Sensuroitu-kirjan kirjoittajia (Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari) ei voi ainakaan syyttää rohkeuden puutteesta. Heidän teoksensa Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia esittelee populaarilla tavalla koko Raamatun muutoshistoriaa. Molemmat ovat erikoistuneet Vanhan testamentin (VT) tekstikritiikkiin. Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa, että Vanhan ja Uuden testamentin synty- ja tekstihistoriat ovat hyvin erilaiset. Jokaiselle yksittäisellä Raamatun tekstillä on tämän lisäksi oma erityinen historiansa. Kummallakin alalla käytetään myös sellaisia teoreettisia viitekehyksiä ja / tai metodeja, mitkä eivät ole välttämättä suoraan sovellettavissa toiseen. Uuden testamentin (UT) tekstikriitikkona lähdin siis mielenkiinnolla tutustumaan heidän teokseensa.
Kirjan vahvuuksina on sen raflaavuus ja suorasukaisuus. Samalla se on kuitenkin sen suurin heikkous. Kirjoittamistyyli on suora, ellei jopa hyökkäävä. Tarkoituksena on eittämättä nostattaa keskustelua ja puhutella lukijakuntaa, jolle Raamattu ei ole niin tuttu. Tällaista tekstiä on ilo lukea, vaikka se välillä nostattaakin UT:n tekstikriitikon(kin) verenpainetta. Useat tärkeät Uuden testamentin käsikirjoitusmuutokset tulevat harmillisesti vain ohimennen mainituiksi, kuten esimerkiksi Comma Johanneum (1. Joh. 5:7–8). Onneksi sentään Markuksen evankeliumin loppu (Mark 16:9–20) saa hieman kattavamman käsittelyn. Kirjan mutkat-suoriksi -kirjoittamistyylillä on riskinsä. Siinä joudutaan yksinkertaistamaan tai jopa ohittamaan todistusaineistoa, jotta teksti saadaan puhumaan kirjoittajien haluamalla tavalla.
Kirjan alkulehdiltä saa sellaisen kuvan, että käsillä on tekstikritiikkiin keskittyvä teos, mistä olin enemmänkin kuin innoissani. Suomeksi ei nimittäin ole julkaistu sellaista tekstikritiikin teosta, joksi kirja itseään väittää. Kirjoittajat esittelevätkin alussa muuan muassa kirjureiden toimintaa sekä käsikirjoitusmuutoksiin johtaneita prosesseja.
Pettymykseksi huomasin kuitenkin, ettei kirja keskittynytkään tekstikritiikkiin. Kirjassa käytetään useita muita metodeja, joista kirjoittajat eivät sano mitään. Nämä muut metodit tai näkökulmat ovat paikoitellen kätketty niin hyvin tekstiin, ettei lukija välttämättä ymmärrä näkökulman muutosta. Teksti ei yhtäkkiä puhunutkaan käsikirjoitusten välisistä eroista, vaan eri tekstien tai traditioiden välisistä suhteista ja eroista. Sama kaava toistuu kirjassa useita kertoja (68–75, 102–4, 138–47, 161–2 jne.).
Lukija saa sellaisen kuvan, että kaikki kirjan väitteet perustuvat käsikirjoitusnäyttöön ja tekstikritiikkiin. Näin ei kuitenkaan ole. Eivätkö kirjoittajat löytäneet tarpeeksi merkittäviä käsikirjoitusmuutoksia? Mikseivät he pysyneet tekstikritiikin sisällä, kuten kirja alussa annettiin ymmärtää? Tekstikritiikki olisi kyllä kantanut kirjaa, jos olisi osattu etsiä oikeita käsikirjoituksia ja variantteja. Jos kirja olisi pysynyt käsikirjoitusnäytössä, olisi myös kirjan otsikko toiminut. Nyt se on osittain ristiriidassa kirjan sisällön kanssa. Miten sellaiset muutokset voivat olla sensuroituja tai vaiettuja, jos jokainen voi ne lukea suoraan kirkkoraamatun lehdiltä?
