Pirminiuksen legenda ja valmiina syntynyt kristinusko
Pirminius, 700-luvun alkupuoliskolla frankkien valtakunnassa vaikuttanut munkki, on ensimmäisenä tallentanut legendan apostolisen uskontunnustuksen synnystä. Hän kertoo ensin – lähinnä evankeliumien ja Apostolien tekojen tekstejä yhdistellen ja harmonisoiden – kuinka Jeesus kolmantena päivänä kuolleista noustuaan ilmestyi seuraajilleen, käyskenteli ihmisten keskuudessa neljänkymmenen päivän ajan ja opetti monenlaista Jumalan valtakunnasta. Ennen taivaaseenastumistaan hän levitti kätensä oppilaidensa ylle, antoi heille lähetyskäskyn ja lupasi heidän saavan pian myös Pyhän Hengen voimakseen korkeudesta. Tämän jälkeen Pirminius kertoo, kuinka Jeesuksen oppilaat palasivat Jerusalemiin, pysyivät yksimielisinä rukouksessa, saivat helluntaina mahtavan taivaallisen äänen jälkeen kukin ylleen liekin muodossa laskutuvan Pyhän Hengen ja puhuivat vierailla kielillä.
Pirminiuksen välittämä legenda täydentää kuitenkin Raamatun kertomuksista luotua koostetta kuvauksella, jonka mukaan apostolit laativat heti Hengen saatuaan nykyisinkin ”apostolisena” tunnetun uskontunnustuksen. Pietari sanoi: ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan.” Sitten kukin apostoleista vuorollaan muotoili yhden uskontunnustuksen lauseista, ja viimeisenä Tuomas päättää tunnustuksen sanoihin ”lihan ylösnousemuksen, ikuisen elämän”. Tämän jälkeen oppilaat hajaantuivat maailman joka kolkkaan, saarnasivat kaikille kansoille ja kastoivat heitä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Sitten he siunasivat tehtäviinsä piispoja, diakoneja, vanhimpia ja vihkivät työhönsä myös muita kirkon palvelijoita.
Pirminiuksen välittämää legendaa pidettiin keskiajalla luotettavana kuvauksena kristinuskon synnystä. Sen tarkoituksena oli vahvistaa käsitystä kristinuskon yliluonnollisesta ilmoituksesta ja opillisesta yhtenäisyydestä, joka oli vallinnut sen piirissä alusta alkaen. Kristinusko perustui Jeesuksen, Jumalan Pojan ja lihaksi tulleen Jumalan, maan päällä julistamaan oppiin, jonka hän oli välittänyt sellaisenaan apostoleilleen ja jota kirkko edelleen julisti. Kristinusko oli yksi ja selvä jumalallinen totuus, joka oli Jeesuksen sanoissa ja teoissa tullut valmiina maailmaan. Keisari Konstantinoksen myötä Rooman valtakunnanuskonnoksi kohonneen kristinuskon kirkkoisät ja myöhemmät opettajat saattoivat katsoa historiassa taaksepäin ja pitää oikean opin voittoja selkeinä tosiasioina. Toisella vuosisadalla kirkko oli nujertanut gnostilaisuudeksi kutsutun harhaopin, jonka mukaan Vanhan testamentin Jumala ei ollut korkein Jumala eikä Jeesuksen Kristuksen isä, vaan kurja demiurgi, katoavan maailman luoja. Jeesuksen maailmaan pelastajaksi lähettänyt korkein Jumala oli näiden opettajien mukaan kaiken aineellisen yläpuolella. Mutta ”valhetieto” oli kukistunut. Vastaavalla tavalla kirkko oli saanut voiton montanolaisista, jotka vuoden 200 vaiheilla julistivat pikaista maailmanloppua.
