Sunnuntaina 3.9.2023 Pietarin Pyhän Marian kirkossa järjestettiin Inkerin kirkon pappisvihkimys, jossa vihittiin papeiksi viisi suomalaista herätysliikkeissä työskentelevää miestä. He olivat matkustaneet pappisvihkimyksen perässä Venäjälle siksi, etteivät suostu omassa kirkossaan polvistumaan vihkimyksessä alttarille, jos vieressä tai alttarin toisella puolella sattuu olemaan nainen.
Vihkimys on herättänyt runsaasti kritiikkiä. Sekä tuoreiden pappien taustajärjestöjen että Inkerin kirkon motiiveja on ruodittu monelta kannalta. Arkkipiispa ilmoitti välittömästi, että seurauksia on luvassa. Niitä odotellessa konservatiivisten herätysliikejohtajien julkiset ulostulot eivät ole olleet erityisen katuvia tai sovittelevia. Päinvastoin he haluavat lisää elintilaa ja toimintavapautta. Ikivanha naispappeuskiista on leimahtanut liekkeihin taas, ties kuinka monetta kertaa.
Somessa on tullut vastaan ehdotus kompromissista. Annetaan naispappeuden vastustajien rauhassa järjestää omia, naispapittomia messujaan. He puolestaan eivät pane vastaan, jos kirkossa hyväksytään samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen. Kompromissin tarjoajat pitävät näitä rinnasteisina ilmiöinä, rikotaanhan molemmissa kirkon ohjeistusta vastaan.
Nämä kaksi asiaa eivät kuitenkaan ole vertailukelpoisia. Ensinnäkin tavoitteet ovat päinvastaiset: kirkkomme virkakäsityksen vastustajat rajaavat ja sulkevat ulos ihmisiä heidän sukupuolensa perusteella ja kieltävät kollegoidensa viran. Vihkikäsityksen laajentajat puolestaan haluavat sulkea sisään ja tarjota yhteyden kirkkoon kaikille sukupuolesta riippumatta.
Teologisesti näillä kahdella ilmiöllä on myös suuri ero. Vain toinen on pelastuskysymys – ja se ei ole avioliitto. Konservatiiviset järjestöt tuntevat kyllä hyvin Lutherinsa ja tietävät, mitä Luther pitää kirkollisen ykseyden miniminä: yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta, toisin sanoen siitä, miten ihminen pelastuu. Tästä ei voi tinkiä, muiden asioiden suhteen sallittakoon kirjavuus.
Vaatii melkoista teologista akrobatiaa selittää avioliitto evankeliumin ytimeksi. Sakramenttien oikean toimittamisen edellytyksenä sen sijaan on kirkon virka. Meidän kirkkomme opetuksen mukaan tähän virkaan vihittävien sukupuolella ei ole merkitystä. Jos tämän kiistää, ei hyväksy kirkkomme virkaa. Ykseyden minimiedellytys ei tällöin täyty.
Kirkon ykseyttä eivät uhkaa sateenkaaripareja vihkivät papit vaan ne, jotka eivät pidä toisten kirkkomme pappien toimittamaa ehtoollista oikeana ehtoollisena ja kehottavat seurakuntalaisiaan välttämään yhteiseen ehtoollispöytään astumista. Kirkon sisäinen ykseys on rikkoutunut raskaimmalla mahdollisella tavalla silloin, kun ehtoollisyhteyttä ei enää ole.
Lisättäköön, että jonkin verran epäilen tällaisen kompromissin toteutumista myös käytännössä. On vaikea kuvitella, että konservatiivit pidättäytyisivät yhtäkkiä yhtenä rintamana paheksumasta seksuaalivähemmistöjä ja sateenkaaripappeja, kun vain heitä ei vaadita olemaan tekemisissä naispuolisten pappien kanssa. Epätodennäköistä tämä on siitäkin syystä, että aika on tehnyt tehtävänsä ja virkakysymyksen terävin kärki on taittunut. Monelle konservatiiville seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustaminen on suurempi intohimon aihe kuin naisten pappeuden vastustaminen.
***
SLEY:n Juhana Tarvainen ehdotti myös kompromissia. Sellaista kompromissia, että kirkkomme virkakäsityksen vastustajat saisivat toimia vapaasti omissa tiloissaan ja kirkko vihkisi heille uusia samanmielisiä pappeja. Nämä papit vihittäisiin järjestöjen palvelukseen, mutta seurakunnissa he eivät toimisi.
