Tartuin sattumalta teokseen, joka ansaitsee tulla mainituksi uudestaan, mikäli sen ilmestyminen vuonna 2003 jäi huomaamatta. Tuva Korsströmin kirja Osaako nainen ajatella? on loistava, yhä ajankohtainen puheenvuoro, joka läpivalaisee länsimaiseen ajatteluun vuosisatojen mittaan juurtuneita asenteita naissukupuolta kohtaan ja kuvaa huomattavien naispersoonien puhetta sukupuolten suhteesta. Vaikka valokeila on länsimaiden kulttuurihistoriassa, havainnot ovat taatusti yleismaailmallisesti päteviä. Kirjan huomioarvo on saattanut kärsiä otsikosta, joka joillekin tuo mieleen klassisen TV-sketsin. Sketsin sisällöllinen arvo tulee samalla tylysti punnituksi.
Kirjassa kuvataan mainioiden esseiden muodossa joukko kulttuuriin vaikuttaneita nais-ajattelijoita, kirjailijoita, filosofeja, aktivisteja, heidän joukossaan Simone Weil, Hannah Arendt, Charlotte Brontë, Alexandra Kollontai, Rosa Luxemburg, Simone de Beauvoir ja Martha Nussbaum, Tunisissa syntynyt juutalainen Gisele Halimi, freudilaisesta yhteisöstä potkut kokenut Luce Irigaray, He’lèn Cixous, Julia Kristeva sekä Mirjam Tuominen. Naisten elämään vaikuttaneet miehet näkyvät tekstissä myös asiaankuuluvin osin.
1800-luvulla herännyt ja 1900-luvulla kasvanut feminismi on historiallinen välttämättömyys, oikeutettu ja vuosisatoja myöhässä. Se on myös monikerroksinen, epäyhtenäinen ja osin sisäisesti ristiriitainen ilmiö. Ääripäinä asiallinen ja rakentava tasa-arvoa hakeva rintama ja toisaalla katkeruudesta, viha- ja uhriasetelmasta voimaantuva militia. Kirjassa äänen saaneet naiset ovat luultavasti kaikkien suuntausten alkuvaikuttajia. Tuva Korsströmin kirjan henkilöistä kukin antaisi aiheen kolumniin. Otan kuitenkin esiin kaksi hahmoa, joiden ajallinen välimatka on noin kolme vuosisataa. Yhteistä heille on säkenöivä rooli aikakauden muusana ja kulttuurin aistina ja dramaattinen kosketus uskontoon ja kirkkoon. Toinen koki elämänsä lopulla kirkon katsomus-väkivallan ja nöyryytyksen mankelin, toiselle kirkko tuli turvapaikaksi elämän lopulla paranoian ja ahdistuksen keskelle. Ensin mainittu on Meksikossa 1651 syntynyt nunna Sor Juana Ines de la Cruz. Jälkimmäinen on 1913 syntynyt suomalainen kirjailija Mirjam Tuominen, Tuva Korsströmin äiti.
Nunna ja inkvisitio
Seurailen ja paikoin siteeraan kirjan kuvausta. Sor Juana Inezin kasvutarina alkaa varhaiskypsästä tiedonhaluisesta lapsesta, joka tiedosti varhain halunsa oppia, ajatella ja kirjoittaa. Lahjakas lapsi esiteltiin hallitsijan, varakuninkaan puolisolle ja hänestä tuli hovin lemmikki. Todennäköisesti neidon vaiheisiin vaikutti auktoriteetti, rippi-isä jesuiitta Nunez de Miranda. Sor Juana päätti lähteä luostariin. Pian hän sai kokea mitä tyttöjen kuului ja ei kuulu tehdä:
”Olen toki selvillä siitä, ettei säädyllisen naisen ole soveliasta osallistua julkisesti koulunkäyntiin, sillä seurauksena olisi läheistä seurustelua miesten kanssa, mikä on riittävä syy välttää julkisia opintoja. Se, etten kyseenalaista miesten saamaa asemaa, johtuu siitä, että koska valtio ei tarvitse naisia raatimiesten harjoittamassa hallinnossa (joka on samasta säädyllisyyttä koskevasta syystä naisille mahdoton), valtio ei piittaa sellaisesta, mistä ei ole miehille hyötyä.”