Myöhemmin, 300-luvulla kirkko oli voittanut taistelun areiolaisia opettajia vastaan, joiden mukaan Jeesus oli Jumalan Poika, mutta kuului saman Jumalan luomistyön piiriin kuin muukin luomakunta. Julistettuaan Kristuksen Isästä ikuisuudesta syntyneeksi kirkko voitti 400-luvulla myös kiistan Jeesuksen äidin Marian asemasta. Mariaa ei Efeson kirkolliskokouksen jälkeen enää sopinut kutsua Kristuksen synnyttäjäksi – kuten Nestorios ja hänen seuraajansa tekivät – vaan jumalansynnyttäjäksi. Opillisten voittojen myötä kirkko oli nostanut taivaallisiin korkeuksiin paitsi Jeesuksen myös hänen äitinsä, tahrattoman neitsyen. Opinmuodostuksensa rinnalla yhtenäiseksi itsensä mieltävä kirkko oli taistellut monilla rintamilla osoittaakseen oppinsa jumalallisen alkuperän, ilmoituksensa filosofisen perusteltavuuden ja arvojensa moraalisen ylivertaisuuden. Kun Raamattua luettiin, kaikkiin sen teksteihin projisoitiin voittoisan kirkon teologia ja itseymmärrys, olivatpa selitykset kuinka keinotekoisia tahansa.
Hyödyllinen ja välttämätön legenda
Pirminiuksen legenda katosi uudella ajalla samaan mytologian hämärään, josta se oli tullutkin. Legendaa paremmin säilyi kuitenkin käsitys yhdestä alkuperäisestä kristinuskosta. Idän ja lännen kirkkoja vuosisatojen ajan raastaneissa konflikteissa kaikki osapuolet ovat katsoneet edustavansa alkuperäistä, Jumalan ilmoittamaa kristinuskoa. Läntistä kristillisyyttä ravistelleet ja paavin johtamaa kirkkoa hajottaneet 1500-luvun reformaattorit – Martti Luther, Philipp Melanchthon, Ulrich Zwingli, Jéan Calvin ja muut – katsoivat kiteyttäneensä opeillaan aidon apostolien julistaman kristinuskon. Saman käsityksen vallassa ovat oppiaan levittäneet myös uuden ajan uudet kirkkokunnat ja herätysliikkeet. Teoria yhdestä alkuperäisestä kristinuskosta on koettu aina ja kaikkialla välttämättömäksi, koska se on tukenut kulloinkin äänessä olevan kirkkokunnan tai ryhmän käsitystä hallussaan olevasta totuudesta ja oikeasta raamatuntulkinnasta.
Ajatus valmiina syntyneestä kristinuskosta jatkaa elämäänsä myös sellaisissa teologisissa tulkinnoissa, joissa tunnustetaan selvin sanoin, että kristinusko kehittyi maailmanuskonnoksi pienestä juutalaisuuden parissa syntyneestä liikkeestä. Yhtäältä voidaan esimerkiksi sanoa, että kristinuskon ydinopetuksia – etenkin niitä, jotka on ilmaistu apostolisessa uskontunnustuksessa – on julistettu ja tunnustettu alusta alkaen, mutta ne ovat ajan kuluessa saaneet väistämättä myös uusia tulkinnallisia ulottuvuuksia. Toisaalta kristinuskon valmiina syntymisestä on voitu pitää kiinni muun muassa esittämällä, että varhaiskristillisyydessä oli implisiittisesti olemassa kaikki se, mihin kristillinen oppi myöhemmin kehittyi. Kaikkia näitä tulkintoja yhdistää se, että ajatus kristinuskon jumalallisesta alkuperästä ja ilmoitetun uskon kertakaikkisesta ykseydestä on koettu luovuttamattomaksi lähtökohdaksi – miltei tekijäksi, jonka varassa kaikki seisoo tai kaatuu.
Kristityt ovat aina hakeneet monin eri tavoin uskonsa puhuttelevinta ydintä vanhan dogman sisältä, vierestä ja kauempaakin, mutta yksi asia tuntuu olevan toistuvasti sama: kulloisellakin puhujalla on tavalla tai toisella perimmäinen yhteys Jeesukseen tai oletettuun alkuperäisen kristinuskon ytimeen, jonka sanomaa opetetaan ja jonka hengessä toimitaan. On tärkeää sanoa tai antaa ymmärtää, että kristinusko on perustajastaan alkaen aina ollut yksi, vaikka sitä ilmennetään maailmassa monissa eri muodoissa. Vaikka olisi outoa väittää suorasukaisesti, että Jeesus oli kristitty ja julisti kristinuskoa, perinteiset kirkot ja monet moderninkin teologiat muodot pitävät sitä lähes itsestään selvänä lähtökohtanaan.
