Venäläinen Andrei Tarkovski (1932–1986) on elokuvataiteen suuria nimiä. Hän eli ja työskenteli ateistisessa yhteiskunnassa, jossa yksinvaltiaan kommunistisen puolueen päämääränä oli, niin kuin asia ilmaistiin, ”uskonnollisten ennakkoluulojen” hävittäminen. Puolue vakuutti pitävänsä huolen siitä, että kirjallisuus ja taide, myös ja nimenomaan elokuva, kehittyvät ”oikeaan suuntaan”.
1.
Tarkovskin ensimmäinen kokoillan elokuva, epätavallinen sotakuvaus Ivanin lapsuus valmistui 1962. Suomessa sitä on esitetty nimellä Ei paluuta. Seuraava työ Andrei Rublev kertoo 1400-luvulla eläneestä ikonimaalarista. Elokuva valmistui 1966, mutta pääsi viralliseen levitykseen vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1971. Muut Tarkovskin Neuvostoliitossa ohjaamat elokuvat ovat Solaris (1972), Peili (1975) ja Stalker (1979). Kuudennen elokuvansa Nostalgia hän ohjasi Italiassa 1983. Viimeiseksi työksi jäi Ruotsissa 1986 valmistunut Uhri. Tarkovski kuoli 54-vuotiaana Pariisissa 1986. Siitä on 29.12. kulunut 35 vuotta. Ensi huhtikuussa (4.4.) hänen syntymästään on 90 vuotta – ollaan siis tulossa juhlavuoteen.
Tarkovskin sallittiin ohjata elokuviaan harvakseltaan. Hän piti päiväkirjaa, jolle antoi nimen Martyrologion. Sen parissa pääsee seuraamaan hänen perheensäkin elämää. En sano, että häntä olisi vainottu. Sellainen olisikin herättänyt kiusallista huomiota, kun hänen elokuvansa olivat lännessä saaneet huomattavia palkintoja (Cannes, Venetsia). Murheekseen hän koki sen, ettei häntä kertaakaan kutsuttu Neuvostoliiton omille elokuvajuhlille. Hänellä oli aikaa lukea klassisten ajattelijoiden teoksia, joita hän päiväkirjassaan siteeraili. Raamattua hän luki ahkerasti. Ohjaustöitä Tarkovskille tarjoutui teattereissakin. Esimerkiksi Moskovan Lenkom-teatterissa hän ohjasi Hamletin. Kapellimestari Claudio Abbadon aloitteesta ja tämän kanssa yhteistyössä hän ohjasi Musorgskin Boris Godunovin Lontoon kuninkaallisessa oopperassa (Covent Garden).
Tarkovskin päiväkirjojen täydellisen laitoksen olen lukenut ruotsalaisena käännöksenä. Se on koitumassa yhdeksi mielikirjoistani. On se toki olemassa muillakin kielillä, kuten englanniksi ja saksaksi. Suomenkielinen, kauan sitten loppuunmyyty laitos ulottuu vain vuoteen 1981.
Mestarillamme oli siis, olosuhteista johtuen, aika lailla ”joutoaikaa”. Sitä hyödyntäen hän sai valmiiksi kirjan, jonka suomeksi toimitettu laitos ilmestyi 1989 nimellä Vangittu aika. Siinä hän pohtii, ”mihin päämäärään työssäni oikeastaan pyrin, miten elokuva eroaa kaikista muista taiteista ja millaisilta sen mahdollisuudet minusta näyttävät”.
Mutta olenpa luisumassa esseeni otsikon ulkopuolelle! Pyrkimyksenäni on näet osoittaa, miten Tarkovski sai kätketyksi kristillistä sanomaa Neuvostoliitossa ohjaamiinsa elokuviin.
2.
Tarkovskin tunnetuin elokuva on Andrei Rublev. Siinä hän ei lähtenyt sepittämään Rubleville elämäkertaa, vaan kuvasi erillisin kertomuksin sitä levotonta 600 vuoden takaista aikaa, jossa tuo kuuluisa ikonimaalari eli. Tarkovski on varmasti hyödyntänyt lahjakkaaseen taiteilijamunkkiin liittyvää legenda-ainesta. Kaikki kerrotaan mustavalkoisena filminä.
Elokuvan epilogina on värifilmille kuvattu finaali, musiikin säestämä Rublevin kirkkotaiteen kooste. Se tietenkin viestii sanomaansa sille, joka on avoin sen vastaanottamaan. Musiikki on alussa valittavaa, tuskaistakin, mutta rauhoittuu vähitellen ja viimein tyystin vaikenee. Siinä vaiheessa katsojan edessä on maailmankuulu ikoni Pyhä Kolminaisuus. Lopuksi nähdään Vapahtaja-ikoni.
