Johdanto
Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma totesi vuonna 2015 Vartijalle antamassaan haastattelussa naisten papiksi vihkimisen herättäneen keskustelua Virossa jokaisen arkkipiispanvaalin yhteydessä:
Arkkipiispa Urmas Viilma: ”Meillä on ollut naispappeja jo 48 vuoden ajan (vuodesta 1967). Kukaan arkkipiispoista ei ole tehnyt päätöstä lopettaa naisten vihkiminen papeiksi. Asiasta ei ole edes keskusteltu kirkolliskokouksessa. Mutta joka arkkipiispanvaalin yhteydessä on ollut erilaisia odotuksia: konservatiivit ovat odottaneet että uusi arkkipiispa lopettaisi vihkimykset, ja liberaalit puolestaan ovat odottaneet, että vihkimykset jatkuvat.”[1]
Huolimatta siitä, että kukaan Viron arkkipiispoista ei ole päättänyt lopettaa naisten vihkimistä papeiksi, arkkipiispojen näkemyserot naisten pappeuteen liittyen ovat vaikuttaneet näkyvästi naisten mahdollisuuteen toimia pappeina. Yhtenä merkittävänä tekijänä on se, että Virossa vain arkkipiispa on vihkinyt uusia pappeja. Tässä artikkelissa selvitän, kuinka Viron kirkon piispat ja eri vaiheet ovat vaikuttaneet naisten mahdollisuuksiin toimia pappeina. Esittelen myös lyhyesti eri aikoina naisten pappeuteen liittyen käytyä keskustelua ja niitä odotuksia ja ennakkoluuloja, joita naispuoliset papit ovat Virossa eri aikoina kohdanneet.
Viilman kommentin perusteella on ilmeistä, että naisten pappeuden hyväksyminen on Viron kirkossa enemmän kirkon liberaalien vaikuttajien kuin keskitien edustajien näkemys. Vaikka naisten pappeus onkin siis näennäisesti kiistämätön osa Viron kirkkoa, sillä kirkolliskokous ei ole sen hyväksymisen jälkeen käynyt ainakaan virallista keskustelua sen lakkauttamisesta, tilanteen säilyttäminen ennallaan on kirkon liberaalisiiven toive eikä yleinen näkökanta.
Arkkipiispa Urmas Viilma ilmoitti virolaisille naispapeille lokakuussa 2015, että hänen kantansa naisten ordinoimiseen oli muuttunut myönteiseksi. Kuva: Kätlin Liimets/Eesti Kirik.
Haastattelin artikkelia varten kolmea virolaista naispuolista pappia, jotka on vihitty papeiksi eri aikoihin. Haastatelluista papeista kuurojenpappi Tiiu Hermat esiintyy artikkelissa omalla nimellään ja vastasi kysymyksiin suomeksi. Toiset vastasivat nimettöminä ja viroksi.
Viron kirkossa hengellisten työntekijöiden joukkoon kuuluvat papit ja diakonit. Diakonit toimivat seurakunnassa avustavina hengellisinä työntekijöinä ja heillä on oikeus saarnata ja kastaa, mutta he eivät saa asettaa ehtoollista ilman arkkipiispan erityislupaa. Diakonin työnkuva poikkeaa siis varsin paljon Suomen evankelis-luterilaisen kirkon samannimisestä tehtävästä. Papeista moni vihitään ensin diakoniksi ja myöhemmin papiksi, näin myös osa haastattelemistani papeista. Haastattelun aikaan heistä kuitenkin jokainen toimi Viron evankelis-luterilaisessa kirkossa papin eikä diakonin tehtävissä.
Keskustelu naisten pappeudesta neuvostoaikana
Kysymys myös naisten vihkimisestä Viron evankelis-luterilaisen kirkon papiksi nousi ensimmäisen kerran pintaan 1920-luvulla, Viron kirkon ensimmäisen arkkipiispan Jakob Kukkin aikana. Myös naisten oli ollut mahdollista opiskella teologiaa Tarton yliopistossa vuodesta 1919 eteenpäin ja jo muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 1922, teologian ylioppilas Margarethe Põldista tuli ensimmäinen Tallinnan Johanneksen kirkossa saarnannut nainen. Ensimmäinen naispuolinen teologisesta tiedekunnasta valmistunut oli Salme Klaos vuonna 1925, ja hänen valmistumisensa myötä keskustelu myös naisten vihkimisestä papiksi alkoi.
