Kristus-ikoni.

Myyttinen ikonikiista

Ikonikiista Bysantissa on hyvin monitahoinen historiallinen ajanjakso. Valitettavan usein kiista silti esitetään hyvinkin yksitahoisesti.

Kiistan voittajien versio tapahtumista on määräävänä. Siitä saarnataan yhä vuosittain kirkoissa tai toistellaan ikonikerhoissa ympäri maan. Versio ei kuitenkaan kestä historialliskriittistä tarkastelua.

Leslie Brubaker kirjassaan Inventing Byzantine Iconoclasm (2012) summaa version seuraavasti.

Kaikki alkoi vuonna 726 keisari Leo III:n toimesta. Kiistan aikana Bysantissa hävitettiin ja turmeltiin lähes kaikki Jeesusta ja pyhiä esittäneet ikonit. Se oli myös koko yhteiskuntaa repivää aikaa, luova työ hiipui ja erityisesti munkit tai naiset puolustivat ikoneita.

”Jokainen näistä olettamuksista on väärässä”, Brubaker toteaa napakasti.

Kiistan yksityiskohtaisen läpikäynnin saa lukea jo mainitun Brubakerin ja John Haldonin yhteisestä kirjasta, lähes tuhatsivuisessa Cambridgen yliopiston julkaisemassa Byzantium in the Iconoclast Era, c. 680–850: A History (2011).

He lopettavat yhteisen teoksensa tylyyn lauseeseen: ”Toivomme, että jos emme ole saavuttaneet mitään muuta, voimme ainakin vakuuttavasti sanoa, että 700- ja 800-vuosisatojen ikonofiilien versio Bysantin historiasta on vihdoinkin saatettu haudan lepoon.”

Kuvataidetta on jo varhain ollut kristinuskossa. Kiistassa tämä ei niinkään ollut ongelmana. Tyypillinen asenne oli 500-luvun paavillinen ohjeistus. Sen mukaan kuvat opettavat lukutaidottomia. Niitä ei tule vähätellä tai tuhota, muttei myöskään kunnioittaa sen enempää.

Ikonikiistan keskiössä oli kuvien muuttunut käyttö. Käytännössä niitä vähitellen alettiin kumartaa, kosketella ja suudella. Kunnioitus ei siis ollut vain arvostava asenne tai jotain abstraktia vaan hyvinkin fyysistä tekemistä. Nämä käytänteet ja tavat ovat nykyään arkea vaikkapa ortodoksisissa kirkoissa.

Tapa oli jo vuosisatojen aikana tullut tutuksi reliikeistä, pyhäinjäännöksistä. Erityisesti 600-luvulla tämä kunnioitus alkoi siirtyä myös kuviin. Pyhien läsnäolo reliikeissä siirtyi siis vähitellen kattamaan myös heidän kuviaan.

Bysantissa kaivattiin samanaikaisesti selityksiä jättimäisille mullistuksille. Suuria osia alueista menetettiin. Sodat eivät sujuneet. ”600-luvun viimeisten vuosikymmenten kristityille maailma ei ollut vain muuttumassa, vaan se vaikutti olevan loppumassa”, kiteytti eräs tutkija.

Ajatus siitä, että Jumala kurittaa omaa valittua kristikansaansa sen synneistä oli yleinen. Joidenkin mielestä kasvava ikonien kunnioitus vaikutti olevan liiankin lähellä epäjumalanpalvontaa ja vierasta kristinuskolle.

Ikonikiista alkoi nykytietämyksen mukaan 720-luvulla. Ainakin silloin sen ensimmäiset merkit ilmenivät, kun piispojen kirjeenvaihdossa väiteltiin ikonien kunnioittamisesta. 730-luvulla kiista oli jo hieman levinnyt. Yksi piispa oli jo aikeissa poistaa kirkkorakennuksesta ikonit.

Vakiintunut väittämä on, että ikonien vastustus alkoi nimenomaan keisarin toimesta. Tyypillisesti väitetään, että Leo III olisi aloittanut ikonikiistan poistamalla Jeesuksen ikonin palatsinportilta. Lähteiden kriittinen analyysi ei tue tätä väitettä. Kertomuksessa taitaa olla kyse jälkikäteen kirjoitetusta kauhistelusta. Keisari oli kuitenkin vähintäänkin varauksellinen ikonien kunnioitusta kohtaan.

Nykytietämyksen valossa olisi ”järkevää päätellä, että keisari Leo III ei ollut ikonoklasti siinä merkityksessä, jonka myöhempi ikonofiilinen traditio hänelle määräsi ja jonka monet modernissa historiantutkimuksessa hyväksyivät”, Brubaker ja Haldon arvioivat.

Väite, että ikonien vastustaminen olisi islamin tai juutalaisuuden vaikutusta, on tyypillinen esimerkki voittajien kauhistelusta. Väitteillä yritettiin saada ikonien vastustaminen vaikuttamaan ulkopuoliselta – esimerkiksi ”saraseeniajattelulta”.