Hiljaisuuden katkaisee muutama ukkosenjyrähdys – ja sitten, juuri nähdyn kuvamaailman ja katsojan välissä, alkaa sataa. Sade viittaa kasteeseen. Ikonit kuuluvat kirkkoon. Kirkko on Kristuksen kohtaamisen paikka. Kaste on portti kirkon jäsenyyteen.
Ihan lopuksi nähdään neljä onnellista hevosta veteen pistävällä kapealla kielekkeellä. Uskaltaisinko selittää symbolin: neljän evankeliumin kirjoittajat valmiina viemään ilosanomaa kaikkeen maailmaan, kunhan tie siihen suuntaan avautuu… Usko ja toivo ovat nähtävinä, rakkauden vuoro odottaa, viimeisenä ja suurimpana.
3.
Tarkovskin seuraava elokuva Solaris perustuu tieteisromaaniin, jonka tekijä on puolalainen Stanisław Lem. Tapahtuma-aika on kaukaisessa tulevaisuudessa. Solaris on jossain aurinkokuntamme ulkopuolella oleva arvoituksellinen planeetta. Sitä tutkimassa olevalta avaruusasemalta on tullut huolestuttavia tietoja, ja elokuvan päähenkilö (psykologian ekspertti) on lähetetty selvittämään tilannetta. Matka sinne kestää 1½ vuotta, menon nopeudesta ei kerrota…
En kuitenkaan viivy tässä Lemin romaaniin perustuvassa aiheessa. Tarkovski nimittäin liitti siihen toisenkin teeman. Se on tuon päähenkilön suhde isäänsä. Näiden kahden välillä on jotain selvittämätöntä, josta isä haluaisi keskustella, mutta keskustelematta asia jää ennen pojan lähtöä.
Elokuvan alkuteksteissä mainitaan, että elokuvassa on käytetty J. S. Bachin koraalialkusoittoa f-molli – se onkin jo soinut alkutekstien taustana ja siinä vaiheessa kuultu kokonaisuudessaan. Mutta eihän tapana ole nimetä Bachin ja muiden koraalialkusoittoja ja urkukoraaleja sävellajien mukaan, vaan kulloisenkin virren alkusanoilla. Tässä tapauksessa ne ovat ”Ich ruf’ zu dir, Herr Jesu Christ” eli suomalaisen virsikirjan mukaan ”Mä huudan, Kristus, sinua”. Neuvostoyhteiskunnassa sellaisen otsikon julkipano ei ollut mahdollista, ainakaan tällaisessa yhteydessä.
Katsoja, joka jo siinä vaiheessa tunnisti sävelmän ja tiesi ainakin siihen liittyvän virren alkusanat, jäi kenties odottamaan, milloin ja missä yhteydessä sitä sävelmää käytetään. Tästähän siinä muuten on kysymys:
Mä huudan, Kristus, sinua Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ,
nyt ahdistuksissani. ich bitt, erhör mein Klagen:
Mun uskoani vahvista, verleih mir Gnad zu dieser Frist,
mua auta tuskassani. lass mich noch nicht verzagen.
Mun turvata suo hyvyytees, Den rechten Glauben, Herr, ich mein,
sä armoinen oot aivan den wollest du mir geben,
myös alla vaivan. dir zu leben,
Mua johda totuutees meim Nächsten nütz zu sein,
ja hoida tiellä taivaan. dein Wort zu halten eben.
(Virsi 346:1.) (Evangelisches Gesangbuch 343:1.)
Aikanaan tapahtumat Solaris-avaruusasemalla johtavat siihen, että esille nousee ajatus elokuvan päähenkilön palaamisesta Maahan. Silloin alkaa soida Bachin koraalialkusoitto: ”Mä huudan, Kristus, sinua”. Elokuvan päätöksenä on tämän miehen paluu isänsä kotiin. Hän katsoo ikkunasta sisään ja näkee isän siellä puuhailemassa kirjojen parissa. Epärealistinen, selvästi symboliseksi tarkoitettu yksityiskohta on, että katosta valuu huoneeseen vettä, ikään kuin katto vuotaisi – mutta ulkona ei sada, vaan vallitsee poutainen pakkassää.