Itselläni oli myös vaikeuksia pysyä kirjoittajien perässä heidän puhuessaan kirjureista. Keitä he kirjoittajien mielestä oikein olivat? Kirjoittajat antavat paikoitellen ymmärtää, että kirjurit olivat kopioitsijoita (40–2), mutta toisaalla puhutaan itsenäisistä ajattelijoista (66), laajempien tekstien toimittajista (79), tai jopa kirjailijoista (172). Näin laaja kirjuri-sanan käyttö kumpuaa ilmeisesti VT:n tutkimuksen puolelta, koska UT:n tekstikritiikissä kirjuri on lähes aina kopioitsija. Muutenkin kirjoittajien tapa puhua kirjureista itsenäisinä toimijoina (39, 66, 172) on aika kaukana todellisesta historiasta. Kirjurit, kirjailijat, teologit, tekstien toimittajat – keitä kirjurit kirjoittajien mielestä sitten olivatkaan – toimivat muinaisessa Israelissa, antiikin Roomassa ja aina myöhäiseen Bysantin valtakuntaan saakka erottamattomana osana yhteisöä. Hieman yllättäen kirjoittajat ottavatkin yhteisön merkityksen esille, mutta aivan kirjan lopussa (206–7), mikä tuntuu jokseenkin ristiriitaiselta kirjan muuhun sisältöön nähden.
Entä sitten kirjassa esille tulleet ja ehkä jopa hätkähdyttävätkin väitteet? Osa väitteistä perustuu hyvään UT:n tekstikriittiseen tutkimukseen. Esimerkiksi evankeliumien käsikirjoituksista on tosiaan löydettävissä useita teologisia muutoksia (123–130). Tämä osuus oli toisaalta hyvin suppea ja olisi ansainnut perusteellisemman käsittelyn. Esimerkiksi Jeesuksen äitiin, Mariaan (mutta myös Joosefiin) olisi löytynyt useita mielenkiintoisia laajennuksia. Varsin moni kirjan väitteistä ei toisaalta perustu ollenkaan Uuden testamentin käsikirjoitusnäyttöön, vaan esimerkiksi siihen, kuinka teksti pitäisi kääntää. Keskustelut Jeesuksen neitseestä sikiämisestä ja homoseksuaalisuuden ilmestymisestä käännökseen menevät tämän alle.
Valitettavasti on myös sanottava, että osa väitteistä perustui hyvin arvailevaan tai arveluttavaan tekstikriittiseen työskentelyyn. Esimerkkinä mainittakoon ajankohtainen kysymys naisten asemasta Raamatussa. Kirjoittajat ovat täysin oikeassa siinä, että naisia on pyritty häivyttämään taka-alalle Raamatun tekstihistorian aikana. On kuitenkin aivan eri asia vihjata kirjureita naisten vihaajiksi (157). Tämä on mielestäni valitettava ylilyönti kirjoittajien osalta. Sen sijaan voidaan esimerkiksi sanoa, että tietyissä käsikirjoituksissa naisia ei haluttu kuvata itsenäisinä toimijoina, vaan suhteessa perheeseen. Tästä on olemassa perusteltuja tekstikriittisiä esimerkkejä varsinkin Apostolien teoissa (Ap.t. 1:14, 17:4; 12).
Kirjoittajat eivät kuitenkaan mainitse yhtäkään näistä esimerkeistä. He sen sijaan käyttävät esimerkkejä, jotka eivät itse asiassa lepää tekstikriittisen todistusaineiston varassa. Esimerkkinä tästä on Ensimmäinen kirje korinttilaisille (14:34–35), jossa Paavali kehottaa naisia olemaan hiljaa seurakunnan kokouksissa. Kirjoittajat ottavat aivan oikein esille, että on olemassa tiettyjä käsikirjoituksia, joissa nämä kaksi jaetta on siirretty luvun loppuun. Sitten he kuitenkin erkaantuvat tekstikritiikistä sanoessaan, että tekstijaksojen siirrot ovat usein merkkinä siitä, ettei kyseinen tekstijakso kuulunut alun perin tekstiin (50, 165). En ole kohdannut tällaista yleistä periaatetta UT:n tekstikritiikin parissa. Jakeiden siirrot eittämättä kertovat, että tässä kohtaa on epävarmuutta esimerkiksi alkuperäisen jakeiden järjestyksestä. Jakeiden siirrot eivät kuitenkaan ole mikään automaattinen merkki niiden myöhemmästä luonteesta, kuten kirjoittajat tuntuvat esittävän. Kirjoittajat kuitenkin käyttävät siirtoja todistuksena siitä, että jakeet 34 ja 35 ovat jonkin kirjurin myöhempi lisäys. On kuitenkin huomattava, että kaikki tutkimuksen tiedossa olevat käsikirjoitukset sisältävät nämä jakeet joko niiden vakiintuneessa paikassa tai luvun lopussa.