Vastineeksi kirkko saisi – niin, ei mitään. Ehdotettu kompromissi ei ole kompromissi lainkaan, vaan askel taaksepäin. Jo vuonna 2006 piispainkokous linjasi, että naispappeuteen torjuvasti suhtautuvalla on edelleen oikeus tulla vihityksi papiksi, mutta häneltä edellytetään valmiutta toimia yhteistyössä naispappien kanssa. Ei kirkko voi yhtäkkiä antaa joillekuille papeille lupaa kieltäytyä yhteistyöstä kirkon kaikkien pappien kanssa sekä edistää kehitystä, jossa järjestöillä olisi entistä vähemmän tekemistä paikallisseurakuntien kanssa. Aika vaikea tätä on myydä yhtenäisyyden ja yhteyden vaalimisena, jos lopputuloksena on kirkko kirkon sisällä.
Tarvaisen jälkeen kolme muuta herätysliikejohtajaa – vailla Tarvaisen kaunopuheisuutta ja sanojen tarkkaa asettelemista – avasi sanaisen arkkunsa Lännen Median haastattelussa. Nyt ei ehdoteltu kompromissia, vaan esitettiin vaatimus: kirkkoon pitäisi saada piispa, joka hoitaisi kirkon ja lähetysjärjestöjen välisiä suhteita ja suostuisi vihkimään papeiksi myös ne, jotka vastustavat kirkon omaa virkakäsitystä.
He siis haikailevat omaa piispaa, joka huolehtisi lähetysjärjestöistä. Ilmeisesti herrat ovat unohtaneet, että sellainen on jo. Kirkossa toimii lähetystyön toimikunta, joka edistää yhteistyötä toimialansa toimijoiden kesken, jonka kokouksissa on läsnäolo- ja puheoikeus kaikilla kirkon kansainvälisen työn sopimusjärjestöillä, ja jonka johdossa toimii piispa Jari Jolkkonen. Lähetysjärjestöillä on siis oma piispa. Hän ei kuitenkaan suostu järjestämään erillisvihkimyksiä eli pappisvihkimyksiä, joissa vihittävinä ja vihkijöinä on vain miehiä. Ei hän eikä kukaan toinenkaan piispa. Uutta Olavi Rimpiläistä ei enää tule.
Edellisen kerran muuten, kun naisten pappeutta vastustavat miehet ovat halunneet oman piispan, he ovat itse vihkineet itselleen sellaisen. Tämä tapahtui kymmenen vuotta sitten ja sinetöi Lähetyshiippakunnan eron Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta.
Jotain samaa ilmassa on nyt. Konservatiiviset järjestöt syyttävät kirkkoa siitä, että heidät on ajettu nurkkaan, vaikka ihan itse he ovat itsensä nurkkaan maalanneet. Vertailukohdaksi voi ottaa toisen kirkossamme toimivan herätysliikkeen, jossa naisten pappeutta ei varsinaisesti hyväksytä, mutta johon kuuluvilla ei ole vaikeuksia tehdä yhteistyötä naispuolisten pappien kanssa. Vanhoillislestadiolaisten suunnalta ei ole kuulunut uhriutuvaa puhetta nurkkaan ajetuksi tulemisesta.
SLEY, Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopisto ovat omilla toimillaan aiheuttaneet tilanteen, jossa rahahanat kirkon suunnalta uhkaavat sulkeutua. Lisäksi heidän toimensa vaarantavat myös Inkerin kirkkoa, jonka yhteistyösopimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa on yhtä lailla suurennuslasin alla. Inkerin kirkko on taloudellisesti riippuvainen ulkomailta saatavasta tuesta. Jos nämä lähetysjärjestöt, jotka suureen ääneen puhuvat omistautumisestaan Inkerin kirkolle, todella välittäisivät piskuisesta naapurimaan vähemmistökirkosta, he eivät olisi käyttäneet sitä pelinappulana kirkkopoliittisessa kiistassa seurauksista välittämättä. Vai kävikö niin, että järjestöt arvioivat pahasti pieleen toimintansa seuraukset?
Järjestöjen edustajat ovat koettaneet vähätellä vihkimyksestä noussutta kohua sillä, että näin on toimittu aiemminkin. Miksi tästä nyt niin pahastutaan? Siksi pahastutaan, että aiemmatkin vihkimykset ovat aiheuttaneet kohua ja keskustelun tarpeen kirkon johdon ja järjestöjen välillä, sillä tapauksia on pidetty sopimusrikkomuksina. Esimerkiksi vuonna 2017 SLEY:n työntekijä Martti Haverinen vihittiin papiksi Keniassa. SLEY:ltä vaadittiin asiasta selvitystä, järjestö pahoitteli ja lupasi korjata jatkossa toimintaansa, ja välttyi näin sanktioilta.