Itsestään selväksi koettuun peruskäsitykseen liittyy kuitenkin kiusallinen ongelma. Kautta aikojen kristilliset kirkot ovat olleet vastahakoisia pohtimaan varhaisimman kristinuskon suhdetta juutalaisuuteen, jossa se on syntynyt ja jonka piirissä myös tavalla tai toisella kaikki Uuden testamentin kirjoitukset ovat saaneet syntynsä. Vaikka monesti on korostettu, että Jeesus ja hänen ensimmäiset seuraajansa olivat juutalaisia ja että kristinusko syntyi juutalaisena uudistusliikkeenä, näiden lähtökohtien tunnustaminen ei kirkon eikä teologian historiassa ole johtanut radikaaleihin johtopäätöksiin. Myös Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden tutkimuksessa on vaikuttanut myytti yhdestä alkuperäisestä kristinuskosta, joka jo syntyessään oli perimmäiseltä olemukseltaan selvästi riippumaton aikansa juutalaisuudesta.
Idea kristinuskosta, joka ei koskaan ollut juutalaisuutta
Jo vanhan kirkon aikana jouduttiin kohtaamaan kysymys Jeesuksen ensimmäisten seuraajien luonnollisesta juutalaisuudesta: nämä kaikki olivat juutalaisia miehiä ja naisia, joille Mooseksen lain noudattaminen oli itsestään selvä asia. Tällainen keskustelu eli suurten teologisten kysymysten ulkopuolella, kaukana valtavirrasta, mutta siitä on säilynyt joitakin kiinnostavia puheenvuoroja.
Laajasti lähes kaikista uskonkysymyksistä kirjoittanut kirkkoisä Augustinus (354-430) oli yksi niistä, joka pohti vakavasti, miten Vanhan testamentin kirjaimellinen merkitys voitiin sivuuttaa loukkaamatta sen alkukirkossa nauttimaa kunnioitusta ja asemaa Jumalan sanana. Häntä vaivasi myös, miten ensimmäiset kristityt suhtautuivat Mooseksen lain noudattamiseen. Perusvastaus oli yksinkertainen: apostolit tiesivät lain kumotuksi, mutta suhtautuivat kärsivällisen diplomaattisesti sen kiihkeisiin noudattajiin. Paavalia suuresti kunnioittavana Augustinus saattoi nojautua esimerkiksi Luukkaan välittämään tietoon, jonka mukaan pakanoiden apostoli oli ”juutalaisten tähden” ympärileikkauttanut työtoverinsa Timoteuksen (Ap. t. 16:3). Mooseksen lain rituaaliset määräykset olivat Paavalille hurskaita tapoja, joilla ei ollut merkitystä kristityn pelastukselle. Augustinuksen mukaan Mooseksen lain määräykset saattoivat olla alkukirkossa voimassa vain tietyn ajan, jotta niihin tottuneet juutalaiset saisivat aikaa vieroittaa itsensä niistä. Niinpä ne, jotka evankeliumin tultua voimaan vielä julistavat lain noudattamista pelastuksen ehtona, tekivät itsensä harhaoppisiksi. Augustinus ajatteli kuitenkin, että alkukirkossa Mooseksen lain noudattaminen ja juutalaisten tapojen seuraaminen kuuluivat väistyvään elämäntapaan, joka saatettiin lempeästi ja kärsivällisesti haudan lepoon. Tähän tapaan hän argumentoi esimerkiksi teoksessaan Faustusta vastaan (Adv. Faust. 19.16-18).
Augustinuksen kanssa kirjeenvaihdossa ollut Hieronymus (347-420) tulkitsi ensimmäisten kristittyjen vakaumusta aivan toisin (Ep. 112.13-17). Hänen mielestään apostolit olivat jyrkästi Mooseksen lain noudattamista vastaan. Hän kirjoitti Augustinukselle, että juutalaisten rituaalien noudattaminen oli tuolloin ja on edelleen kristityille sekä vahingollista että kohtalokasta. Hieronymuksen mukaan Mooseksen laista kiinni pitävät uskovat, jotka yrittävät olla sekä juutalaisia että kristittyjä, eivätkä olleet lopulta kumpaakaan. Jos juutalaisten lakia suvaitaan Kristuksen kirkossa, kirkon juutalaisista jäsenistä ei tule kristittyjä, vaan he tekevät kristityistä juutalaisia.
