Matti Heiliö kirjoitti poikkeuksellisen asiantuntemattoman jutun (”Mustan orkidean painava viesti”, Vartija 29.2.2020) aiheesta, jota hän kutsui seksuaalisuutta koskevaksi härdelliksi.Kirjoitus oli siinä määrin sekava, että härdelli on oikein hyvä termi sitä kuvaamaan. Teksti vaikuttaa ensisijaisesti moraalisen paniikin vallassa kirjoitetulta.
Keskeisin sekaannus jutussa on, ettei Heiliö näytä tietävän, että seksuaalisuus ja sukupuoli ovat eri asioita. Hän kirjoittaa, että ”nuoret kipuilevat homo-lesbo-hetero hämmennyksen vallassa” ja kutsuu näitä identiteettejä sukupuoli-identiteeteiksi. Homo, lesbo ja hetero ovat kuitenkin esimerkkejä seksuaali-identiteeteistä. Sukupuoli-identiteettejä ovat esimerkiksi nainen, mies, muunsukupuolinen ja intersukupuolinen. Ero seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoleen liittyvien identiteettien välillä pitäisi olla yleissivistystä ainakin kaikille, jotka näistä aiheista kirjoittavat ja puhuvat.
Kun perusasiat eivät ole hallussa, on helppoa hairahtua uskomaan, että niin kutsuttu ”gender-ideologia” olisi totta muutenkin kuin sitä vastustavien ajatuksissa. Kun käsitettä ja sen käyttöä tarkastelee, huomaa nopeasti, että tätä käsitettä käytetään ensisijaisesti tukemaan patriarkaalista ajattelua ja vastustamaan sekä naisten että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pyrkimyksiä tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen. Erityisen suosittu se on ääri- ja uusoikeiston puheessa. Jokainen vähänkin sukupuolentutkimusta opiskellut tai feminismiä tutkinut ymmärtää, ettei ole olemassa mitään sellaista, jota voisi nimittää ”gender-ideologiaksi”. Ajattelun, teorioiden ja ihmisoikeusliikkeiden todellisuus ei mahdu yhteen ideologiaan.
Heiliö kommentoi yhden paikallislehden mielipidekirjoituksen perusteella Inti Chavez Perezin kirjaa Respectiä – seksikirja pojille. Olisi ehkä kannattanut lukea – jos nyt ei kirjaa jaksa – niin ainakin muutama arvio kirjasta. Esimerkiksi HS:n arviossa painottuu kirjan pyrkimys opettaa pojille kunnioitusta seksikumppaniaan kohtaan. Kirjan ei todellakaan pitäisi pelästyttää ketään, pikemminkin luoda toivoa siitä, että nuoret oppivat kunnioittavaan ja vastuulliseen seksuaalisuuteen.
Siinä olen Heiliön kanssa samaa mieltä, että kristillinen seksismi ja heteroseksismi – mutta myös cisseksimi (eli ideologia, jonka mukaan sukupuolienemmistöön kuuluminen on jollain tavalla arvokkaampaa kuin sukupuolivähemmistöön kuuluminen) – ovat vahingoittaneet ja edelleen vahingoittavat monia ihmisiä. Heiliö kuitenkin antaa ymmärtää, että sukupuolidysforia tai tarve sukupuolen korjaamiseen olisivat seurauksia naisiin ja homoseksuaaleihin kohdistuneesta syrjinnästä. Mikään tutkimus ei tue tuota ajatusta. Myös ajatus, että transkokemus tarttuisi sosiaalisesti, on tutkimuksessa osoitettu vääräksi.
Transhoitojen vaikea saatavuus sairastuttaa ja tappaa
Olen tehnyt yli kymmenen vuotta töitä eri sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ja heidän läheistensä kanssa. Olen keskustellut keski-ikäisten ihmisten kanssa, jotka ovat kertoneet aina tienneensä, etteivät ole sitä sukupuolta, miksi heidät on syntymän yhteydessä määritelty. Yleensä he ovat kertoneet tienneensä sen viimeistään 3-7 -vuotiaina, mutta vasta keski-ikäisenä he ovat aloittamassa mahdollisen sukupuolen korjausprosessin. Monet heistä ajattelevat, että siihen asti eletty on hukkaan heitettyä elämää.
Koska asiallinen tieto sukupuolen moninaisuudesta on entistä helpommin saatavilla, yhä useammat transihmiset hakeutuvat korjaamaan sukupuoltaan entistä nuorempana. Olen seurannut tätä kehitystä tyytyväisenä, sillä pidän erittäin hyvänä asiana, ettei ihmisten elämä mene hukkaan. Tämä ei ole muoti-ilmiö, nykyisin asenneilmapiiri vain on sallivampi.
Heiliö antaa nimimerkille Musta orkidea, tai Sametti, transsukupuolisuuden tai sukupuolidysforian asiantuntijan aseman. Musta orkidea on kirjoittanut vuodesta 2014 erilaisia feminismin vastaisia ja transfobisia kirjoituksia. Heiliön siteeraama teksti on sikäli asiallinen, että siinä Musta orkidea toteaa, ettei tiedä, mitä transsukupuolisuus on. Väitän, ettei hän ole koskaan tiennyt, sillä jos hän olisi todella ymmärtänyt, mitä transsukupuolisuus tai sukupuolidysforia ovat, hän ei olisi koskaan lähtenyt transprosessiin.