Näin kirjoitti nunna Sor Juana Ines de la Cruz 1681. Kirjeen saaja oli Antonio Nunez de Miranda, joka oli nuhdellut nunnaa tämän haluista maallisiin opintoihin. Sor Juana vastasi noin napakasti rippi-isälleen, joka edusti katolisen kirkon inkvisitiota. Näin alkoi urhea ura älyllisen vapauden ja naisten oikeuksien esitaistelijana.
Sor Juana Inés de la Cruz (1772). Kuva: Wikipedia.
Vastassa inkvisitio, katolisen kirkon hengellinen totalitarismi ja naisviha. Aseinaan älykäs nenäkkyys, huumori ja diplomatia hän luovi ahdistavaa mahtia uhmaten. Sor oli aikansa tunnetuimpia runoilijoita, Uuden-Espanjan ylpeys ja siirtomaan hallitsijan, varakuninkaan suosiossa. Hovin suosio oli aluksi suojana mutta ennen pitkää kapinallinen nujerrettiin ja katolinen kirkko saattoi sulkea syliinsä alistuneen pyhimyksen. Nobelisti Octavio Pazin kirjoittama elämänkerta teki Sor Juanan tunnetuksi laajemmalle yleisölle.
Sor Juanan teinivuosien vaiheet ovat pimennossa, ja syy hakeutumiseen nunnaksi 20 vuotiaana on jäänyt mysteeriksi. Oliko taustalla uskonnollinen herääminen, pettymys rakkaudessa, seksuaalinen ambivalenssi? Octavio Paz arvelee, että kyseessä oli tietoa ja työrauhaa etsivän köyhän ja kauniin naisen järkevä päätös. Kauniin naisen rooli huomion piirittämänä saattoi olla syy vetäytyä turvaan luostariin.
Ajattelu on kirkolle huolestuttavaa, ja nuoren naisen ajattelu on uhka. Sor Juana Ines oli osallistunut kahden kirkonmiehen teologiseen kiistaan ja joutunut kritiikin kohteeksi, saanut tuntea inkvisition hönkäisyn. Hän kirjoitti teoksen tiedonhalunsa ja kirjailijatyön puolustukseksi, ja esitti siinä myös tyttöjen koulutuksen aloittamista ja tuli näin tölväisseeksi aikansa asennetta tyttöjen ja naisten asemaa kohtaan. Poetisa Americanan alamäki oli alkanut. Hän joutui entisen rippi-isänsä, arkkipiispan epäsuosioon. Varakuninkaan hovin asema heikkeni ajan levottomuuksissa 1690 luvulla. Arkkipiispan ja kirkon ote vahvistui ja Sor Juana Inez sai kokea sen, menetti turvansa ja rohkeutensa ja koki diktaattoreiden uhrien kohtalon. Entiseen rippi-isään turvautuminen johti katumusharjoitukseen, viikkokausien ripitys-kierteeseen ja itsekidutukseen. Octavio Pazin kirjoittama elämäkerta kuvaa, miten aikakauden loistavimmasta kirjoittajasta ja ajattelijasta, ylpeästä ja vapaasta naisesta lyhyessä ajassa puristetaan elämän mehu.