1920-luvun lopulla pidetyissä teologien konferensseissa naisten pappeuteen suhtauduttiin lähinnä positiivisesti, mutta päätös aiheesta päätettiin siirtää eteenpäin. Kymmenen vuotta myöhemmin, arkkipiispa Hugo Bernhard Rahamägin kaudella, asiaa käsiteltiin jälleen, mutta silloin vastustus naisten pappeutta kohtaan oli kasvanut merkittävästi ja piispallinen neuvosto linjasi, etteivät kirkon traditio tai Raamattu tunne naisten asettamista papin virkaan. Vuonna 1938 kirkolliskokous päätti, että naisia ei aleta vihkiä papeiksi. Kirkkohistorioitsija Priit Rohtmets on arvioinut, että päätökseen vaikutti teologisten kysymysten lisäksi myös se, että 1930-luvun lopulla pappisvihkimystä hakevia nuoria miehiä oli kirkon tarpeeseen nähden enemmänkin kuin tarpeeksi.
Neuvostoaikana kirkon tilanne kuitenkin muuttui merkittävästi, kun papiston ja papiksi tahtovien määrä alkoi laskea esimerkiksi vainoista ja Siperiaan kyydittämisistä johtuen. Vuodesta 1945 naisia alettiin palkata seurakuntiin saarnaajiksi, mutta he eivät saaneet jakaa sakramentteja, vihkiä eivätkä käyttää Viron kirkon papiston virkatunnusta. Vuosien myötä naispuolisten saarnaajien määrä lisääntyi varsinaisen papiston vähentyessä, ja lopulta vuonna 1965 Pindin seurakunta pyysi, että sen saarnaaja Laine Villenthal vihittäisiin papiksi. Keskustelu naisten pappeudesta alkoi jälleen.
1960-luvun keskustelu naisten pappeudesta keskittyi lähinnä Laine Villenthaliin ja Pindin seurakuntaan. Pieni osa seurakunnan jäsenistä oli ilmoittanut eroavansa seurakunnasta, mikäli Villenthal vihittäisiin papiksi, mutta suurin osa toivoi Villenthalille pappisvihkimystä. Tuohon aikaan Pindin seurakunnassa ei ollut pappia. 12.10.1967 Viron kirkon kirkolliskokous päätti avata pappisviran myös naisille. Keskustelu viran avaamisesta oli yllättävän lyhyt, mihin vaikutti kaksi eri syytä.
Merkittävästi siihen, ettei pitkää keskustelua viran avaamisen tarpeellisuudesta enää käyty, vaikutti kirkon tilanteen muuttuminen. Pappien määrä oli vähentynyt radikaalisti muutaman vuosikymmenen aikana, ja ne periaatteet, joita tuolloin oli käytetty naisten papiksi vihkimistä vastaan, olivat jääneet toissijaisiksi. Pappisvihkimyksen mahdollistaminen myös naisille mahdollisti pappien saamisen useampiin seurakuntiin.
On kuitenkin huomattava myös se, että keskustelu pappisviran avaamisesta myös naisille käytiin samassa kirkolliskokouksessa, jossa Viron arkkipiispa Jaan Kiivit vanhempi ilmaisi vetäytyvänsä arkkipiispan tehtävistä. Syyksi piispan vaihtumiselle oli ilmoitettu Jaan Kiivit vanhemman terveyssyyt, mutta todellisuudessa Kiivit vanhemman vetäytyminen johtui neuvostohallinnon painostuksesta. Piispana toimiessaan Kiivit vanhempi ei ollut toiminut täysin Neuvostoliiton johdon toiveiden mukaisesti, joten hänet oli tarpeen siirtää sivummalle.
Niin suuri kuin siis kysymys kirkon virasta ja sen sukupuolittuneisuudesta onkin, käsiteltiin samana päivänä kirkolliskokouksessa myös varmasti pohdintaa ja vastaamatta jääneitä kysymyksiä herättänyt arkkipiispan eläköityminen ja Alfred Toomingin valinta uudeksi arkkipiispaksi. Tämä todennäköisesti lyhensi sitä keskustelua, joka kirkolliskokouksessa käytiin naisten pappeudesta.
Laine Villenthal oli ensimmäinen virolainen nainen, joka ordinoitiin luterilaisen kirkon papiksi 1967. Kuva: Eesti Kirik.