Tutkimusten mukaan transhoitoihin päässeistä 0,3%-3,75% muuttaa mieltään ja detransitioituu, eli palaa aikaisempaan sukupuoleen. Mielenkiintoista on, että pienin katumisprosentti on tuloksena tutkimuksesta, jossa seuranta-aika on ollut pisin. Tällöin tuo prosentti on ollut mieheksi transitioituneilla 0,3% ja naiseksi transitioituneilla 0,6%. Tämä kertonee ainakin siitä, että osa detransitioituneista transitioituu uudestaan. Suomessa katumisprosentti on 1,5%-2%. Tämä prosenttiluku on pysynyt samana, vaikka sukupuolen korjaushoitoihin hakeutuu nykyisin moninkertainen määrä ihmisiä verrattuna esimerkiksi kymmenen vuoden takaiseen.
Kun detransitioitumisen syitä on kysytty, suurimmat syyt ovat olleet, että läheiset eivät ole hyväksyneet henkilöä sukupuolen korjaamisen jälkeen, ja toisaalta kirurgian epäonnistuminen. Samaan aikaan kuitenkin sukupuolen korjaushoitoihin liittyvään kirurgiaan ollaan tyytyväisempiä kuin mihinkään muuhun kirurgiaan. Vain pieni osa ”katujista” ajattelee tehneensä virheen hakeutuessaan sukupuolen korjausprosessiin.
Kun WHO:n vuonna 2018 julkaisema tautiluokitus ICD-11 otetaan käyttöön Suomessa (suunnitelman mukaan vuonna 2022), sieltä ei enää löydy transsukupuolisuutta eikä edes sukupuolidysforiaa vaan sukupuolen epäyhteneväisyys -diagnoosi. Tällä tarkoitetaan tilaa, jossa ihmisellä on tarve sukupuolen korjaushoitoihin. Sukupuolidysforialla tarkoitetaan tilaa, jossa henkilö kokee suurta ahdistusta ja inhoa ruumiinsa sukupuolipiirteitä kohtaan. Dysforia voi aiheuttaa vakavia sekä mielen että ruumiin sairauksia. Jos sukupuolensa epäyhtenäiseksi kokeva henkilö saa tarvitsemansa sukupuolen korjaushoidot ajoissa, hän ei välttämättä koe koskaan sukupuolidysforiaa saati sairastu siihen liittyen. Hoitojen saaminen ajoissa tarkoittaakin paitsi mahdollisuutta elää omaa elämäänsä, myös terveyttä. Sen sijaan, jos sukupuolen korjaushoitoja ei saa ajoissa, on jokseenkin varmaa, että niitä tarvitseva henkilö alkaa kokea myös dysforiaa ja mahdollisesti sairastuu. Tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että transnuorten itsemurhien ehkäisyssä ajoissa aloitettu hormonihoito on tärkeä tekijä.
Tiesittekö, että Suomessa eivät ketkään, eivät edes poliisit, joudu yhtä tiukkoihin psykologisiin testeihin kuin transihmiset? Tiesittekö, että transihmisten psykiatriset tutkimukset kestävät vähintään puoli vuotta, usein vuoden tai kaksi, ja että monet joutuvat käymään nuo tutkimukset useamman kerran ennen hoitojen saamista? Transtutkimusten tarkoitus on viimekädessä se, että tutkittava saa tutkimushenkilökunnan (psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä) vakuuttumaan siitä, että hän on kuka väittää olevansa. Jos joku siinä vaiheessa valehtelee, kyse ei ole siitä, että tutkimukset olisivat epätarkkoja. Edes psykiatrian ammattilaiset eivät ole valheenpaljastuskoneita.
Monen muun tavoin pidän transihmisten psykiatrisia tutkimuksia tarpeettomina, elämää vaikeuttavina sekä yksilön ja yhteiskunnan resurssien tuhlauksena. Sen sijaan niille transihmisille, jotka tarvitsevat psykiatrista tukea, pitäisi sitä olla tarjolla. Nykyisessä suomalaisessa järjestelmässä transtutkimukset eivät tukea tarjoa.
On äärimmäisen surullista, että osa cissukupuolisista (sukupuolienemmistöön kuuluvista) – kuten Musta orkidea – hakeutuu transihmisille tarkoitettuihin sukupuolen korjaushoitohin. Tämä ei tarkoita, että jo nyt äärimmäisen tiukkoja, stressaavia ja useimmiten turhia tutkimuksia tulisi tiukentaa. Tiukentaminen merkitsisi, että transihmisille kostettaisiin se, että osa cissukupuolisista ei saa muualta sitä apua, mitä he tarvitsisivat, ja siksi hakeutuvat transtutkimuksiin ja -hoitoihin, jonne he eivät kuulu.
Toivoisin, että jatkossa sukupuolen moninaisuudesta kirjoittavat ottaisivat asioista selvää. Jos suomalaiset järjestöt Isio (intersukupuolisuus.fi), Trasek ja Seta, joissa asiantuntemusta on paljon, eivät kelpaa, asiaan voi tutustua esimerkiksi World Professional Association of Transgender Health:n nettisivuilta (wpath.org).
Artikkelikuvasssa olevan Transgender Pride Flagin on suunnitellut Monica Helms vuonna 2000. Kuva: Wikipedia.
