Hannah Arendt

Nainen, joka halusi ymmärtää pahuutta

Hannah Arendt -elokuva.

Margarethe von Trottan ohjaamassa elokuvassa Hannah Arendtia näyttelee Barbara Sukowa.

 Hannah Arendt oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä ajattelijoista, naisfilosofi, joka loi teoriaa modernin poliittisen elämän piirteistä, ihmisen kokemuksellisuudesta sekä ajatteluprosessista. Pari vuotta sitten Hannah Arendtista ilmestyi elokuva, joka keskittyy Arendtin elämän kiistellyimpään aiheeseen eli natsi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiin, josta Arendt kirjoitti raportin The New Yorker -lehdelle.

Elokuva kuvaa Arendtin raporttien syntyprosessia sekä niiden jälkeistä keskustelua: luomisen tuskaa, vastaanoton poleemisuutta sekä koko aiheeseen liittyvää synkkyyttä. Ennen kaikkea elokuva on henkilökuva omintakeisesta ajattelijasta, joka yritti varoittaa ihmisiä siitä, miten helposti ajattelematon ihminen kykenee pahaan.

The New Yorker -lehti sai yllättävän tarjouksen Hannah Arendtilta (Barbara Sukowa) vuonna 1961: Arendt tarjoutui kirjoittamaan oikeudenkäyntiraportin Adolf Eicmannin oikeudenkäynnistä, joka käytäisiin Israelissa.

Eichmannia syytettiin miljoonien juutalaisten tappamisesta. Arendt oli arvostettu filosofi, joten The New Yorker suostui julkaisemaan Arendtin raportit ilomielin. Lehti ja Arendt eivät kuitenkaan aavistaneet, millainen polemiikki Arendtin kirjoittamista raporteista syntyisi.

The New Yorker -lehden toimitus vastaanotti väsyneenä tuhansia kirjeitä, puheluita ja yleisönosastonkirjoituksia samaan aikaan, kun Arendtin postilaatikkoon ilmestyi tappouhkauksia ja syytöksiä natsin puolustamisesta.

Ystävät käänsivät selkänsä Arendtille ja häntä vastaan aloitettiin kampanja, jonka kautta hänen akateeminen arvonsa haluttiin laskea. Arendtia syytettiin natsiksi ja antisemiitiksi, vaikka hän oli itse juutalainen. Elokuvassa Arendt pakenee palautetta maaseudun rauhaan ja eristäytyy ajattelemaan.

Elokuva piirtää kuvan Arendtista itsenäisenä ajattelijana, joka ei piittaa muiden mielipiteistä vaan tekee mitä tahtoo. Arendtia kuvataan paljon yksin ja savuketta polttamassa. Savukkeen savu symboloi kenties ajattelun virtaa, mutta sen jatkuva läsnäolo Arendtin kädessä tuntuu paikoin liiankin alleviivaavalta. Toisaalta tupakointi voi olla myös tyylikeino, jolla painotetaan Arendtin riippumattomuutta ja vapautta.

Elokuvassa korostetaan Arendtin teoriaa ajattelusta ja sen merkityksestä pahuuden estämisessä. Adolf Eichmann ei ollut Arendtin mukaan sydämetön hirviö, joka halusi tappaa tuhansia vaan pelkkä ajattelematon toimistorotta, joka toteutti ylemmän tahon käskyjä – siis byrokraatti pahimmasta päästä. Eichmann oli ”nobody”, kuka tahansa.

Nämä väitteet saivat yleisön raivostumaan, sillä natsit haluttiin nähdä läpikotaisin pahoina väärintekijöinä. Elokuvassa vilahtelevat dokumentaariset kuvakoosteet Eichmannin oikeudenkäynnistä. Niissä Eichmann lasikoppiin kahlittuna toistelee tyhjiä kliseitä ja haluaan toteuttaa hänelle määrätyt tehtävät.