Laine Villenthal, johon keskustelu naisten pappeudesta Viron kirkossa oli keskittynyt, vihittiin ensimmäisenä naisena Viron evankelis-luterilaisen kirkon papiksi 16.11.1967. 1960-luvun lopulla hänen lisäkseen vihittiin vielä yksi naispuolinen pappi, vuonna 1977 kaksi ja vuonna 1982 vielä kaksi lisää. Arkkipiispa Alfred Tooming ja hänen seuraajansa Edgar Hark siis vihkivät myös naisia papeiksi kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti. Vuonna 1987 arkkipiispaksi valittiin Kuno Pajula ja kirkon linja muuttui.
Jälleenitsenäistyneen Viron arkkipiispat vihkimysvaikuttajina
Kuurojenpappi Tiiu Hermat: ”Kun aloitin teologian opinnot, en ollut vielä varma, että haluaisin juuri papiksi ja silloisesta arkkipiispasta Kuno Pajulasta tiedettiin, että hän ei ollut virkavuosina vihkinyt yhtään naista.”
Arkkipiispa Kuno Pajulan kaudella, jälleenitsenäistyneen Viron alkuvuosina, vastustus naisten papiksi vihkimistä kohtaan alkoi jälleen nousta. Nuorten pappien ja teologian opiskelijoiden piirissä Viron kirkkoon nousi niin sanottu katolinen siipi, joka korosti kirkon hierarkkisuutta, papin virkaa ja joitakin korkeakirkollisia piirteitä. Tämä ryhmä vastusti myös naisten pappeutta ja pyrki perumaan päätöksen naisten vihkimisestä perustellen sitä neuvostoajoista muuttuneella tilanteella. Naispuolisia pappeja virassa oli tuolloin neljä.
Haastattelemani papit kohtasivat Kuno Pajulan ajanjaksolla haasteita sekä tämän katolisen siiven edustajilta että myös seurakuntalaisilta. 1990-luvun alussa opiskellut pappi kuvasi tilannetta näin: ”Jotkin instituutin opiskelijoista halveksivat naispuolisia kanssaopiskelijoita. Samoin miespuoliset kirkkomme papit. Piti olla erityisen hyvä niin opinnoissa kuin käytännön työssäkin, jota tehtiin jo koulun ohella.”[2]Sama pappi kertoi myös, että työelämään siirryttyään monet kieltäytyivät hänen palveluksistaan hautaan siunaamisten kohdalla ja kääntyivät miespuolisen papin puoleen.[3]
Arkkipiispa Kuno Pajulan aikana Viron kirkkoon ei vihitty yhtään naispuolista pappia, mutta Viron evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous ei katolisen siiven kannanotoista huolimatta perunut päätöstään vihkiä myös naisia papeiksi.
Vuonna 1994 uudeksi arkkipiispaksi valittiin Jaan Kiivit nuorempi ja Viron kirkon kirjoittamaton linja naisten pappeuteen liittyen muuttui jälleen. Viron kirkon kuurojenpappi Tiiu Hermat kuvasi muutoksen vaikutusta omaan pappisvihkimykseensä liittyen: ”—aika muuttui ja uusi arkkipiispa oli hyvin myönteinen, samalla meidän omat kuurot sanoivat, että tarvitsevat pappia, heille ei ollut väliä, onko se mies tai nainen”. Jaan Kiivit nuoremman arkkipiispakauden alussa, vuosina 1996 ja 1997, Viron kirkkoon vihittiin yhteensä 10 uutta naispuolista pappia. Määrä oli huomattava suhteessa siihen, että siihen mennessä naispuolisia pappeja Viron kirkon palvelukseen oli vihitty lähes 30 vuoden aikana yhteensä alle 10.
1990-2010-luvuilla, Jaan Kiivit nuoremman ja Andres Põderin toimiessa arkkipiispoina, naispuolisia pappeja vihittiin tasaiseen tahtiin, joskin huomattavasti vähemmän kuin miespuolisia. Vuonna 2014 Urmas Viilman valitseminen arkkipiispaksi herätti jälleen kirkon konservatiivisiiven toiveet naisten pappeuden lakkauttamisesta. Viilma kommentoi naisten pappeutta Viron kirkossa valintaansa seuraavana päivänä sanomalla, ettei ole ”sisäisesti vakuuttunut, että naispappien vihkiminen on Raamattuun pohjautuvaa, mutta vahvistaa, ettei naispappien tule kuitenkaan tuntea itseään kiusatuiksi hänen arkkipiispankaudellaan”.[4]Myöhemmin, ensimmäisen naisen haettua Viilmalta pappisvihkimystä, Viilma kertoi perehtyneensä Raamattuun kummankin näkökulman pohjalta ja sanoi, että Raamatulla voidaan tukea niin naisten pappeuden vastustamista kun hyväksymistäkin. Asiaan perehtymisen myötä myös Viron kirkon nykyinen arkkipiispa Urmas Viilma päätyi vihkimään myös naisia papeiksi.
