Ymmärrystä etsivä usko.

Nyt puhuu Jartzinger

Kuopion piispa Jari Jolkkonen on julkaissut viimeisen kymmenen vuoden aikana pitämistään esitelmistä sekä julkaisemista kirjoituksista muodostetun kokoelman nimellä Ymmärrystä etsivä usko. Jolkkonen tarkastelee siinä tieteellisiä, kulttuurisia ja teologisia teemoja. Sellaisena teos asettuu luontevasti piispalliseen jatkumoon: Kuopion piispoista niin Eino Sormunen kuin Olavi Kareskin käsittelivät laajassa kirjallisessa tuotannossaan erilaisia ajan kysymyksiä teologisesta ja kirkollisesta näkökulmasta. Edellinen tosin saattoi lausahtaa, että on selittänyt asiat seikkaperäisemmin tutkimuksissaan, mutta ei suosittele niitä lukijalle, koska ne menevät yli tämän hilseen. Jolkkonen ei tee niin.

Otsikossa olevan lempinimensä Jolkkonen sai toimiessaan opillisiin kysymyksiin keskittyvänä piispainkokouksen sihteerinä. Nimi on muunnos Ratzingerista, joka toimi Vatikaanin uskonopin kongregaation johtajana ennen paaviuttaan.

Kirjan on kustantanut aikoinaan Kotimaa-lehden päätoimittajana toimineen Tuomo Korteniemen Väyläkirjat, joka on ottanut kirkkoon ja uskontoon liittyvässä keskustelussa sen paikan, joka oli ennen Kirjapajalla. Tällainen ei luonnollisestikaan ole taloudellisesti kovin tuottoisaa, mutta on syytä kiittää Väyläkirjoja aatteellisuudesta sekä sen piiriin siirtyneitä lukuisia kirkollisia ja teologisia kirjoittajia hiillokseen puhaltamisesta.

Yhtä vastavirtaan kulkeva kuin Väyläkirjojen kustannusohjelma, on myös Jari Jolkkosen kirja. Se luo tuoreen ja radikaalin näkökulman kirkollisen eliitin puheenvuoroihin sikäli, että se ei omistaudu ihmisten sukupuolielämän salojen analyysiin ja tämän aihepiirin ohjeistuksiin. Keskellä aikojen pauhun tällainen point of view on tietenkin äärimmäisen takapajuinen ja kiinnostamaton, mutta toisaalta tuore ja kerrassaan yllättävä näkökulma verrattuna salonkikelpoisiin diskursseihin.

Valtavirtakeskustelusta irtautuminen on kiinnostavaa esimerkiksi siinä valossa, jota Hannu Kuosmanen on selostanut Annie Ernauxin tuotannon osalta. Ernaux tulkitsee ranskalaista sekularisaatiota siten, että kun paikallinen kirkko on menettänyt valtansa sukupuolikysymykseen, sen yhteiskunnallinen valta on ajautunut periferiseksi.

Jossain määrin Suomessakin on kysymys samanlaisesta tilanteesta ja eniten esille tulevien teemojen ylläpitäminen vaikuttaa yritykseltä saada vaikutusvaltaa takaisin. Vaikka puheenvuorot ja näkemykset ovatkin yleisesti hyväksyttäviä vastaten sekä lainsäädäntöä että yhteiskunnassa vallitsevaa ethosta, ne eivät sisällä erityisempiä substantiaalisia uskonnollisia näkökulmia. Tästä johtuen kirkollinen sukupuoliteologian esilläpito on heikkoa, vaikkakin sisällöllisesti yleisesti hyväksyttyä, mutta se esitetään peli on jo menetetty -tilanteessa sikäli, ettei kirkollisilla piireillä ole omintakeista lisättävää aihepiiriin.

Jolkkosen ratkaisu on etsiä tilaa keskustelussa toisista suunnista. Hän etsii muotoilua sille, onko hänen edustamallaan uskolla jokin erityinen sisältö, josta käsin se voisi käydä keskustelua muita sisältöjä edustavien näkemysten kanssa. Se, mikä tuo sisältö Jolkkosen mielestä on, herättänee myös kristinuskon puhuttelemien ihmisten mielissä enemmän kuin yhden ajatuksen. Lienee kristittyjä, jotka antaisivat sisällölle toisenlaisen muodon kuin kirjan kirjoittaja.