Tähän kaikkeen on sisäänrakennettuna keskeinen piirre, josta kristillinen traditio joutuisi hitaasti luopumaan vasta valistuksen ajan vaikutuksesta. Vaikka Augustinus näki Uudessa testamentissa kuvatut alkukirkon juutalaiset jäsenet vilpittömiksi isien uskon seuraajiksi ja Mooseksen lain noudattajiksi, hän näki apostolit aivan toisessa valossa. Nämä tiesivät, että evankeliumi oli jo syrjäyttänyt Mooseksen lain, mutta suvaitsivat sen noudattajia, koska näkivät lain väistyvän kirkossa vähitellen evankeliumin tieltä. He itse osallistuivat Mooseksen lain noudattamiseen sielunhoidollisista syistä, ikään kuin ulkopuolisina toimijoina, joilla oli pedagoginen suhde käännyttämiinsä juutalaisiin. Augustinuksen ja monien muiden kristittyjen opettajien mukaan he eivät itse asiassa olleet enää juutalaisia.
Moderni muunnelma vanhasta teemasta
Augustinuksen näkemystä toistettiin kristillisissä kirjoituksissa erilaisissa muodoissa, ja jotkut opettajat ovat olleet lähempänä Hieronymuksen tulkintaa. Jeesuksen ja hänen apostoliensa johdonmukainen näkeminen oman aikansa juutalaisiksi opettajiksi avautuu raamatuntulkinnalle vasta englantilaisen deismin myötä. Englannissa 1600-luvun uskonnolliset ja poliittiset kiistat liittyivät usein myös erilaisiin raamatuntulkinnan kysymyksiin, ja keskustelun myötä ryhdyttiin puhumaan entistä enemmän kristinuskon juutalaisesta alkuperästä. Myös tieteellisessä tutkimuksessa tavallinen, mutta monella tavoin kyseenalaiseksi osoittautunut termi ”juutalaiskristityt” ja ”juutalaiskristillisyys” ovat peräisin tuon ajan englantilaisesta keskustelusta.
Yleisesti ajatellaan, että John Tolandin (1670-1722) vuonna 1696 ilmestynyt kirja Christianity not Mysterious oli merkittävä avaus valistuksen ajan kristinuskon kritiikille ja modernille raamatuntutkimukselle. Kirjassaan Toland selitti, että kristinuskossa ei ole mitään järjenvastaista eikä siinä ole minkäänlaisia mysteerejä. Kaikki ihmeetkin ovat tapahtuneet täysin luonnonlakien puitteissa. Tätä Tolandin kirjaa tärkeämpi on eksegetiikan kannalta kuitenkin viime aikoihin asti pimennossa ollut Nazarenus, joka ilmestyi vuonna 1718. Uraauurtavassa teoksessaan Toland ei halunnut kuvata varhaiskristillisyyttä teologisesta näkökulmasta, vaan kiinnitti huomiota ensimmäisten kristittyjen uskontoon kulttuuristen käytäntöjen kannalta. Jeesus ja apostolit olivat hänen silmissään aivan samanlaisia juutalaisia kuin heidän ensimmäiset kuulijansa.