Naisena ja pappina Virossa
Kaikki kolme haastattelemaani pappia kuvasivat heidän sukupuolensa ja pappeussuunnitelmiensa yhdistämisen tuoneen keskusteluun ristiriitoja joko opiskeluaikoina tai työuran varhaisina vuosina. Kuurojenpappi Tiiu Hermat kuvasi tilannetta näin: ”Monet miespuoliset opintokaverit kyllä nauroivat ajatukselle (Hermatin pappeudesta). Heistä ei kaikista tullut pappeja. Niiden kanssa, jotka tulivat papeiksi, ei ole työn merkeissä ollut mitään vaikeuksia, tarpeen tullessa on mahduttu samaan alttariin ja muutenkin tultu hyvin toimeen.” Myös opintojensa aikana muilta opiskelijoilta ja miespuolisilta papeilta halveksuntaa kokenut pappi kertoi tilanteen olevan ”nyt jo täysin hyvä, tunnen itseni vertaiseksi mieskollegojen kanssa”[5].
Laine Villenthalin 2006 ilmestyneiden muistelmien kansikuva.
Keskustelu naisten pappeudesta papiston ja kirkon muiden vaikuttajien kesken vaikuttaa laantuneen Kuno Pajulan arkkipiispakaudesta, mutta yhteiskunnalla on edelleen erilaiset odotukset naispuolisia ja miespuolisia työntekijöitä kohtaan. Naisten oletetaan olevan pappeina pehmeämpiä kuin miehet ja miehiltä taas odotetaan taitoa ”talousasioissa ja kaikenlaisissa korjaustöissä”. Haastatellut papit kuitenkin kokivat sukupuolittuneiden odotusten liittyvän naisiin ja miehiin yleisesti eikä pelkästään pappeihin.
Haastatelluista nuorin, kolmissakymmenissä oleva pappi kertoi ikänsä olevan odotusten suhteen jopa merkittävämpi kuin hänen sukupuolensa. Hän kuvasi kuuluvansa ikänsä perusteella yleisellä tasolla jopa keski-ikäisten joukkoon, mutta olevansa kirkossa nuorimpia, sillä uusia nuoria pappeja ei ole vihitty. Ikänsä ja sukupuolensa haasteita hän kuvasi sanoen: ”Tuntuu siltä, että on haastavampaa olla nuoremman puoleinen nainen kuin nuoremman puoleinen mies, mikä sekään ei varmasti ole kaikista helpointa”.[6]
Kysymykseen siitä, onko erilaista olla äiti ja pappi kuin isä ja pappi, sain kaikilta haastatelluilta saman vastauksen; ”varmasti on.” Kysymys ei kuitenkaan koskenut pelkästään pappeutta vaan naisia työelämässä yleensäkin.
Kuurojenpappi Tiiu Hermat: ”Meidän yhteiskunnassa aina on naisilta vaadittu enemmän – työn lisäksi on hoidettava kotitalous ja lapset. Isä voi olla poissa iltaisin ja viikonloppuisin, isän on mentävä työnlähetyksiin – se kaikki on ymmärrettävä. Jos äiti tekee niin ja lapset joutuvat olemaan omillaan, hän on huono äiti.”
Haastattelemieni pappien mukaan heidän sukupuolensa ei ole vaikuttanut merkittävästi yhteistyöhön muiden kirkkokuntien edustajien tai muiden maiden luterilaisten kirkkojen edustajien kanssa. Naiseus on saattanut herättää alkuun hämmennystä, mutta nainen pappina on otettu vastaan samoin kuin mieskin. Ainoana poikkeuksena Tiiu Hermat mainitsi haasteeksi yhteistyön Latvian evankelis-luterilaisen kirkon kanssa.
Onkin huomattava, että Viron eteläisessä naapurimaassa, jossa naisten pappeuden suhteen kuljettiin hyvin pitkälti samaa tietä kuin Virossakin, linja muuttui lähes täysin arkkipiispa Jānis Vanagsin valinnan myötä vuonna 1993. Tuosta vuodesta eteenpäin Latvian evankelis-luterilaiseen kirkkoon ei ole vihitty naispuolisia pappeja, ja vuonna 2016 sen kirkolliskokous poisti naisten mahdollisuuden toimia pappeina.