Ikonien virallisempi vastustaminen alkoi keisari Konstantinos V:n aikaan. Hän oli Leo III:n poika. 740-luku oli ollut traumaattinen ja pääkaupunkia oli vaivannut nälänhätä, rutto ja maanjäristys. Keisari omaksui kielteisen kannan ikonien kunnioitukseen. Hänen menestyneellä sotasankari-isällään oli ollut varauksellinen kanta ikoneihin.

Vuonna 754 keisari Konstantinos kutsui kokoon kirkolliskokouksen tekemään ikonikielteisestä kannasta ortodoksisen opin. Kirkolliskokous piti itseään yleisenä ja siten auktoriteettina uskon asioissa. Kirkolliskokous piti ikonien kunnioittamista uutuutena, vailla tarvittavaa perinteen tukea. Historiallisesti tarkasteltuna arvio oli aika lailla perusteltu.

Huolimatta kielteisestä kannastaan kuviin kirkolliskokous päätti, ettei ikoneita saa hävittää, poistaa tai turmella. Mahdolliset muutokset kirkkorakennuksessa sai sen mukaan tehdä vain patriarkan tai keisarin luvalla. ”On hyvin vähän konkreettista näyttöä todellisesta tuhoamisesta”, Brubaker ja Haldon tylysti arvioivat.

He muistuttavat, ettei bysanttilainen ikonoklasmi ollut raju samalla tavalla kuten vaikkapa uskonpuhdistuksen aikaan. Voisi lisätä, ettei kyse ollut jostain samantyyppisestä kuin patsaiden räjäyttely vuonna 2001 Afganistanissa.

Nimitystä ikonoklasti käytettiin Bysantissa ensikerran 720-luvulla. Se oli haukkumanimi ja tuli käyttöön ikoneita vastustavien nimitykseksi. Käsitettä ikonoklasmi alettiin käyttää vasta 1950-luvulla viitattaessa Bysantin ikonikiistaan.

Ainoa uskottava esimerkki ikonien poistamisesta itse pääkaupungissa tapahtui vasta yli kymmenen vuoden päästä vuoden 754 kirkolliskokouksesta. Yhtä kirkkorakennusta peruskorjattiin ja samalla sen kuvaohjelmaa muutettiin. Aika proosallinen tapahtuma ja kaukana kiistan tarunhohtoisista kauhutarinoista. Bysantissa ei siis hävitetty ja turmeltu kaikkia ikoneja. Se on pelkkää tarua. Munkkeja ei erityisesti vainottu kiistan aikana. Enemmistö piispoista ja luostareista asettui keisarin puolelle.

Omanlaisensa ongelman tämä tilanne aiheutti, kun ikoneista myöhemmin tuli osa ortodoksista oppia. Fanaattisimmat ikonien puolustajat olisivat halunneet estää ikonia vastustaneiden kirkonmiesten jäämistä virkoihinsa. Ratkaisu oli pragmaattinen ja he saivat pääosin jäädä virkoihinsa.

Ikonien vastustaminen teki paluun myöhemmin. Kyse oli eräänlaisesta toisesta aallosta. Keisarit ajattelivat, että ikonia vastustaneet keisarit olivat pärjänneet sodissa ja muutenkin osoittaneet kestävyyttä kriiseissä, joten ikonit ehkä sittenkin olivat juurisyy.

Ikonien puolustus ei aina kestänyt päivänvaloa. Se auttaa ymmärtämään ikonien vastustajia. Esimerkiksi Teodoros Studionilainen opetti julkisesti ylevästi ikoneista, mutta yksityisesti hän opetti, että pyhän ikoni voi toimia kasteessa kummina. Hän peräti kehui, kun ihmiskummi oli korvattu kasteessa pyhällä ikonikummilla.

800-luvulla ikonit vakiinnuttivat asemansa. Virallisesti ikonikiista päättyi vuonna 843 kirkolliskokouksen päätöksellä.

Ikonien voitosta tehtiin ortodoksisuuden riemuvoitto, eikä siinä vain juhlita ”ikonin ortodoksisuutta, vaan kuvaa ortodoksisuuden ikonina”, kuten eräs 1900-luvun ortodoksiteologi hyvin kiteytti.

Ikonit ovat niin leimallinen piirre ortodoksisuudessa, että nykyään on hyvin vaikeaa kuvitella sitä ilman ikoneita. Tai oikeastaan edes vähemmällä määrällä niitä. Ratkaiseva askel tähän otettiin ikonikiistan myötä.

Oppihistoria on liian usein liiankin yksitahoista, joskus jopa naiivia. Asiaa voi verrata Raamatun historiaan. Vanhan testamentin kertomus on kiehtova, mutta historialliskriittisesti tarkasteltuna huomattavasti monitahoisempi.

Saarnoissa tai ikonipiireissä ei tarvitse luennoida, mutta väitteiden siellä tulee kestää kriittisempää tarkastelua.

Se on vastuullista ja myös uskottavampaa.

Artikkelikuvassa Kristus Pantokrator-ikoni 500-luvulta Pyhän Katariinan ortodoksisesta luostarista eli Siinain luostarista.


Avatar photo

Kirjoittaja

Lars Ahlbäck on ortodoksipappi, lähihoitaja ja teologian suurkuluttaja.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.