Kuvaavaa on, miten tämä alamäki toisesta suunnasta katsottuna onkin tie ylös. Sor Juanan aikalainen, jesuiittamunkki Diego Calleja julkaisi Sor Juanan elämäkerran pian hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1700. Calleja kuvasi hänen elämäänsä jaloksi vaellukseksi kohti pyhimyksen asemaa. Hurskaiden elämäkerturien mukaan ”Vuonna 1693 Jumalan armo löysi sijan äiti Juanan sydämestä.” Hän ”..jäi yksin sulhasensa kanssa ja kun hän näki Jeesuksen ristiinnaulittuna ihmisten syntien tähden, rakkaus antoi äiti Juanalle voimia seurata hänen jälkiään ja ristiinnaulita omat halunsa ja kärsimyksensä…”
Puhdasoppinen katolisuus näki Sor Juana Inezin kohtalon mystikon tienä kohti uhrautumista, hiljaisuutta ja Jumalalle omistautumista. Lopputulos: Ajatteleva tiedonjanoinen, huomiota herättävän älykäs, kaunis nainen, kunnianhimoinen kirjailija ja itseoppinut totuuden etsijä hunnutettuna kipsikuvana Meksikon tienvarsilla.
Tätäkin tarinaa tulisi kuuluttaa ”from the rooftops” yhä uudestaan. Naisen syrjitty rooli vielä 2000-luvulla on ihmiskunnan häpeätahra. Seksuaalisuuden luonnonvastainen kontrolli, luostarilaitoksen epäterveet selibaattisäännöt, naisen teologinen häpäisy kirkon organisaatiossa on suoraa jatkumoa 1600 luvulta ja keskiajalta. Tarkennan tämän ilmeisen poleemisen väitteeni. Luostarien ja pappisviran selibaatti on hyväksyttävä ja kunnioitettava rakenne silloin, jos se on henkilön luonnonmukainen ratkaisu, jonka kilvoittelijan sielullinen ja psyykkinen rakenne sallii. Sen sijaan, jos luostarilupaus ja papin tai nunnan selibaatti on itsekurin, pinnistyksen, kilvoituksen pakotuksesta ylläpidetty tila, se on ihmisyyden perverssi loukkaus. Uskontojen traditioon piiloutuva rakenteellinen väkivalta on – juuri sitä. Kuten on nähty, luonnollisen seksuaalisuuden torjunta ja kaksimielinen moraali johtaa surullisiin ilmiöihin, pedofiliaan, suhmuroivaan teeskentelyyn ja salailuun tai kärsimykseen itsekidutuksen alla.
Muusa ja kulttuurin omatunto
Toinen Tuva Korsströmin kirjasta poimimani kirjailija ja rohkea ajattelija Mirjam Tuominen 1913-1967 vaikutti maamme ja maailman menneen vuosisadan kohtalokkailla vuosikymmenillä. Hänen vaiherikas elämänsä sisälsi draamaa ja tuskallisia kohtaloita, lyhyen avioliiton sodan varjossa, muuton kauas pikkukaupunkiin outoon ympäristöön, pakoa muistuttavan paluun pääkaupunkiin, lopulta erakoitumisen lähiössä, kamppailua mielenterveyden kanssa. Hänen pakottavasta tarpeesta nouseva kirjailijan ja runoilijan työnsä oli aikakauden tuntojen ja kohtaloiden ilmausta, kapinointia ja sanojen etsintää. Aiheina naisen kohtalo porvarillisuuden roolittamana, ajassa leijuvat aatevirtaukset, henkisyys ja olemassaolon mystiikka. Hänen runotuotannossaan on syvä mystinen ja uskonnollisia tuntoja luotaava kerros. Hänen siveltimenvetonsa etsivät vertaansa ja näitä säkeitä kannattaisi kuunnella tänäänkin.
Mirjam Tuominen. Kuva: Wikipedia.