Samaan aikaan, kun keskitysleireillä omaisensa menettäneet juutalaiset pyörtyilevät todistajalausuntojensa aikana holokaustin kauheuksia muistellessaan, syyttäjä käy Arendtin mielestä aiheetonta valtataistelua syytetyn kanssa: syyttäjän raivokas tunnetila dominoi oikeudenkäyntiä itse asian kustannuksella.

Arendt itse seuraa oikeudenkäyntiä yrittäen ymmärtää natsin mielenlaatua pelkän tuomitsemisen sijaan. Kun muut toimittajat jo uupuvat oikeudenkäynnin seuraamiseen, Arendt sytyttää uuden savukkeen ja jatkaa työtään. Hän on heltymätön ja omapäinen, mutta kaikkea muuta kuin kylmä.

Kirjoittamisprosessi on Arendtille vaikea ja oikeudenkäynnin jälkeen häneltä kestää kauan ryhtyä työhön, vaikka materiaali on periaatteessa valmiina. Arendtin menneisyyden muistot nousevat pintaan ja hän kamppailee vaikenemisen ja rehellisyyden välimaastossa: voiko pahuuden arkipäiväisyydestä kirjoittaa ollenkaan? Arendt aavistaa aiheen arkaluontoisuuden, mutta yrittää silti kirjoittaa asioista suoraan ja tunteilematta. Tämä tulkitaan kylmyytenä ja piittaamattomuutena, eikä yleisö ymmärrä Arendtin lähtökohtaa tarkastella holokaustia filosofisesti.

Martin Heidegger

Filosofi Martin Heidegger (1889–1976) oli Arendtin nuoruuden rakkaus.

Arendtin nuoruudesta nostetaan esiin Arendtin suhde opettajaansa, filosofi Martin Heideggeriin. Opiskelijatytön ja vanhan professorin lemmenhetkiä kuvataan heleästi, kun koko muun elokuvan ajan vallitsee tumma ja synkkä värimaailma. Aika ennen toista maailmansotaa ja Hitlerin natsihallintoa oli valoisaa, kun sen jälkeen pimeys tuntuu vain syvenevän Arendtin elämässä.

Pahinta on, että Heidegger, Arendtin nuoruudenrakastettu, paljastuu natsimieliseksi Hitlerin kannattajaksi, joka ylistää isänmaata ja Hitleriä avoimesti heti tämän valtaannousun jälkeen. Arendtille tämä tulee shokkina.

Todellisuudessa Arendtin ja Heideggerin suhde kesti alle vuoden ja oli vain yksi tapahtuma Arendtin vaiherikkaassa elämässä. Elokuvassa suhteelle annetaan mielestäni liiankin suuri painoarvo, kun sitä käsitellään Arendtin ainoana menneisyyden haamuna. Traumoja lienee jättänyt myös se, että Arendt oli itsekin jonkin aikaa vangittuna Hitlerin vastustamisesta ja onnistui lopulta pakenemaan juutalaisvainoja ulkomaille, kun hänen moni ystävänsä kuoli keskitysleireillä.

Arendt antoi raporteilleen alaotsikon: ”pahuuden tavanomaisuus”, mikä aiheutti ristiriitoja. Arendt ei tarkoittanut, että pahuus olisi jotenkin tavanomaista tai yleistä, vaan että se saattoi tapahtua huomaamatta ja tavallisten ihmisten toimesta.

Siksi hän totesi myös joidenkin juutalaisjohtajien toimineen yhteistyössä natsien kanssa: he eivät ajatelleet mitä tekivät. Tämä väite aiheutti luonnollisesti kauhistusta ja torjuntaa. Muun muassa The New Yorker -lehden toimitus pyysi Arendtia poistamaan teesin raporteista kokonaan, sillä se tulisi raivostuttamaan lukijat ja viemään huomion Arendtin pääteesiltä pahuuden tavanomaisuudesta.

Arendt ei kuitenkaan suostunut perääntymään väitteestään, että mikäli juutalaiset olisivat olleet paremmin organisoituneita ja heillä olisi ollut selkeä johtaja, ei kuolonuhrien määrä olisi ollut niin korkea. Juutalaisten ”yhteistyö” natsien kanssa ilmensi Arendtin mukaan sitä, miten laajalle levinnyt ilmiö pahuuden tavanomaisuus olikaan: totalitarismi saattoi sokeuttaa kenet tahansa.