Äkkiä isä huomaa poikansa ikkunan takana. Isä lähtee ulko-ovelle, ja sinne suuntaa poikakin askelensa. He kohtaavat ulkoportaalla. Poika polvistuu isän eteen ja tarttuu hänen vyötäisiinsä. Isä laskee kätensä pojan olkapäille. Siinä toistuu monille venäläisille ja monille muillekin tuttu näkymä: Rembrandtin maalaus Tuhlaajapojan paluu, yksi Pietarin Eremitaasin suuria aarteita.
Siihen Tarkovski lopettaa. Emme näe pojan menevän sisään isän kotiin, mutta tiedämme, että sinne hän menee. Ja siellä hän kastuu…
Liittymä tuhlaajapoikavertaukseen (Luuk. 15) on omiaan nostamaan mieleen monenkinlaisia assosiaatioita, joita toivon arvoisan lukijani miettivän. Vielä mainitsen kaksi eläintä: hevosen ja koiran. Hevonen, ilmeisesti sukupuuttoon hävinneen lajin viimeinen edustaja, elää tuhlaajapoikamme isän hoivissa – mutta loppujaksossa sitä ei enää ole. Hevonen on Andrei Rublev -elokuvassa tärkeä teema; hevosten ja ihmisten kanssakäyminen jäi mieleen jo Ei paluuta -elokuvasta. Koira, ihmisen uskollinen ystävä, tulee vastaamme Stalkerissa; tässä se istuu todistamassa pojan ja isän sovinnon syntymistä.
4.
Seuraava elokuva Peili ei Matti Paloheimon Uskonto elokuvassa -kirjan mukaan ”ensisijaisesti ole tarkoitettu ymmärrettäväksi, vaan koettavaksi. Se ei ole looginen, siinä ei ole juonta, sen logiikka on unen, muistojen, tajunnanvirran logiikkaa. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuvat yhteen, välkehtivät samasta peilistä.”
Monipuolisen elokuvamiehen Peter von Baghin (1943–2014) mukaan Tarkovski on ”vaikea ja luokittelemattomissa oleva elokuvantekijä”, jonka teokset ”ovat arvoituksellisia olematta mystifioivia, läpitunkemattomia samalla tavalla kuin itse elämä on läpitunkematon. Lyhytkin Tarkovskin ajattelema ja tuntema jakso, jopa yksittäinen kuva on usein niin rikas että katsoja on rajattoman kiitollinen.”
Peter von Bagh puhui ja kirjoitti ”elämää suuremmista elokuvista”. Sellaisia hän esitteli radiossa vuodesta 1984 alkaen kymmenen elokuvaa vuodessa. Sarjaa jatkui 10 vuotta, niin että elokuvien määräksi kertyi sata. Ne hän esitteli myös kaksiosaisesssa kirjassaan Elämää suuremmat elokuvat. Termi on ”epäraamatullista” kieltä, sillä ”suurempi kuin elämä on sinun armosi” (Ps. 63:4). Siispä vain elokuvaa, joka kirkastaa Jumalan armoa, voisi sanoa ”elämää suuremmaksi”…
Olisikohan muuten käynyt niin, että von Baghilla oli tietämättään osuus raamatunkäännöskomitean työhön? Äsken mainittu psalminkohta kuului näet vanhassa käännöksessä samoin kuin myös Jussi Aron Psalmit nykysuomeksi -suomennoksessa näin: ”Parempi kuin elämä on sinun armosi”. Jotakuta komiteanjäsentä olisi alkanut huolestuttaa von Baghin sarjan suosio ja käsitteen ”elämää suurempi elokuva” todenvastaisuus, ja niin saatiin Kirkkoraamattuumme ilmoitus siitä, mikä todella on ”suurempi kuin elämä”.
”Elämää suurempien elokuviensa” joukkoon von Bagh on Tarkovskilta valinnut Peilin. Siitä hän kirjoitti mm. näin: ”Peili on täynnä unikuvan kaltaisia näkyjä. – – Katsoja on kuin ihmeen maassa. Riittää että lamppu syttyy ja sammuu. Maitotilkat putoavat maahan. Tuuli kulkee pensaikkojen ylitse. Raskaat verhot huoneessa, joiden läpi kamera kulkee. Tai ihmiskasvot, yksinkertaisin kaikista ihmeistä.”
Neuvostoelokuvan historiassa Peili on epätavallinen, ellei suorastaan ainoa lajissaan. Se on nimittäin omaelämäkerrallinen, katkelmallisista lapsuusajan muistikuvista aikuisiän kokemuksiin, joista osa on koko kansan yhteisomaisuutta ja tuodaan esiin dokumenttikatkelmin.