Kirjassa on kolme jaksoa. Ensimmäinen käsittelee uskonnon ja tieteen pohjalta nousevien teemojen välistä suhdetta. Toinen käsittelee uskonnon ja poliittisten teemojen suhdetta. Kolmas käsittelee uskonnon ja kirkon sisäisiä kysymyksiä, kuten vaikkapa kastetta ja julistustoimintaa.

Selostan seuraavassa kustakin jaksosta yhtä artikkelia ja kommentoin niitä hieman.

Uskonnollinen ja tieteellinen maailmankatsomus

Kirjan ensimmäisessä, hieman vajaat 100-sivuisessa jaksossa Jolkkonen tarkastelee uskonnon ja terveyden suhdetta, ateismia, altruismin ongelmia ja kuolemaa. Selostan ja kommentoin näistä hieman artikkelia ”Kirkon usko ja tieteellinen maailmankuva”.

Kirjoitus tuo esitystavaltaan mieleen jotkin Ilkka Niiniluodon suurelle yleisölle suunnatut esseet, joissa hän on puolustanut tieteellistä maailmankatsomusta.  Tyypitellään erilaisia vaihtoehtoja, arvioidaan niiden heikkoja ja vahvoja puolia ja esitetään argumentatiivisesti oma näkemys. Esitys on läpikuultavaa, järkevästi toteutettua, hillittyä ja läpikotaisin asiallisesti keskustelevaa.

Voisi kenties sanoa, että Jolkkonen puolustaa uskonnollista maailmankatsomusta muita vaihtoehtoisia malleja kohtaan. Hän esittää melko hyväksytyn tyypityksen mukaisesti, että uskonnon ja tieteen välillä voidaan nähdä vuorovaikutus, konflikti, eriytyminen tai yhteneväisyys. Jolkkonen puolustaa vuorovaikutusta, jossa molemmat elämänalueet ovat päällekkäisiä, käyvät keskustelua keskenään, mutta eivät sulaudu toisiinsa.

On ehkä jonkin verran kiinnostavaa, että uskonnon luonnetta puolustaessaan Jolkkonen toteaa tarkoittavansa juutalais-kristillistä teismiä. Luonnehdinta on käsitettävä yleisluontoisena viittauksena tämän perinteen uskomukseen Jumalasta mielen ulkoisena oliona, jota ei tarkemmin määritellä. Toisaalta teismi on varsin vahva lähinnä filosofinen oppi, jota kaikki juutalaiset ja kristityt eivät kannata ja jota he eivät ehkä ole velvoitettujakaan kannattamaan, lukuunottamatta ehkä roomalaiskatolista kirkkoa, jonka Vatikaanin ensimmäisessä konsiilissa filosofinen teismi näytetään hyväksytyn kirkon viralliseksi uskomukseksi.

Edelleen voisi kysyä, edellyttääkö uskonnollinen usko sitä, että henkilö omaksuu uskonnollisen maailmankatsomuksen? Jos henkilö rukoilee, käy kirkossa ja kokee uskonnollisia tunteita, seuraako tästä, että hän muodostaa yleisesti maailmaa koskevia uskomuksia, joiden varassa hän voisi argumentoida muiden vastaavien uskomusjärjestelmien piirissä?

Uskonto voi käsittääkseni merkitä henkilölle uskonnollisen maailmankatsomuksen sijasta tai rinnalla myös elämistodellisuutta, jota kutsun Arvo Pärtiä mukaillen tintinnabuliteologiaksi, joka viittaa Pärtin kirkonkelloihin viittaavaan sävellystekniikkaan.

Olkoon esimerkkinä Pärtin tunnettu teos Spiegel im Spiegeln. Teos muodostuu tarkasti lasketuista kolmen ja kuuden vastaavuuksista, joista säestys vastaa kuusijakoisesti solistin kolmijakoiseen teemaan. Jokainen tahti muodostaa vastineen toisilleen siten, että teoksen keskellä toteutettava kultainen leikkaus tuottaa täydellisen peilin, joka heijastuu sekä taakse- että eteenpäin ja ilmaisee sen, mikä on mielen ulkoisen todellisuuden luonne.