Teoksessa Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja Liisi Huhtala kirjoittaa Tuomisesta, että ”hänelle oli leimallista jatkuva vereslihalla oleminen,[…] herkkyys teki elämästä vaikeaa ja usein myös hyvin raskasta”. Runoissa ilmenevää uskonnon tuntojen tapailua sävyttää kipeä rehellisyys ja ambivalenssi. Tätä on kuvannut Tuula Hökkä toimittamassaan teoksessa Romanttinen moderni. Kirjoituksia runouskäsityksistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 830 (2016). Mirjam Tuomisen tuotannon tätä teemaa edustaa teos Gud är närvarande (Söderström, Helsingfors 1961). Tuula Hökkä luonnehtii teosta sanoin ”Fragmentaarinen, meditatiivinen, biografinen”. ”…runot alkavat ilmentää mystikon kokemusmaailmaa kohti ei-mitään, joka samalla on Jumalan läsnäoloa.” Tuominen kuvaa omaa runoilijan asennoitumistaan sanaparilla mykistyminen ja kaivertaminen ja uskontoa ”lähes antropologisesti ihmiselle ominaisena metafyysisenä tarpeena.”
Mirjam Tuominen liittyi roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi 1963. Häneltä jäi julkaisematta teos Jesus Kristus Lyra. Siihen sisältyvä runo ”Mykistyminen ja kaiverrus” kuvaa uskonnon puheen vaikeutta, sanoisin tavoittamattoman dialektiikkaa. Runo sisältyy postuumisti julkaisuun teokseen Karvas juoma: Valikoima teoksista. Toimittanut Tuva Korsström, Suomentanut Harry Forsblom (WSOY 1992).
Tuula Hökän artikkeli ”Ambivalenssista Mirjam Tuomisen runoudessa”(Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti Avain, 2011) kuvaa mainittua avainrunoa näin ” Siinä kirjoitetaan, miten mykistyminen ja kaivertaminen ovat vaikeaselkoista kaipuun puhetta” ja sen vaivalloisen matkan kuvausta, joka johtaa tietoon, että Jumalan kirjoitus ei ole kieltä tavallisessa mielessä vaan ”..kirjoitusta lihan ja vereen” ja ”..kaiverrusta sielun mykkyyteen”. ”Äänestä luopuminen luo tilaa yhteisyydelle, puhtaalle olemassaololle ja sille ylevyydelle, jota vain viivoiksi ja kaiverruksiksi muuttunut ei-kirjoitus voi lähestyä”. ”Tuomisen runoissa on näkyvissä vastuunottoa ja porautumista ideologioihin, joista kristinusko on yksi”. ”Kirjoittaminen on Mirjam Tuomiselle pyrkimystä kirjoittaa esiin eettinen ja lopulta uskonnollinen ihminen”. Tämän hienompaa kuvausta uskon, epäilyn ja runouden väreilystä, tunteiden ja eettisten kysymysten universumista saa hakea.
Mirjam Tuomisen soisi saavan lisää huomiota. Suvi Aholan artikkeli (HS 30.6.2019) on tervetullut. Tuva Korsström kertoo äidistään Mirjam Tuomisesta:
”Lisäksi hän reagoi kaikkeen voimakkaasti, ruumiillaan. Hitlerin valtaannousu ja holokausti tekivät hänet liki sairaaksi, ja uhrien kärsimyksestä tuli hänen omaansa. Sodan jälkeen hän pettyi kommunismiin ja hylkäsi koko vasemmiston, kun sai tietoja Stalinin vainoista. Tämän kannatus oli hänestä tekopyhää, kuin kultti.”
Artikkeli toteaa: ”Politiikan sijaan Mirjam Tuominen etsi vastauksia taiteesta ja uskonnosta ja kääntyi lopulta katoliseen uskoon. Sitä aikalaisyleisö ei ymmärtänyt”. Otsakkeeni Nainen, kirkko ja uskonto antaisi aiheen lukuisiin muihin parahduksiin. Eräissä uskonnollisissa liikkeissä toksisen maskuliinisuuden, fundamentalistisen pietistisen inkvisition ja hengellisen julmuuden yhdistelmä on tuottanut kohtaloita, jotka ovat jopa julmempia kuin tässä kerrotut.