Jos halutaan pysyä kirjoittajien näkemyksessä, on turvauduttava konjektuuriin (conjectural emendation). Tämä tarkoittaa sitä, että tutkija ehdottaa jotain lukutapaa vastoin käsikirjoitusaineistoa. Ylivoimaisesti suurin osa UT tekstikriitikoista on sitä mieltä, että tekstikriittisen päättelyn pitää nojata olemassa olevaa käsikirjoitusaineistoon. Tutkija voi tietysti väittää, etteivät jakeet 34 ja 35 sovi esimerkiksi luvun muuhun kontekstiin. Väitteelle pitää löytyä käsikirjoitusnäyttöä, jotta se voitaisiin hyväksyä tekstikriittisin perustein. Kirjan kirjoittajien käyttäessä konjektuuria, he siis astuvat hyvin arveluttavalle maaperälle. He toisin sanoen käyttävät muita metodeja kuten kirjallisuuskritiikkiä (source criticism) tehdäkseen tekstikriittisiä päätelmiä. Tällä tavalla aineisto saadaan puhumaan kirjoittajien haluamalla tavalla.
Muutenkin näyttää siltä, että tekstikritiikin ja kirjallisuuskritiikin välinen raja on kirjassa hyvin häilyväinen. Yksi syy tälle on kirjoittajien tapa käyttävää kirjuri-termiä niin laajasti. Voidaan siis kysyä, mikä on kirjoittajien näkemys tekstistä.
Perinteisen näkemyksen mukaan tekstikritiikki luo tekstipohjan, jonka perusteella kirjallisuuskritiikki luo teorioita esimerkiksi tekstissä käytetyistä lähteistä. Näyttää paikoitellen siltä, että kirjoittajien mukaan kaikki epäyhtenäisyydet tekstissä (mitkä siis päätelty kirjallisuuskriittiseen työskentelyyn nojaten) ovat lopulta tekstikriittisiä kysymyksiä riippumatta siitä, onko olemassa käsikirjoitusnäyttöä vai ei (44–5, 72). Toisaalta voidaan kysyä, eikö tekstikritiikistä tule kirjallisuuskritiikkiä, jos sitä ei pohjata käsikirjoitusnäyttöön. Mihin tällöin tarvitsemme tekstikritiikkiä tai käsikirjoituksia?
Kirja sisältää myös lukuisia epätarkkuuksia ja virheitä. Kirjan alussa kerrotaan, kuinka useimmat tekstit ovat kasvaneet lumipallon lailla kirjoittajien (tai kirjureiden) sukupolvien seuratessa toisiaan (19, 44). Tämä ei pidä paikkansa UT:n osalta, sillä sen tekstejä ei toimitettu sukupolvien ajan. Tosin en ole paikoitellen aivan varma, mitä kirjoittajat tarkoittavat toimittamisella, mikä nousee edellä mainituista epäselvyyksistä. Kirjoittajat näyttävät joka tapauksessa soveltavan tätä periaatetta myös tekstikritiikkiin. He esittävät, että lisäykset olivat selvästi yleisin tapa muokata tekstiä (44). En ole aivan varma, mihin tämä väite perustuu. Toisaalta he aivan oikein sanovat, että suurimmat tekstikriittiset muutokset löytyvät tekstihistorian ensimmäisiltä vuosisadoilta (38). Tässä on ristiriita. Jos lisäykset olivat yleisin tapa muokata tekstiä, eikö suurimmat muutokset olisi silloin löydettävissä pikemminkin tekstihistorian lopusta, ei sen alusta? Uuden testamentin käsikirjoitusten variaatiot itse asiassa vähenevät mitä pidemmälle ajassa mennään eteenpäin. Samalla kopioiden määrät lisääntyivät. Tämä tosiasia on puolestaan ristiriidassa kirjoittajien kommentin kanssa, että kopioiden runsaus edisti muutosta (37). Lumipallo paremminkin siis sulaa paahtavassa helteessä kuin paisuu, jos halutaan käyttää tällaista vertausta. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että aivan uusimman UT:n tekstikriittisen tutkimuksen valossa kirjurit useimmiten poistivat tekstiä, eivät lisänneet sitä.
