orjistaan kasvoille kun nämä eivät suostu kertomaan minne hänen miekkansa on piilotettu.
Vielä Cato vanhemman omituisuuksiin. Kreikkalaista elämäntapaa nyreksiessään hänen mustalle listalleen kuuluivat myös lääkärit. Kivimäki kuvailee Caton ajatuskulkua tähän tapaan: ”näiden tarkoituksena on tappaa roomalaiset lääkkeiden avulla ja vielä laskuttaa siitä”. Caton opetuksissa taas sanotaan: ”Salaiset suunnitelmat usko vaiteliaalle ystävälle, ruumiisi terveys usko luotettavalle lääkärille” (2,22).
6. Lopuksi
Suurin osa Caton opetuksista on kuitenkin sellaisia, että ne sopivat niin Catoille kuin kelle tahansa antiikin auktoriteetille. Olen erotellut tuosta hyrinästä joitakin ohjeita liittäen ne ensin stoalaiseen Viisaaseen ja sitten muutamiin Catojen persooniin liittyviin eroihin. Tuo varsin pintapuolinenkin tarkastelu mielestäni osoittaa, että kokoelman opetukset voi halutessaan ja ilman väkivaltaa laittaa kumman Caton nimiin tahansa, ja kun ne vallitsevan käsityksen mukaan on pantu Cato vanhemman tiliin, päätin kokeeksi asettua nuoremman puolelle.
Kiitokset Antti T. Oikariselle alkuperäislähteiden käännöksistä!
Kirjallisuus:
Caton opetuksia (2020) Suomennos, selitykset ja jälkisanat Arto Kivimäki. Helsinki: Planeetta-antikvariaatit.
Cicero, Marcus Tullius (1992) Vanhuudesta Ystävyydestä Velvollisuuksista. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: WSOY.
Epiktetos (2004) ”Käsikirja”, suom. Marke Ahonen teoksessa Stoalaisuus Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. Toim. Teija Kaarakainen ja Jari Kaukua. Helsinki: Gaudeamus.
Huttunen, Niko (2001) Onnen avaimet? Epiktetoksen filosofiaa vuosisatojen varrella. Vartija: ihminen, uskonto, yhteiskunta, 114.
Pyhä Antonius Suuri (1981) ”Pyhän isämme Antonius Suuren opetuksia ihmisen luonteesta ja kehotuksia nuhteettomaan elämänvaellukseen” teoksessa Filokalia I. Suomennos sisar Kristoduli. Pieksämäki: Valamon ystävät r.y.
Seneca, Lucius Annaeus (1964) ”Mielentyyneydestä” teoksessa Tutkielmia ja kirjeitä. Suom. J.A. Hollo. Helsinki: WSOY.
Artikkelikuvassa Cato nuorempi.