Teosta voi analysoida antiikin filosofian kolmioteorioista aina Danten Jumalaiseen näytelmään, ja sen teoreettinen sekä matemaattinen tausta on lähes ehtymätön. Kuulija voi kuitenkin olla täysin tietämätön tällaisesta taustasta. Hän kuulee sävelten kulun muodostamatta niitä koskevaa katsomusta, mutta on silti valloittunut. Hänellä voi olla syvällinen ja kokonaisvaltainen tintinnabuli-identiteetti, ilman, että hän olisi millään muotoa perillä teoksen teoreettisista taustoista – hän voi olla niistä jopa täysin toista mieltäkin –  ja ilman, että hänellä olisi tarvetta argumentoida tintinnabulin puolesta suhteessa muihin teoksiin.

En usko, että tällainen idea olisi Jolkkosenkaan kannalta erityisen vieras. On kuitenkin ehkä kiinnostavaa huomauttaa, ettei uskonnollisen maailmankatsomuksen puolustaminen ole ehkä kuitenkaan ainoa ja kenties ei keskeisinkään taso uskonnon paikkaa suhteessa muihin maailmankatsomuksiin arvioitaessa.

Kirjoituksessaan Jolkkonen tuo perustellusti esille esimerkiksi sen, että julkisuudessa kiivaimmin uskontoa vastaan hyökkäävien kirjoittajien näkemykset ovat sisällöllisesti usein konservatiivisten uskonnollisten katsomusten kanssa yhteensopivia. Näin on esimerkiksi Richard Dawkinsin itsekästä geeniä käsittelevien näkemysten laita suhteessa Augustinuksen perisyntioppiin.

Voisikin kysyä, päteekö Jolkkosen viittaaman Sam Harrisin kirjassaan The End of Faith: Religion, terror and the Future of Reason esittämä näkemys, jonka mukaan yhteiskunnalla on oikeus tappaa uskonnolliset ihmiset heidän väärien uskomustensa takia myös niihin ateisteihin, jotka kannattavat samoja uskomuksia uskovaisista poiketen siten, että he uskovat näiden uskomusten olevan tieteellisiä?

Minna Canth kirkon ja yhteiskunnan suhteen hyvänä esimerkkinä

Kirjansa toisessa jaksossa Jolkkonen käsittelee uskonnon ja yhteiskunnan ja siihen liittyvän valtajaon välistä suhdetta. Hän analysoi vallan luonnetta ylipäänsä ja keskittyy erityisesti niin sanotun vasemmiston ja oikeiston väliseen ristivetoon.

Myös uusimman ajan teologian tyypittelyissä on puhuttu teologisesta oikeistosta ja vasemmistosta. Teologisen oikeiston edustajaksi on mainittu esimerkiksi Alister McGrath, jolta Jolkkonenkin on saanut vaikutteita. Teologisen vasemmiston vakioedustaja on John Shelby Spong, joka oli Jolkkosen edeltäjän, piispa Riekkisen keskustelukumppani.

Teologisen oikeiston tunnusmerkkejä ovat perinnäisten kristillisten oppien hyväksyminen ja niiden puolustaminen rationaalisuutta korostaen niitä arvostelevien suuntaan. Teologisen vasemmiston tunnusmerkkejä ovat irtiotto perinnäisiin kristillisiin oppeihin ja niiden sopeuttaminen paremmin hyväksyttäviksi ajankohtaisten rationaalisuususkomusten piirissä.

Jako on ensisijaisesti angloamerikkalainen, mutta se muistuttaa paljolti Suomessa tehtyä jakoa konservatiivien ja liberaalien välillä.

Jolkkonen sekä tarkastelee että arvostelee useissa kirjansa kirjoituksissa tätä erottelua. Vaikka jaottelulla on uskottavuutta, se ei ehkä kaikin puolin ole erityisesti omasta uskonnollisesta ja kirkollisesta perinteestämme lähtöisin oleva ja siihen liittyy aatteellista vierautta. Se tuntuu joiltain osin sinänsä tarpeelliselta turismilta, mutta ei kovin kotona olevalta.