Yksi Tolandin lähtökohdista oli Matteuksen evankeliumin jakeessa 5:17: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan.” Hän teki tästä lauselmasta sen johtopäätöksen, että Jeesus ei tullut kumoamaan Mooseksen lakia missään muodossa ja että Jeesuksen ensimmäiset seuraajat yksinkertaisesti jatkoivat opettajansa käytäntöä. Kun apostolien kokouksessa (Gal. 2:1-10; Ap. t. 15) pakanakristityt vapautettiin – apostolidekreetin säädöksiä lukuun ottamatta (Ap. t. 15:29) – Mooseksen lain ja etenkin sen rituaalisen puolen noudattamisesta, tämä ei tarkoittanut Mooseksen lain raukeamista juutalaisten uskovien parissa. Siten Toland näki uskovissa juutalaisissa ja pakanoissa vain kaksi eri kristillistä ryhmää eikä pitänyt kirkkoisien kiroamia, Mooseksen lakia noudattaneita kristittyjä harhaoppisina, vaan näki heidän yksinkertaisesti jatkaneen aiempien juutalaiskristittyjen opetusta ja rituaaleja. Hän viittasi näkemystensä tueksi kirkkoisien “harhaoppisista” kertoviin teksteihin. Tolandille oli selvää, että Jeesus ja hänen ensimmäiset seuraajansa eivät olleet Mooseksen lain vastustajia, jotka ainoastaan sietivät joidenkin intoilijoiden lakihurskautta. Kuitenkaan Toland, joka näki ensimmäisten kristittyjen suhtautuneen juutalaisuuteensa luonnollisesti ja oman identiteettinsä perustana, ei saanut näkemykselleen seuraajia. Tutkimuksessa pyrittiin useimmiten erottamaan apostolit niistä Jeesukseen uskovista juutalaisista, jotka kiivailivat Mooseksen lain sitovuuden puolesta.
Toinen huomattava englantilainen deisti, Thomas Morgan (k. 1743) määritteli teoksessaan The Moral Philosopher (1738) Mooseksen lakiin sitoutuneen juutalaiskristillisyyden roolin toisin kuin Toland. Morganille juutalaiskristityt olivat juutalaisia nationalisteja, jotka odottivat teokratian toteutumista uudessa Jerusalemissa. Vanhaa juutalaista traditiota seuraten he julistivat pakanoiden joutuvan tuomaan sinne viimeisinä aikoina aarteensa ja omaisuutensa. Morgan näki Ilmestyskirjan tällaisen opin peruskirjaksi, jossa pakanoilla ei ollut toivoa pelastuksesta ja jonka teologiset ideat perustuivat vanhaan egyptiläiseen taikauskoon.
Juutalaisuutta inhonnut Morgan teki täydet historialliset johtopäätökset siitä Matteuksen evankeliumin lauselmasta, jonka mukaan Jeesus oli lähetetty Israelin huoneen kadonneiden lampaiden luo (Matt. 10:5). Jeesus ei siten lähestynyt pakanoita. Hän piti kiinni ympärileikkauksesta, ja myös hänen oppilaansa olivat pitkään tämän “taikauskon” vallassa, aina apostolikokouksen päätökseen asti (Ap. t. 15). Juutalaiskristityt ottivat Kristuksen vastaan vain Israelin pelastajana ja kuningaskunnan palauttajana, kun taas pakanakristityt näkivät hänessä kaikkien ihmisten toivon ja pelastuksen, riippumatta maallisista valtakunnista.
Paavalin evankeliumia ylistänyt Morgan katsoi, että vainot keisari Neron ajoista lähtien ajoivat juutalais- ja pakanakristityt yhteen, koska pakanakristittyjäkin vainottiin juutalaisina. Tämä yhteenliittymä toi Morganin mukaan pakanakristilliseen kirkkoon merkittäviä juutalaisia vaikutteita: kirkosta tuli hierarkkinen, näkyvään auktoriteettiin ja lainsäädäntöön perustuva laitos, jonka ulkopuolella ei nähty olevan pelastusta. Tässä hengessä luotiin piispojen seuraanto apostoleista ja suljettiin kaikki harhaoppiset kirkon ulkopuolelle. Tällainen oli Morganin mielestä kolmen ensimmäisen vuosisadan katolinen kirkko, jossa langettiin Paavalin evankeliumista takaisin juutalaiseen lakihurskauteen ja ritualismiin.
Samalla kun kriittisen raamatuntutkimuksen rooli englantilaisessa keskustelussa heikkeni, eksegetiikka lähti nousuun saksalaisten protestanttisten teologien parissa. Thomas Morganin ideoita mukaillen Ferdinand Christian Baur (1792-1860) kehitti tunnetun yleisteoriansa varhaiskristillisyyden historiasta. Pietarin ja muiden Jeesuksen oppilaiden juutalaiskristillisyys (teesi) kehittyi kohti harhaoppiseksi leimattujen ja marginaaliin jääneiden kristittyjen juutalaisten ryhmiä, mutta sai jo varhaisvaiheessa vastaansa Paavalin julistaman pakanakristillisyyden (antiteesi). Näiden yhteentörmäyksestä kehittyi kristinuskon valtauomaksi katolisuus (synteesi), joka loi Pietari-legendoillaan kuvan Rooman kirkosta alkuperäisen kristillisyyden täysivaltaisena edustajana.
