Eben Alexander

Neurotutkija kuoleman rajoilla

Eben Alexanderin teos Proof of Heaven.

Eben Alexanderin teos Proof of Heaven.

Suomalaisessakin verkkojulkisuudessa on kuluneena syksynä herättänyt huomiota amerikkalaisen Eben Alexanderin tarina. Alexander, joka on toiminut neurokirurgina ja alan tutkijana muun muassa Harvardissa, sairastui 54-vuotiaana syksyllä 2008 harvinaiseen aivokalvontulehdukseen.

Alexander oli sairaalaan tuotaessa tilassa, joka hänet tutkineen lääkärin mukaan johtaa neurologisiin komplikaatioihin tai kuolemaan yli 90 prosentin todennäköisyydellä. Oltuaan viikon ajan syvässä koomassa Alexander kuitenkin heräsi ja toipui myöhemmin ilmeisen normaalikuntoiseksi.

Hämmästyttävintä tarinassa on Alexanderin poikkeuksellisen voimakkaalta vaikuttava kuolemanrajakokemus. Kirjoittaja kuvaa kirjassa kokemustaan lomittain sairautensa kehittymisen kanssa. Mukana on myös amerikkalaiseen, hiukan sokeriseen tyyliin esitettyä ihmissuhdekuvausta, vaikka kokonaisuutena kirja on sopivan tiivis.

Tyypillisessä kuolemanrajakokemuksessa (near-death experience) henkilö on fysiologisessa kriisitilassa, joka ilman toimenpiteitä johtaa kuolemaan. Usein kokijalla on ollut sydänkohtaus tai hänen sydämensä on pysähtynyt esimerkiksi leikkauksen aikana.

Rajakokemuksia esiintyy tutkimuksesta riippuen 10–35 prosentilla kuolemankriisin kokeneista. Alexander itse korostaa, että pelkkä sydänpysähdys sinänsä ei riitä kuolemantilan kriteeriksi; ratkaisevaa on, mitä tapahtuu aivoissa. Ja kirjan mukaan Alexanderin isoaivojen kuorikerros, jossa prosessoidaan korkeampia tietoisia toimintoja, oli todistettavasti täysin lamaantunut.

Kirjoittajan mukaan bakteerinen aivokalvontulehdus on erityisen vaarallinen tila muihin aivovaurioihin verrattuna, koska bakteerit vaurioittavat kattavasti aivojen kuorikerrosta ja lopulta tunkeutuvat myös aivojen sisempiin osiin. Kuitenkin Alexander kertoo, että hänellä oli sairauden aiheuttaman kooman aikana erittäin selkeä tietoisuuden tila, josta käsin hänelle avautui toinen, transsendenttinen maailma.

Alexander ei kuvaamassaan spirituaalisessa maailmassa kohdannut kuolleita omaisia tai käynyt läpi moraalista elämänarviota; nämä piirteet esiintyvät usein syvissä rajakokemuksissa. (Tosin kokemukseen liittyy myös kiinnostava yhteys Aleksanderin perhesuhteisiin). Sen sijaan muita kuolemanrajakokemuksille tyypillisiä piirteitä löytyy Alexanderinkin tarinasta.

Hän esimerkiksi korostaa monta kertaa, kuinka vaikea hänen on pukea kokemustaan sanoiksi – peräkkäin etenevän ajattelun kielelle. Tämä on mystikkojen usein mainitsema seikka. Aleksander korostaa kokemuksensa pohjalta, että aito (”true”) ajattelu on ”esifysikaalista”, ei-lineaarista oivalluskykyä, joka nousee ihmisen todellisen, hengellisen olemuksen pohjalta.

Mitä tulee kirjoittajan oman kokemuksen kuvaukseen, hän teki kommunikaatiokykynsä takaisin saatuaan viisaan ratkaisun eikä lukenut muiden kuolemanrajakokemuksista ennen kuin oli kirjoittanut oman kokemuksensa muistiin. Ennen kokemustaan Alexander kuului kristilliseen kirkkoon, vaikka ei ollutkaan aktiivinen kristitty. Kokemus ei näytä muuttaneen hänen suhdettaan institutionaaliseen uskontoon.

Olennaisin piirre Aleksanderin kokemuksessa on persoonallisen supertietoisuuden kohtaaminen; rajakokijat puhuvat tyypillisesti hengellisestä ”valosta” tai valo-olennosta.
Aleksander nimittää kohtaamaansa tietoisuutta Jumalaksi, mutta käyttää Hänestä myös nimitystä Om. Kirjoittaja kertoo nimen (tavun) liittyvän ääneen, jonka hän herättyään liitti tuohon jumalpersoonaan.

Aleksander ei näytä tiedostavan kiinnostavaa yhteyttä intialaiseen perinteeseen. Sanskritin tavulla ”om” (tai ”aum”) on ollut tärkeä rooli rituaalisissa ja meditatiivisissa käytännöissä. Toisaalta Alexander nimittää kokemaansa jumalallista maailmaa Ytimeksi (Core) ja puhuu sen ”pyhästä pimeydestä”.

Kirjoittaja kuvaa, kuinka hänen maallisen elämän identiteettinsä ja muistonsa häipyivät kokemuksen aikana kokonaan pois. Hän tiesi viimeinkin, kuka hän todella on; hän koki olevansa osa jumallista todellisuutta, jonka olemus on rakkaus. Sama Jumala ja jumalallinen rakkaus ylläpitävät lukemattomia universumeja.

