Panoraama Sarajevosta. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Myrskynsilmässä Sarajevo

Länsieurooppalaisessa ajattelussa Balkaniin liittyy monia pinttyneitä käsityksiä. Jo ennen Jugoslavian hajoamista ja siihen liittynyttä sotaa Balkaniin oli kauan yhdistetty alueen etniset jännitteet ja eristyksissä voimistuneet yltiökansalliset kulttuurit, joita vuoret erottavat toisistaan. Termi balkanisoituminen kuvaa meille minkä tahansa alueen poliittista fragmentoitumista ja siellä asuvien pienten kansanryhmien välisiä jännitteitä. Alueellisena nimityksenä Balkanin pejoratiivisuus tulee esiin, kun kysytään, mistä Balkan pohjoisesta etelään savuttaessa alkaa. Entisen Jugoslavian kansoista sloveenit eivätkä kroaatit koe kuuluvansa Balkaniin, koska heillä on luonnollinen historiallinen yhteytensä Itävalta-Unkariin ja koska sloveenit ja kroaatit ovat roomalaiskatolisia.

Balkanin alueen etninen geopoliittinen ydinongelma liittyy turkkilaisten valtakauteen, joka alkoi 1300- ja 1400-lukujen taitteessa ja jatkui ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka. 1300-luvun puoliväli oli ollut Serbian suuruuden aikaa: lounaista eteläslaavien aluetta – suurin piirtein nykyisen Montenegron alueella – hallinnut Serbia kasvoi romahdusmaisesti heikkenevän Bysantin kustannuksella Kreikkaan saakka. Tuolloin serbien parissa eläteltiin toiveita Bysantin suuruuden siirtymisestä Serbian osaksi. Serbian vahvan tsaarin Dušanin kuolema vuonna 1355 murskasi toiveet, koska hänen poikansa Uroš ei osoittautunut läheskään isänsä veroiseksi hallitsijaksi. Valtakunta murentui pieniin osiin, eikä kyennyt puolustautumaan itäiseltä Balkanilta sotaisasti alueitaan laajentavaa ottomaanien valtakuntaa vastaan.

Balkanin kristittyjen liittolaisten peruuttamaton tappio oli tosiasia 15. kesäkuuta 1389 Kosovossa käydyssä taistelussa, jonka jälkeen ottomaanien ylivalta Balkanilla johti 1500-luvun lopulle tultaessa koko niemimaan valtaukseen. Nykyisen Kroatian alueen eri puolille syntyi serbien asuttamia alueita, kun hapsburgit jo 1500-luvun alkupuoliskolla tarjosivat näille maata ja verovapautta valtakuntansa rajoilta sotapalvelusta vastaan. Ottomaaneja vastustavat serbit ottivat suurin joukoin tarjouksen vastaan. Juuri serbien parissa viha ottomaanihallintoa vastaan eli voimakkaimpana.

Kosovon taistelu 1389. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Kosovon taistelu 1389. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Menetetyn kulta-ajan muisto onkin serbien parissa kasvanut myyttisiin mittoihin ja muodostunut kiintopisteeksi, josta käsin tulkitaan nykyisyyttä. Turkkilaisten valtakausi sen sijaan oli katastrofi, joka tuhosi serbien suuren valtakunnan ja pakotti heidät – usein ankarasti vainottuina – pakenemaan alueiltaan pohjoisemmaksi eri seuduille. Ottomaanien aikana serbit vetäytyivät asuttamaan maaseutua, kun muslimivalloittajat pitivät valtaa kaupungeissa. Myös Bosnian ja Montenegron serbeistä tuli yli 400 vuotta kestäneen miehityksen aikana taipumattomia ottomaanivallan vihollisia. 