Kirjassa on myös epätarkkuuksia, mitä tulee Uuden testamentin kriittisiin tekstieditioihin. Johtava Uuden testamentin kriittinen tekstieditio ei ole Nestle-Aland (NA), eikä sen kriittinen leipäteksti perustu tuhansiin käsikirjoituksiin (36). NA:ia voidaan ehkä pitää käytetyimpänä editiona, mutta johtava editio on eittämättä Editio Critica Maior (ECM). Se on INTF:n (Institut für Neutestamentliche Textforschung) ylpeyden aihe ja kruununjalokivi. Tämä instituutti on vastuussa sekä NA- että ECM- editioista. Sen voimavarat on kohdistettu vuosiksi eteenpäin juuri ECM-julkaisuihin. Tässä editiossa tiivistyy kaikkein uusimmat tekstikriittisen tutkimuksen tulokset. Se on laajin koskaan julkaistu Uuden testamentin kriittinen tekstieditio. Tämä tulee puolestaan ainakin välillisesti vaikuttamaan tulevaisuuden NA- sekä UBS- (United Bible Societies) editioiden leipäteksteihin. Kummallakin näistä on tosin omat erilliset komiteansa, jotka tekevät päätökset leipätekstin muutoksista. ECM pyrkii ottamaan kaikki käsikirjoitukset ja variantit huomioon, mutta todellisuudessa senkin leipäteksti perustuu vain noin 200 käsikirjoitukseen.
Kirjan harmittavin virhe liittyy kuitenkin keskusteluun Markuksen evankeliumin vaihtoehtoisista lopuista. Kirja esittää, että Markuksen evankeliumin vaihtoehtoisia loppuja olisi kolme. Näitä erilaisia lopetuksia on itse asiassa (ainakin) neljä. Markuksen neljäs vaihtoehtoinen loppu löytyy 400-luvulla kirjoitetusta käsikirjoituksesta, joka tunnetaan nimellä Codex Washingtonianus. Harmillisesti kirjoittajat eivät näytä olevan tästä tietoisia. Tämä on kirjan kannalta ikävää, sillä neljäs vaihtoehtoinen loppu on selkeästi mielenkiintoisin. Siinä puhutaan muun muassa Saatanan määräysvallasta. Tämän lisäksi kirjoittajat tuntuvat ajattelevan (seuraten 1992 suomennoksen alaviitettä), että Markuksen evankeliumi olisi alkujaan loppunut jakeeseen 16:8 (119). Tämä on ristiriidassa Uuden testamentin tekstikriitikoiden suuren enemmistön kanssa. Tutkijoiden keskuudessa vallitsee merkittävä yhteisymmärrys juuri sitä, että Markus ei loppunut tähän jakeeseen.
Päällimmäisenä tunteena kirjan lukemisen jälkeen on harmitus. Kirja olisi voinut toimia vaikkapa hyvänä johdantona tekstikritiikkiin. Tämä on nyt mahdotonta, koska kirja ei keskity tekstikritiikkiin, vaan käyttää muita metodeja tavalla, joka sekoittaa ainakin allekirjoittaneen pään. Kirjan sisältämät virheellisyydet, epätarkkuudet ja arveluttavat tulkinnat ovat myös hyvin harmillisia. Hyvä asia on se, että kirja on eittämättä tuonut käsikirjoitukset ja tekstikritiikin uudella tavalla ihmisten tietoisuuteen, myös kirkollisten piirien ulkopuolella.
Arvioitu teos: Ville Mäkipelto & Paavo Huotari. Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia. Helsinki: Otava 2023. 225 s.