Liberaaliteologian isänä tunnettu Albrecht Ritschl (1822-1889) kehitti teorian eettisestä Jumalan valtakunnasta ja siihen liittyvästä perinteistä juutalaisuutta ”suuremmasta vanhurskaudesta” (Matt. 5:17-20) Jeesuksen opetuksen ytimenä. Ritschlin mielestä Jeesus katsoi Mooseksen lain rituaalien noudattamista läpi sormien, koska ei halunnut loukata oman kansansa uskonnollisia tunteita. Apostolien käsityksiä tulkitessaan Ritschl on riippuvainen Augustinuksen pitkästä perinnöstä. Kun Jaakob, Pietari ja muut juutalaiskristityt seurasivat lakia, he tekivät sen Ritschlin mukaan vain perinteen vuoksi, mutta vasta Paavali teki Jeesuksen julistuksesta täydet johtopäätökset ja vapautti pakanat Mooseksen lain ikeestä. Siten Ritschl katsoi, että alkuperäinen kristinusko oli jotakin aivan muuta kuin juutalaisuus, ja hän ajatteli, että katolinen kristinusko ei kehittynyt synteesinä juutalaiskristillisyydestä ja pakanakristillisyydestä vaan suoraan pakanakristillisyydestä.
Ritschlin edustama ja myöhemmin hänen oppilaansa Adolf Harnackin levittämä näkemys kohosi aikanaan vallitsevaksi ja säilytti varsin helposti asemansa saksalaisessa eksegetiikassa pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka. Juutalaiskristillisyydeksi kutsuttu alkuperäinen kristinuskon muoto esiteltiin useissa tuolloisissa eksegeettisissä tutkimuksissa marginaalisena ja kuihtuvana liikkeenä. Niin kutsutun juutalaiskristillisyyden tutkimus kulki rinta rinnan yllä kuvatun perusnäkemyksen kanssa, jonka mukaan kristinusko syntyi ja kasvoi jo alusta alkaen täysin toisenlaisena ”uskontona” kuin aikansa juutalaisuus.
Varhaisin kristillisyys oli juutalaisuutta
Vasta viime vuosikymmenten aikana tutkimuksessa on muotoiltu selkeästi ja yksityiskohtaisesti käsitys varhaisimman kristillisyyden juutalaisesta luonteesta. On nähty, että Jeesus oli juutalainen profeetta, jolle Mooseksen lain noudattaminen oli luonnollinen asia. Hänen julistuksensa ytimessä oli sen sijaan pian koittava Jumalan valtakunta, jota hän julisti oman kansansa tavallisille miehille ja naisille. Jeesuksen konfliktit erilaisten valtaapitävien kanssa kasvoivat tästä visiosta eivätkä Mooseksen lain hylkäämisestä. Vastaavasti kristinusko syntyi kauttaaltaan juutalaisena liikkeenä. Nämä yksinkertaiset oivallukset ovat kuitenkin olleet täysin riippuvaisia sen tosiasian tunnustamisesta, että Jeesuksen ajan juutalaisuus ei ollut synkkä lakiuskonto, vaan siihen kuului monissa sen virtauksissa myös selvä käsitys Jumalan armosta, rakkaudesta ja liittouskollisuudesta.
Ei ole varmastikaan sattuma, että kristinuskon juutalaiset juuret on löydetty aivan uudella tavalla holokaustin jälkeen. Lisäksi on mielenkiintoista huomata, että nykyaikainen kristillinen pluralismi ja suvaitsevuuden ajatus juontavat osittain juurensa Uuden testamentin teksteissä havaitusta ongelmasta. Nykytutkimuksen valossa varhaiskristillisyydestä tunnetaan sekä erilaisia opillisia käsityksiä että toisistaan poikkeavia uskonnollisia käytäntöjä, joita ei voi johtaa takaisin alkuperäisenä pidettävään oikeaan kristillisyyteen tai erilaisiin ”harhaoppeihin”.
Artikkelikuvassa pyhä Pirminius vaakunassa.