Balkanin pohjoisien osien – nykyisten Kroatian ja Unkarin alueiden – ottomaanivalta kesti 1600-luvun lopulle, mutta nykyiset Bosnia-Hertsegovinan ja Serbian alueet jäivät ottomaanien valtaan 1800-luvulle saakka. Serbit saavuttivat autonomian vuonna 1800-luvun alussa pienelle alueelleen nykyisen Serbian pohjoisosassa ja pyrkivät laajenemaan etelään päin Bulgarian kustannuksella. Myös Bosniassa kapinahengen ja kansallismielisten liikkeiden nousun myötä ottomaanien valta heikkeni läpi koko 1800-luvun. Kun Itävalta-Unkari lopulta valloitti Bosnian ja liitti sen alueisiinsa 1878, turkkilaisvihollisen leima jäi serbien silmissä muslimeiksi kääntyneiden slaavien eli bosniakkien kannettavaksi. Serbian itsenäistyminen tuona samana vuonna kasvatti tuntuvasti serbien toiveita Belgradista käsin hallitusta eteläisten slaavien yhteisestä valtiosta.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä serbit saivat tilaisuuden yhdistää muut eteläslaavien alueet äiti-Serbiaan ja saada hajallaan asuvat serbit hallitsemaan yhtä valtiota. Vuonna 1918 perustettu Jugoslavia oli serbijohtoinen maa, johon sloveenit, kroaatit ja bosniakit olivat tyytymättömiä. Serbien tapa hallita yhteistä maata oli autokraattinen ja väkivaltainen. Kroaattien tyytymättömyys purkautui toisen maailmansodan aikana, kun akselivaltojen tukema kroaattien isänmaallinen ja kansallissosialistinen järjestö Ustaša ajoi suur-Kroatian asiaa karkottamalla, sulkemalla keskitysleireihin sekä surmaamalla massoittain serbejä, muslimeja ja juutalaisia. Serbien puolella taistelivat puolestaan četnikit, jotka joutuivat taistelemaan natsimiehitystä ja Ustašaa vastaan. Titon johtama kommunistinen vastarintaliike saavutti kuitenkin länsiliittoutuneiden tuella parempaa tulosta kuin kumpikaan näistä etnisistä taistelujoukoista.

Titon Jugoslaviasta tuli maa, jossa sosialismin katsottiin tai ainakin toivottiin voittavan kansalliset eturistiriidat. Koska Tito ei ollut eteläslaavien vapauttamisesta velassa Neuvostoliitolle, hän saattoi ajaa uudelleen perustetussa Jugoslaviassa omaa, riippumatonta sosialismiaan. Tito antoi tilaa paikalliselle hallinnolle, mutta se ei riittänyt tukahduttamaan nationalismia.

Josip Broz Tito (1892–1980) sotilaspuvussa. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Josip Broz Tito (1892–1980) sotilaspuvussa. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Kun Tito kuoli vuonna 1980, Jugoslavia alkoi väistämättä – siltä ainakin jälkikäteen katsoen näyttää – luisua kohti etnisiä konflikteja. Taloudellisten kriisien syveneminen vain pahensi kehitystä. Sloveniaa lukuun ottamatta Jugoslavian autonomiset alueet eivät olleet tasaisesti enemmistökansallisuuden asuttamia. Pahin tilkkutäkki oli luonnollisesti Bosnia, jossa toisiinsa kietoutuneilla alueilla asui – ja asuu edelleen – bosniakkeja, serbejä ja kroaatteja.

Kun sota alkoi, yhtenäisen Jugoslavian asiaa ja omaa hallitsevaa asemaansa ajanut serbeihin keskittynyt valtiojohto iski armeijan avulla ensin Sloveniaan, sitten Kroatiaan, sitten Bosniaan ja lopuksi Kosovoon. Euroopan unionin kauan suvaitsemat serbit hävisivät jokaisella rintamalla ja joutuivat leimatuiksi syyllisiksi koko sotaan. Vaikka sekä kroaattisotilailla ja muslimien bosniakkitaistelijoilla oli verta käsissään, serbit tappoivat enemmän siviilejä ja saivat kansanmurhaajien leiman. Sodan jälkeen koitti arka ja hauras rauha, jota on kestänyt kahden vuosikymmenen verran. Sodan haavojen ja rauhan kivuliaiden pisteiden keskellä on Bosnian jaettu maa ja vuorien ympäröimä Sarajevo.