Pahuuden tavanomaisuuden teema tulee esiin elokuvassa mielestäni myös holokaustin tapahtumien ja raporttien julkaisun jälkeen: Arendtin ystävät kääntävät hänelle selkänsä ja tuomitsevat hänet natsiksi tutustumatta tarkemmin Arendtin ajatuksiin. Moni Arendtin ystävä ilmaisee julkisesti pettymyksensä häneen ja katkaisee välit Arendtiin.

Surullisinta on, että he eivät suostu enää minkäänlaiseen yritykseen ymmärtää Arendtia vaan sulkevat korvansa kaikilta Arendtin keskusteluyrityksiltä. Arendt tuomitaan usein suoralta kädeltä ilman tarkempaa tutustumista siihen, mitä hän todella sanoi. Ystävien hylkääminen ikään kuin todistaa Arendtin teorian pahuuden tavanomaisuudesta: yleinen ilmapiiri sumentaa helposti oman arvostelukyvyn.

Sama ilmiö, yleisen mielipiteen seuraaminen oman ajattelun ja päätöksenteon sijaan, toistuu yhä edelleen totalitarististen valtioiden romahtamisen jälkeen, kun ihmiset seuraavat auktoriteetteja pysähtymättä miettimään itse, mitä todella ajattelevat asiasta. Ilmiö on erittäin vaarallinen. Mielestäni tämän käsitteleminen on elokuvan suurin ansio: elokuva laajentaa Arendtin raporttien teeman pahuuden tavanomaisuudesta onnistuneesti myös hänen omaan elämäänsä ystävien reaktioiden kautta. Arendt kohtaa itse juuri sen pahuuden, josta yrittää muita varoittaa.

Eichmann in Jerusalem

Arendtin tunnetuin teos on ”Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil” (1963).

Barbara Sukowa ilmentää Arendtina hienosti surua ja tuskaa, joita vihaviestit ja väärinymmärrykset hänessä herättävät. Elokuva onkin kuin Arendtin päiväkirja Eichmann in Jerusalem -raporttien synnystä ja vastaanotosta. Se kuvaa luomisprosessin ja aloittamisen vaikeutta, aiheen vahvasti tunnepitoisia liittymäkohtia omaan elämään, julkaisemiseen liittyviä paineita, muiden odotuksia ja lopulta vastaanoton raivokkuutta.

Vaikka Arendt on arvostettu tutkija ja kirjoittaja, se ei tarkoita, että uusi tuotos syntyisi häneltä helposti. Luominen vaatii tutkimista, paneutumista, yksinoloa ja ennen kaikkea ajattelua, jossa erilliset langat yhdistyvät kokonaiseksi teoriaksi.

Elokuvan tärkeimmät teemat esitetään dialogin tai monologin muodossa. Monesti tulee tunne ikään kuin katsoisi kuvin varustettua kuunnelmaa, kuten Peter Bradshaw The Guardian -lehden arvostelussa toteaa. Elokuvan visuaalinen ilme ei hätkähdytä ja ohjaaja/käsikirjoittaja Margarethe von Trotta keskittyykin enemmän tuomaan esiin Arendtin filosofisia ajatuksia kuin luomaan kiehtovan kuvamaailman.

Eleetön ja yksinkertainen kuvaus tarjoaa tilaa Arendtin ajatuksille, jolloin visuaalinen briljeeraus ei vie niiltä huomiota. Lopussa on jopa seitsemän minuuttia kestävä Arendtin monologi, jossa hän ikään kuin antaa loppulausunnon aiheesta. Monologi on hieno tiivistys Arendtin ajatuksista koskien pahuutta ja ajattelemattomuutta. Suurin osa monologin tekstistä on Arendtin vuonna 1971 kirjoittamasta esseestä ”Thinking and Moral Considerations: A Lecture”, jossa hän selventää raporttiensa ja niistä kootun teoksen Eichmann in Jerusalemin teemoja.