Miten tästä eteenpäin?
Keskustelussa naisten mahdollisuuksista toimia pappeina Viron evankelis-luterilaisessa kirkossa on käyty läpi monia vaiheita 1920-luvulta alkaen. Myös naiset ovat vuodesta 1967 alkaen saaneet toimia pappeina Viron kirkossa, mutta arkkipiispa Kuno Pajulan kaudella kirkolle ei vihitty yhtään uutta naispuolista pappia. Myöhempien arkkipiispojen virkakausien aikoina vihittyjen määrät ovat vaihdelleet paljon. Olisikin kiinnostavaa tietää, ketkä arkkipiispoista rohkaisivat naisia papin tehtäviin ja vihkikö joku arkkipiispoista naispuolisia pappeja vain sosiaalisen paineen sanelemana.
Naisten pappeuden 50-vuotisjuhlaa Virossa vietettiin Tallinnassa syyskuussa 2017. Kuvassa virolaiset naispapit Tallinnan tuomiokirkossa yhdessä arkkipiispa Urmas Viilman ja kunniavieraiden kanssa. Kuva: Endel Apsalon.
On ilmeistä, että arkkipiispalla oli Viron evankelis-luterilaisessa kirkossa suuri vaikutusvalta siihen, vihitäänkö papeiksi pelkästään miehiä vai myös naisia. Keskustelu ja päätöksenteko siitä, onko pappeus sukupuoleen sidottua, kuului kirkolliskokoukselle, mutta ainoana pappeja vihkivänä henkilönä arkkipiispa saattoi naisten pappeuden sallimisesta huolimatta vihkiä papeiksi pelkästään miehiä.
Haastattelujen perusteella ilmeni odotusten olevan hieman erilaiset naispuolisia ja miespuolisia pappeja kohtaan. Ilmiö on haastattelemieni pappien mukaan linjassa myös muiden ammattien ja koko yhteiskunnan naisille kohdistamien odotusten kanssa. Myös pappisnaisten odotetaan hoitavan töiden lisäksi perheasiat, kotityöt ja metatyö, mikä lisää työtaakkaa merkittävästi. Haastatellut eivät kuitenkaan kokeneet odotusten olevan erilaisia erityisesti pappeja kohtaan vaan ilmiötä pidettiin ensisijaisesti yhteiskunnallisena.
Jää vielä arvoitukseksi, käydäänkö Viron kirkon seuraavankin arkkipiispan valinnan alla keskustelua naisten pappeudesta. Kaikki Viron kirkon tähänastiset piispat ovat olleet miehiä, ja mikäli vaaliin ehdokkaaksi asettuisi nainen, keskustelu varmasti nousisi jälleen uudelle tasolle. Keskustelun olemassaolo on tähän asti osoittanut kuitenkin sen, että vaikka kirkolliskokous ei teemaa olekaan käsitellyt 1960-luvun jälkeen, ei se ole itsestäänselvyys kirkon sisällä. On ongelmallista, että naisten pappeuden, joka arkkipiispan puheissa on kirkon normi, säilyttämistä pidetään kirkon sisällä liberaalina mielipiteenä eikä normaalina, arvottamattomana kirkon oppina.
Lähteet
Ketola, Mikko
2015 Onko Viro sittenkään niin sekulaari maa? Arkkipiispa Urmas Viilman haastattelu. – Vartija 5-6/2015.
[1]Ketola 2015.
[2]Pappi 2: ”Instituudis oli mõningaid kaastudengeid, kes halvustasid naissoost kaaslasi. Samuti meespastoreid kirikus. Tuli olla eriti tubli nii õppimises kui praktilises töös, mida juba kooli kõrvalt tegema hakkasime.”
[3]Pappi 2: ”Kuid 1994.a., kui alustasin teenimist, keelduti mõnel korral minust matusetalituse korraldamisel ja pöörduti meesvaimuliku poole.”
[4]Arkkipiispa Urmas Viilma: ”—sisemiselt veendunud, et naisvaimulike ordineerimine on piibellikult põhjendatud, kuid kinnitab, et naisvaimulikud ei pea tundma end tema ülemkarjase perioodil kuidagi kiusatuina.”
[5]Pappi 2: ”Nüüd juba täitsa hea. Tunnen end võrdsena meeskolleegidega”.
[6]Pappi 1: ”Tundub, et nooremapoolne naine olla on keerulisem kui nooremapoolne mees, mis kindlasti samuti ei ole kõige lihtsam”.