Syksyllä 2018 Sarajevo on tavallisen turistin silmissä rauhallinen kaupunki. Kun vuonna 1991 puolet sen asukkaista oli bosniakkeja, yksi neljännes serbejä ja toinen neljännes jugoslaaveja ja kroaatteja, tilanne on nyt toinen. Yli 80% Sarajevon asukkaista on bosniakkeja, kun lähes 90 % kaupungin serbeistä on muuttanut pois. Kroaattien jo alun alkaen pieni määrä vähenee, kun näiden koulutettu väki muuttaa Kroatiaan tai läntisen Euroopan maihin parempien työolojen perään. Sarajevon itä-ja eteläpuolella on serbien asuttama vyöhyke, joka on oma maailmansa. Sinne pääsee bussilla, joka kiertää lännen kautta vuorijonon taakse, ja matka kestää aika kauan.

Kerroin Sarajevossa asuvalle ja pikkutyttönä piirityksen kokeneelle ystävälleni Irenalle, että haluaisin tavata myös jonkun Sarajevon serbeistä. Irena sanoi, että voisimme tavata Tepan. Lähdimme myöhään iltapäivällä bussilla Sarajevon länsiosassa sijaitsevalle asuinalueelle, jossa Tepa asuu. Hän ottaa meidät ystävällisesti vastaan. Hän on vanha mies, joka asuu slovenialaissyntyisen vaimonsa kanssa viime vuosisadan alussa rakennetussa omakotitalossa. Irenalta kuulen, että Tepan lapset eivät ehkä enää halua kunnostaa pahasti rapistunutta taloa vaan purkaa sen, kun vanhemmista aika jättää. 

Istumme kauniin puutarhan ympäröimällä kuistilla, jossa Tepa tarjoaa meille slovenialaista tölkkiolutta ja erinomaista kotipolttoista viinaa. Minulla ei ole mukana muistiinpanovälineitä enkä niitä edes kaipaa. Tepa tietää, että olen lehtimies, joka kirjoittaa Bosnian etnisistä jännitteistä, sodasta sekä niiden molempien seurauksista. Minä puolestani haluan hänen kokevan, että minä olen tullut kylään kohdatakseni vaikeissa oloissa eläneen kiinnostavan ihmisen enkä serbien edustajaa, joka saisi jutussani kantaa sotasyyllisyyden kuormaa.

Tepa kertoo kädellään puutarhaan viitaten, että pyhän Johanneksen, hänen perheensä suojeluspyhimyksen päivänä kesällä 1992 tämä piha oli täynnä sarajevolaisia perheen ystäviä – serbejä, bosniakkeja ja kroaatteja. Kaikilla oli hauskaa, kaikki nauttivat toistensa seurasta. Nyt ei ole enää ketään. Kaikki ovat muuttaneet pois tai lakanneet tapaamasta toisiaan. Tepa ei puhu tuosta kokemuksesta sen enempää. Minun täytyy itse lukea rivien välistä, miten hirveitä asioita sota toi mukanaan ja miten se vaikutti ihmisiin. Tepan vaikeneminen sanoo paljon – äärettömän paljon, ja siksi en osaa edes hahmottaa kokemuksen läpitunkevuutta. Tepa on elänyt hyvän elämän ja ollut hyvä muille ihmisille. Hän ei ole ansainnut joutua sodan keskelle menettääkseen kohtuuttoman paljon inhimillisesti katsoen arvokkaita asioita. Ja hänen kaltaisiaan on paljon niin serbien, bosniakkien kuin kroaattienkin parissa.