Alexander kertoo, että varhemmin hänellä oli jonkin verran tietoa kuolemanrajakokemuksista, mutta useimpien lääketieteilijöiden tavoin hänkin piti mahdottomana, että rajakokemukset voisivat viitata muuhun kuin aivojen hallusinatoriseen tilaan. Kirjoittajan oma kokemus kuitenkin muutti hänen käsityksensä täydellisesti.

Aleksander korostaa useaan kertaan, että hänen kokemansa transsendenttinen maailma oli paljon todellisempi kuin normaali fyysinen maailma. Aleksanderin mukaan aivot eivät tuota tietoisuutta, vaan ne toimivat eräänlaisena suotimena, joka sovittaa tietoisuuden fyysisen maailman ehtoihin sopivaksi (tämä ajatus muuten esiintyy jo William Jamesilla).

Kuinka Alexander aivokirurgina ja luonnontieteilijänä sovittaa rajakokemuksensa yhteen tieteellisen maailmankuvan kanssa? Hänen mukaansa hyvin monet luonnontieteilijät yksinkertaisesti sivuuttavat tietoisuuden olemassaoloon liittyvän ongelman, koska heille tietoisuus on vain fysikaalisten prosessien sivutuote.

Kokemuksensa perusteella Alexander sen sijaan väittää, että transsendenttinen tietoisuus – josta ihmiset ja koko maailma ovat osallisia – on koko todellisuuden perusta. Tukea käsitykselleen hän hakee ensinnäkin filosofiasta puhumalla tietoisuuden ns. kovasta ongelmasta (tosin Alexander määrittelee ongelman toisin kuin se filosofisessa keskustelussa tehdään) ja toisaalta viittaamalla nykyfysiikkaan (kvanttimekaniikkaan).

Vaikka tietoisuuden metafyysistä perustavuutta voidaankin mielestäni puolustaa, jää Alexanderin teoretisointi epämääräiseksi. Jos tietoisuus on todellisuuden perustava ilmiö, tarvitseeko tätä väitettä yrittää tukea fysikaalisen tieteen keinoin? Olennaista on pikemminkin osoittaa, että väite on yhteensopiva luonnontieteiden tulosten kanssa.

Siksi esimerkiksi Alexanderin väite, että ”todellinen ajattelu ei ole aivojen tuottamaa” kaipaisi perusteluja – erityisesti aivojen asiantuntijalta. Ylipäänsä kirjoittaja vaikuttaa niin vakuuttuneelta oman kokemuksensa totuudesta, että tietty saarnanuotti ei tekstistä ole kaukana. On kuitenkin muistettava, että henkilökohtainen vakuuttuneisuus ei ole riittävä totuuden kriteeri – olipa oma kokemus ollut miten pysäyttävä tahansa.

Alexander käy myös läpi mahdollisia neurofysiologisia selityksiä kokemukselleen. Hänen mukaansa nämä selitykset epäonnistuvat erityisesti siksi, että hänen isoaivojensa kuorikerros (neokorteksi) oli toimimattomassa tilassa. Esimerkiksi aivojen omien ”huumeiden” tuottamat kokemukset edellyttävät toimivaa neokorteksia. Ainoa ns. naturalistinen selitys näyttäisi olevan, että Alexanderin kokemus ilmeni sinä lyhyenä hetkenä, jolloin hän heräsi koomasta (poikkeavissa tajunnantiloissa ajan kokeminen muuttuu).

Tällöin Alexanderin aivot olisivat koostaneet kokemuksen menneiden muistikuvien katkelmista. Tämänkin selityksen kirjoittaja torjuu mielestäni uskottavasti. Kokemus oli poikkeuksellisen voimakas ja selkeä; on vaikea uskoa, että se olisi perustunut katkelmallisiin muistoihin.

Tosin erääseen Alexanderin mainitsemaan piirteeseen voisi kiinnittää huomiota. Kirjoittaja kuvaa, kuinka hän lapsuudessaan usein näki selkounia lentämisestä. Eräässä tutkimuksessa on havaittu, että kuolemanrajakokijoilla on tavallista suurempi taipumus kokea tiloja, joissa uni ja valvetietoisuus sekoittuvat. Tämä taipumus tuskin selittää ihmisten kuolemanrajakokemuksia, mutta se voi auttaa ymmärtämään, miksi tietyillä henkilöillä on rajakokemus ja toisilla ei.

Alexander panee paljon painoa sille, että hänen rajakokemuksensa on tapahtunut aivojen ollessa toimimattomassa tilassa. Tällä on toki suuri merkitys keskusteltaessa materialistisen ihmiskuvan totuudesta; tosin skeptikot voivat aina kiistää väitteen aivotoiminnan puuttumisesta.

Mutta voidaan myös kysyä, kuinka keskeistä rajakokemuksen sisällön kannalta on aivojen toimimattomuuden todisteleminen. Jos kuolemanrajakokemuksia tarkastellaan aitoina mystisinä kokemuksina, voivat ne paljastaa todellisuuden transsendenttisen ulottuvuuden, vaikka kokijan aivot olisivat toimineet täysin normaalisti.

Leo Näreaho

Arvioitu teos:
Eben Alexander: Proof of Heaven: A Neurosurgeon’s Journey into the Afterlife.
New York: Simon & Schuster, 2012. 196 s.


Leo Näreaho

Kirjoittaja

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian dosentti Helsingin yliopistossa.


'Neurotutkija kuoleman rajoilla' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.