Keskustelu erottelusta on osittain valtoimellaan ja keskeneräistä. Jolkkosen kirjan mielestäni onnistunein luku sen osalta on artikkeli ”Rauha Minnan kanssa. Kirjailija Minna Canthin ja piispa Gustaf Johanssonin yhteentörmäys.”

Jolkkonen selostaa Johanssonin torjunnan taustaksi beckiläisen biblisismin, joka uskoi, että Raamatusta löytyy oikea etiikka. Minna Canthin pikemminkin Tuomas Kempiläisen hengellisyyteen liittyvä sosiaalietiikka törmäsi sen kanssa sovittamattomasti. Jolkkonen toteaa, ettei löydä Minna Canthin ajattelusta syytä tuomioon vaan kokee hänet tervetulleeksi kirkon solidaariseksi kriitikoksi.

Voisi ehkä sanoa, että artikkelissaan Jolkkonen tarjoaa patrioottista näkemystä. Hän etsii vastausta isänmaan äidinkasvojen perinteestä kansainvälisessä teologisessa ja kirkollisessa keskustelussa esillä olevaan tematiikkaan. Lähtökohta on tietysti hieman kömpelö suhteessa juohevaan small talkiin ja erilaisiin boxeihin ja koreihin aatteet ja ihmiset asettavaan kansainväliseen osaamiseen.

Jolkkosen piispallinen strategia

Kirjan viimeinen osa käsittelee kirkollisia ja sellaisena enemmän sisäpiirin teemoja. Niistä hahmottuu sekä Jari Jolkkosen teologinen tai hengellinen profiili että hänen tapansa hoitaa piispanvirkaa, jonka keskeisenä tehtävänä on ykseyden ylläpitäminen. Teemoina ovat sielunhoito, musiikki, kirkon edustaminen, kansankirkko ja ilmastoahdistus suhteessa luomisuskoon.

Saamani kuva on se, että Jolkkonen pyrkii eräänlaiseen ”ilmiöiden pelastamisen” strategiaan. Hän tervehtii ystävällisyydellä erilaisia kirkonsisäisiä katsomuksia, mutta esittää niistä kriittisiä ja omien korostuksensa näkökulmasta korjaavia huomioita. Strategiaa voisi rumemmin nimittää kuristajakäärmeen toiminnaksi: ensin uhri kiedotaan kaikin puolin ja pistos annetaan vasta lopuksi.

Hyvä esimerkki on artikkeli ”Kaste, usko ja kääntymys. Luterilainen oppi ja Urho Muroman herätyskristillinen perinne”.

Artikkelin alussa Jolkkonen kiittelee vuolaasti Muromaa ja tämän vaikutusta ja mainitsee, miten paljon siitä on opittavaa. Tämän jälkeen hän esittää useita luterilaisesta opista johtuvia kriittisiä kysymyksiä, joiden valossa hän toivoo, että Muroman näkemysten parhaat puolet voisivat kohdata sen kirkollisen opin, jonka kanssa ne näyttävät olevan ristiriidassa, esimerkiksi sakramenttien osalta.

Strategia on sen laatuinen, etten ihmettelisi, jos Jolkkonen menisi Saatananpalvojien juhlapuhujaksi ja kertoisi, että heidän ajatuksensa ovat tavattoman mielenkiintoisia, kertovat meille yhteisesti jakamamme ihmisyyden eräistä tärkeistä ulottuvuuksista monia tärkeitä asioita, tuovat esille monia klassiseen pahaan liittyvän ajattelun kysymyksiä, jotka ovat edelleen ajankohtaisia ja jotka on tutkimuksessa tyypitetty näin ja näin ja joihin liittyy seuraavia loogisia ongelmia. Lopuksi hän esittäisi niin sanotun kysymyspatteriston, jonka jälkeen juhlavieras alkaisi ajatella, että hänen käsityskantansa on itse asiassa humbuugia.

Arvioitu teos: Jari Jolkkonen, Ymmärrystä etsivä usko, Väyläkirjat 2022, 278 s.


Petri Järveläinen.

Kirjoittaja

Petri Järveläinen on Portaanpään kristillisen opiston rehtori ja Jyväskylän yliopiston filosofian dosentti.


'Nyt puhuu Jartzinger' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.