Asian tiimoilta Kirkko & kaupunki -lehti kysyi SLEY:n toiminnanjohtaja Tom Säilältä, aikooko järjestö jatkossakin hakea pappisvihkimystä sellaisista kirkoista, jotka eivät hyväksy naispappeutta, vaikka työntekijä tuleekin työskentelemään Suomessa eikä kyseisessä ulkomaan kirkossa. ”Sen tyyppiset tilanteet tämä piispainkokouksen vastaus karsii kyllä pois”, vastasi Säilä. SLEY:n piispainkokoukselle antamassa selvityksessä luvattiin myös näin: ”Jatkossa, kun Sleyn työntekijä vihitään toisen kirkon papiksi, hänen työyhteytensä ko. kirkkoon on merkittävästi tiiviimpää kuin Haverisella.”
Edellinen on havainnollinen esimerkki siitä, että SLEY ei ole sitoutunut toimintatapoihin, joista on sopinut piispojen kanssa. Myös Juhana Tarvainen vaikuttaa syöneen sanansa. Hän on yksi aikanaan Inkerissä vihityistä papeista, ja yksi harvoista, jolle on myönnetty pappisoikeudet Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tuolloin hän lupasi arkkihiippakunnan tuomiokapitulin pöytäkirjan mukaan näin: ”Sitoudun kirkkomme oppiin ja järjestykseen. Ymmärrän, että viran toteuttamisen suhteen minulle kuuluu samat velvollisuudet ja oikeudet kuin muillekin kirkkomme papeille. Kirkon pappisviran toimittamisen vaatiessa yhteistyötä papiksi vihittyjen naisten kanssa en siitä kieltäydy.” Kotimaan uutisessa hän kuitenkin ilmaisi, että ”Voin tehdä ja teenkin muissa tilanteissa yhteistyötä naispuolisten pastorien kanssa, mutta hengellisissä opetustilanteissa ja jumalanpalveluksissa toteutuvassa alttariyhteydessä itselläni menee omantunnon ja vakaumuksen raja.”
Inkerin kirkon syyskuisen vihkimysepisodin lopputuloksena on viisi uutta pappia, joilla ei ole lupaa toimia pappeina Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa eikä mahdollisuutta (saati kielitaitoa) toimia pappeina Venäjälläkään, sekä lähes varmalta näyttävä taloudellinen sanktio heidän työnantajajärjestöilleen. Kun rajoja venyttää tarpeeksi monta kertaa, niin jossain vaiheessa napsahtaa. Niin makaa kuin petaa.
***
Politiikassa puhutaan Ruotsin tiestä, kirkossa taas jotkut pelkäävät, että olemme Latvian tiellä. Latvian luterilaisessa kirkossa naiset olivat toimineet pappeina vuodesta 1975 lähtien, kunnes vuonna 2016 kirkko muutti omia säädöksiään siten, ettei naisten vihkimystä enää sallittu. Täysin puskista tällainen takaperoinen tasa-arvokehitys ei tullut, sillä Latvian arkkipiispa ei ollut pariin kymmeneen vuoteen suostunut vihkimään naisia papeiksi. Meillä tällaisesta kehityssuunnasta ei ole mitään merkkejä. Kirkkomme virkakäsityksen vastustajat ovat marginaalinen joukko. Osuudeltaan tasainen, ei kasvava. Kasvava sen sijaan on se osa kirkon työntekijöistä ja jäsenistä, jotka kannattavat samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä. Heitä on jo selkeä enemmistö. Kenties jo seuraavassa kirkolliskokouksessa voimasuhteet keikahtavat niin, että tämä viimeinenkin linnake, joka on vastustanut vääjäämätöntä kehitystä, murenee. Siksi näen herätysliikemiesten uhoavan viestin joutsenlauluna; viimeisenä taistona, jonka lopputulos on jo tiedossa.
Nyt on viimeinen hetki istua yhdessä alas, nostaa kissa pöydälle ja todella tarkastella, mikä meitä yhdistää – vai onko ykseydelle enää riittävää pohjaa. Timo Junkkaala kirjoitti äskettäin näin: ”Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkko on siellä, missä evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit evankeliumin mukaisesti toimitetaan.” Odotan herätysliikejohtajilta vastausta tähän yksinkertaiseen kysymykseen: toteutuuko tämä kaikissa Suomen evankelis-luterilaisissa seurakunnissa papin sukupuolesta riippumatta vai ainoastaan muutamassa kirkollisessa järjestössä? Onko kaikkien kirkkomme vihkimien pappien toimittama ehtoollinen oikea ehtoollinen?
Artikkelikuvassa ristiretkeläisten tappio Gazassa. Kuvitusta Matthew Parisin Chronica majorasta 1200-luvulta. Wikipedia.
Korjattu 30.9.: Vihkimys tapahtui P. Marian, ei Annan kirkossa.