Bosnian sota (1992–1995) tuhosi Sarajevoa. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Bosnian sota (1992–1995) tuhosi Sarajevoa. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Tämän jälkeen Tepa ottaa ison valkoisen paperin ja piirtää sen keskelle ympyrän. Hän piirtää ympyrään muutaman hyvin kapean sektorin ja rastittaa pari pistettä ympyrän ulkopuolella. Hän sanoo, että kukaan meistä ei näe kaikkea eikä kykene hahmottamaan koko totuutta. Kaiken tämän hän sanoo monella lauseella ja usealla eri tavalla, ja Irena kääntää hänen ajatuskulkunsa minulle bosniasta englanniksi. (Bosnia, serbi ja kroatia ovat poliittisesti kolme eri kieltä. Kielitieteilijän näkökulmasta asia on tietysti toisin.) Seuraavaksi Tepa ei puhu enää edes epäsuorasti serbeistä, bosniakeista eikä kroaateista vaan työstään. Hänellä oli Sarajevossa pieni kirjapaino, joka oli erikoistunut laadukkaaseen painamiseen. Hän antaa minulle kansion upeita kuvia Sarajevon nähtävyyksistä – kuvia, jotka ovat kuin grafiikkaa. 

Olemme istuneet puutarhassa kauan, ja aurinko on juuri laskemassa länteen Tepan selän takana. Pimeyden levitessä Tepa valaisee kuvia kännykkäkamerallaan ja kertoo niistä. Ajattelen, että joskus se, mitä jätetään sanomatta, syöpyy vieläkin vahvemmin mieleen kuin se, mitä sanotaan. Ennen Sarajevosta lähtöäni katselen kuvia Tepan antamasta kansiosta ja tiedän, että en koskaan unohda tätä tapaamista eikä se koskaan lakkaa puhuttelemasta minua. Nämä kuvat, nuo kasvot, kerrotut ja kertomattomat tarinat – kaikki se yhdessä.

 

Artikkelikuvassa panoraama Sarajevosta. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.


Matti Myllykoski

Kirjoittaja

Matti Myllykoski (s. 1958) on johtava tietoasiantuntija ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien. Lue lisää


'Myrskynsilmässä Sarajevo' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 20.12.2018 @ 13.08 Hannu-Pekka Laiho

    Matti Myllykoski on Sarajevo-jutussaan ”asian ytimessä” eli kuvaa hyvin niitä jännitteitä, joiden tunteminen on välttämätöntä ennen kuin voi edes alustavasti ymmärtää Balkanin tulehtuneen tilanteen taustoja.
    Olen itse ollut ”koukussa” Balkaniin syksystä vuonna 1992, jolloin menin Bosnian sodan riehuessa töihin Zagrebiin kansinvälisen Punaisen Ristin delegaation tiedotuspäälliköksi. Zagrebin vuosi – ja myöhemmin kolme vuotta Budapestissa samoissa tehtävissä mm. Kosovon sodan aikana -opettivat minulle paljon Balkanista. Kuva täydentyi 1990-luvulla kun vierailin kriisialueella toimittajana kymmeniä kertoja.
    Seudulta on helppo löytää Tepan kaltaisia sydämellisen ystävällisiä ihmisiä, joista monet ovat joutuneet tahtomattaan omien – ja naapurin -poliittisten johtajien henkilökohtaisen valtapyrkimysten ja vihanlietsonnan uhreiksi.
    Balkanin kokemuksillani on myös jonkinlainen yhteys tämän päivän Suomeen. Vaikka Suomi ei olekaan Balkan, olen silti aika ajoin huolissani viime vuosien yhteiskunnallisen ilmapiirin kärjistymisestä. Siinäkin ”viholliskuvien” luominen maahanmuuttajista, poliittisista päätöksentekijöistä ja muista, modernia eurooppalaista yhteiskuntaa kannattavista, on vaarallisesti keskiössä.
    Äärilaidan poliittiset mielipidejohtajat eivät vallanhalussaan huomaa, mitä voi seurata, kun heitä seuraavat kiihkomieliset kannattajat alkavat järjestäytyä ristilippuineen.
    Balkanin juttusarjaa kannattaa jatkaa!
    Hannu-Pekka Laiho

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.