Elokuva antaa virheellisen vaikutelman, että Arendt lausui monologin sanat jo Eichmannin tapauksen yhteydessä. Jos näin olisi todella ollut, olisi Arendtin ympärille syntynyt polemiikki ollut luultavasti laimeampi. Näin tosielämän tapahtumia taivutetaan draaman muotoon sopivaksi.

Elokuvassa Arendtille annetaan mahdollisuus puolustautua, kun todellisuudessa hän ei juurikaan keskittynyt siihen vaan piti kiinni kirjoittamistaan teeseistä intohimoisesti ja aluksi jopa kieltäytyi selventämästä ajatuksiaan.

Elokuvan katsottuani aloin pohtia, kuinka paljon elokuvia filosofeista on ylipäätään tehty ja mikä olisi paras keino ilmentää filosofisia ajatuksia elokuvan keinoin. Miten siis kuvata ajattelua ulospäin?

Hannah Arendt -elokuvassa käytetään paljon puhetta, ja usein ajatellaankin, että sanat ovat selkein tapa esittää ajatuksia ja ideoita. Näin ollen Hannah Arendt – The Woman Who saw Banality in Evil on harvinaisen kiinnostava elokuva: se onnistuu vangitsemaan filmille kuin oppitunnin muodossa Arendtin ideat ajattelusta ja samalla havainnollistamaan draamallisen elokuvan keinoin Arendtin läpikäymää ajatteluprosessia.

Kuitenkin elokuvassa olisi voitu mielestäni hyödyntää kerronnallisten keinojen lisäksi visuaalisia keinoja monipuolisemmin, jolloin katsojalle olisi tarjolla enemmän silmänruokaa ja esteettisiä elämyksiä itse asian ohella. Esimerkiksi värimaailman vaihtelulla, asettelulla ja erilaisilla kuvakulmilla olisi heti saanut lisää mielenkiintoa visuaaliseen ilmeeseen.

Elokuva on kokonaisuudessaan kuvattu vahvasti Arendtin näkökulmasta ja se antaa äänen ensisijaisesti Arendtille. Arendt on läsnä lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa, eikä juuri muita näkökulmia käsitellä sen syvällisemmin.

Elokuvassa luodaan vaikutelma, että Arendt oli oikeassa ja muut väärässä. Todellisuudessa asiat eivät menneet näin yksinkertaisesti. Olisi ollut mielenkiintoista, jos elokuvassa olisi tuotu enemmän esiin myös Arendtin kohtaaman kritiikin sisältöä ja perusteita.

Kaikki eivät tuominneet Arendtia ensi kädeltä kuten moni hänen ystävänsä, vaan toiset todella tutustuivat siihen, mitä Arendt kirjoitti ja olivat perustellusti eri mieltä hänen kanssaan. Raporttien aiheuttama kohu ei poikinut ainoastaan ”Kuole natsi” -lappusia Arendtin postilaatikkoon, vaan myös kuhinaa kaduilla, toreilla ja salongeissa. Tällaisille arkisille reaktioille, keskusteluille ja ajan ilmapiirille olisi mielestäni voinut olla enemmän tilaa elokuvassa.

Kaiken kaikkiaan elokuvan aihe on historiallinen ja filosofinen, mutta elokuva käsittelee aihetta ainoastaan henkilökuvan kautta. Arendt jatkoi kamppailua pahuuden teeman kanssa koko loppuelämänsä ajan, mutta elokuva ei kerro, mihin lopputulokseen Arendt pahuuden suhteen lopulta päätyi. Sen selvittäminen vaatiikin jo Arendtin omiin teksteihin tarttumista.

Minni Leivo
Kirjoittaja on teologian ylioppilas.

Arvioitu elokuva:
Hannah Arendt – The Woman Who saw Banality in Evil. Ohjaus Margarethe von Trotta. Pääosassa Barbara Sukowa. Pituus 1 t 53 min. 2012.


Avatar photo

Kirjoittaja


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.