Peili päättyy epilogiin, joka sisältää tekijän kiitoksen elämänsä tärkeimmille vaikuttajille: vanhemmilleen ja isoäidilleen. Vanhemmat nähdään onnellisena avioparina, joka jo odottaa ensimmäistä lastaan. Isoäiti taas nähdään johdattamassa kahta lapsenlastaan poikki vainion, jonka ylle piirtyy sähkölinjan pylvään muodostama risti. Tähän epilogiin liittyy elokuvan viimeinen musiikki: Bachin Johannes-passion alkukuoro:
Herr, Herr, Herr, unser Herrscher,
dessen Ruhm in allen Landen herrlich ist!
Zeig‘ uns durch deine Passion,
dass du, der wahre Gottessohn,
zu aller Zeit,
auch in der grössten Niedrigkeit,
verherrlicht worden bist.
Herr, Herr, Herr, unser Herrscher,
dessen Ruhm in allen Landen herrlich ist!
Sen on Leena Vallisaari suomentanut näin:
Herra, meidän Valtiaamme,
kuinka korkea onkaan
sinun nimesi kaikissa maissa!
Osoita meille kärsimykselläsi,
että olet oikea Jumalan Poika.
Kaikkina aikoina,
myös syvimmässä alennuksessa,
sinut kirkastetaan.
Herra, meidän Valtiaamme jne. kerrataan.
Lopussa kertautuva alkusäkeistö on Ps. 8:2: ”Herra, meidän Jumalamme, kuinka suuri onkaan nimesi maan päällä!”
Peilin vaikeatajuisuutta tuskailevalle antaa apua Tarkovskin Vangittu aika -kirjassa oleva ”kertomus elokuvan Peili aiheista” (Valkea, valkea päivä). Tähän lisäisin vielä oman tuntumani: P. Mustapään runon ”Laulu” tavoin elokuva ”vaimentaen vahvistaa” muistojen äänet.
5.
”Elokuva Stalker käsittelee Jumalan läsnäoloa ihmisessä ja hengellisyyden menetystä, joka on seurausta meitä ohjaavasta valheellisesta tiedosta. – – Jumala, anna meille voimaa ja uskoa tulevaisuuteen, anna meille tulevaisuus jossa voimme ylistää Sinua. Anna se minulle! Sillä minäkin tahdon olla osallinen Siitä!”
Sitaatti on Tarkovskin päiväkirjasta ajalta, jolloin Stalker oli valmistumassa. Kaksi asiaa jää mieleen sen ajan merkinnöistä: ”Näyttää siltä, että siitä tulee paras elokuvani.” ”On tavaton onni kun saa tuntea Herran läsnäoloa.”
Stalker on Tarkovskin viimeinen Neuvostoliitossa ohjaama elokuva. Sen pohjana on Arkadi ja Boris Strugatskin tieteisromaani, jonka suomennoksen nimi on Stalker – Huviretki tienpientarelle. Elokuva ei kuitenkaan ole tuon romaanin filmatisointi, vaan sitä varten tehtiin aivan oma käsikirjoitus.
Elokuvan alku tuo mieleen Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset -oopperan kohtauksen, jossa Paavo Ruotsalainen jälleen kerran on lähdössä matkoilleen ja ottaa evääkseen talon viimeisen leivän. Epätoivon partaalle joutunut Riitta-emäntä heittää kirveen miehen perään.
Elokuvan päähenkilö on kärsinyt viiden vuoden vankeusrangaistuksen, jonka hän oli saanut toiminnastaan stalkerina. Nyt hän on jälleen valmis lähtemään – mutta jos hän nyt joutuisi kiinni, seurauksena voisi olla kymmenen vuoden rangaistus. Vaimolle ja lapselle se merkitsisi ylivoimaista koettelemusta. Vaimo yrittää estää miestä lähtemästä, mutta ei siinä onnistu. Epätoivoisena hän kiroaa syntymäpäivänsäkin.
Stalkerin tehtävänä on johdattaa ihmisiä salaperäiselle, kielletylle, eristetylle ja tarkoin valvotulle Vyöhykkeelle, joka on syntynyt jonkin ulkoavaruudesta tapahtuneen ”vierailun” seurauksena. Vyöhykkeen ytimessä on huone, johon astuneen ihmisen salaisimmatkin toiveet toteutuvat – niin kerrotaan. Nyt sinne on lähdössä kaksi miestä, tiedemies ja kirjailija. Stalker opastaa heitä, mutta ei suinkaan edellä kulkien, vaan kerta kerran jälkeen vain suuntaa osoittaen ja sitten tarkaten, miten tällä kertaa käy. Englannin kielen verbi stalk merkitsee väijymistä, salaa seuraamista, varjostamista.
Elokuvan Stalker on voitu selittää allegoriseksi Kristus-hahmoksikin, mutta oma tulkintani on toisella lailla allegorinen. Stalker on tulkittavissa ateistisessa yhteiskunnassa toimivan kirkon papiksi. Neuvostoliitossa seurakuntien toimintamuodoiksi olivat jääneet kirkoissa pidetyt jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset (kaste ja avioliittoon vihkiminen) sekä hautausmailla vainajien hautaan siunaaminen. Kaikki muu oli kielletty. Monen papin tien oli uskalias aktiivisuus johtanut vankileirien saaristoon – kuten siis myös elokuvan stalkerin.
Monenlaiset esteet vaikeuttavat matkantekoa, niin että miesten on välillä levättävä, oikein nokoset ottamalla. Stalkerin mieleen nousevat hänen heräillessään maailmanlopun aavistukset, tällä lailla:
Maa järkkyi ja vavahteli, aurinko pimeni mustaksi kuin suruvaate. Ja kuu muuttui kauttaaltaan verenpunaiseksi, taivaan tähdet putosivat maahan, niin kuin viikunat varisevat puusta myrskyn sitä ravistellessa. Taivas hävisi näkyvistä kuin kirja, joka kääritään kokoon, ja kaikki vuoret ja saaret siirtyivät paikaltaan. Maan kuninkaat, ylimykset ja sotajoukkojen johtajat, rikkaat, mahtavat miehet ja kaikki muut, niin orjat kuin vapaat, piiloutuivat luoliin ja vuorten rotkoihin ja huusivat vuorille ja kallioille: ”Kaatukaa päällemme, kätkekää meidät valtaistuimella istuvan katseelta ja Karitsan vihalta! Heidän vihansa suuri päivä on tullut. Kuka voi sen kestää?”
Sehän on Raamatun tekstiä, Ilmestyskirjan kuudennesta luvusta (6: 12–17). – Myös Kirjailija tuntee Raamattua. Ajatellessaan itseään ja vieressään nukkuvaa Professoria hän miettii ylösnousseen Jeesuksen ilmestymistä kahdelle Emmauksen tietä kulkeneelle (Luuk. 24: 13–18):
”Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa … nimiseen kylään, jonne oli kahden tunnin matka. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan hän itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut. Hän kysyi heiltä: ”Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?” He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, nimeltään …”
Lopulta tullaan perille – mutta kumpikaan tätä matkaa toivoneista ei haluakaan avata toiveiden täyttymisen huoneen ovea, ei Kirjailijakaan. Professorin salaama nurinkurinen motiivi paljastuu, kun hän ottaa esille mukanaan olevan pommin. Pommi jää sentään käyttämättä. Erääksi yhteenvedoksi muodostuu Professorin lause: ”Tämä paikka ei tuo onnea kenellekään.” Stalkerin viimeinen vetoomus jää vaille vastakaikua: ”Ihmisillähän ei maan päällä ole muuta jäljellä! Tämä on ainoa paikka, jonne voi tulla, ellei toivoa ole enää jäljellä.”
Kotiinsa Stalker palaa perin juurin pettyneenä. Ei ole enää ihmisiä, jotka uskoisivat. Siihen tarvittava elin on heillä surkastunut; heidän katseensa on tyhjä.
6.
Hoivattuaan uupuneen miehensä nukkumaan hänen vaimonsa kääntyy elokuvan katsojien puoleen ja puhuu heille:
”Tiedättekö, että äitini oli kovasti sitä vastaan. Tehän olette varmaan jo huomanneet, ettei hän ole tästä maailmasta. Koko tienoo pilkkaa häntä. Hän oli sellainen resupekka ja niin säälittävä. Äiti sanoi: ”Hänhän on stalker, kuolemaantuomittu, ikuinen rangaistusvanki. Muistapa, millaisia lapsia stalkereille syntyy.” Mutta minä en edes riidellyt asiasta. Tiesin itsekin kaiken sen. (…) Hän tuli luokseni ja sanoi: ”Lähde mukaani.” Ja minä lähdin, enkä ole sitä koskaan katunut. En koskaan. On ollut paljon surua sekä kauheita ja hävettäviä asioita. Mutta en ole koskaan katunut enkä koskaan kadehtinut ketään. Meillä vain on ollut sellainen kohtalo ja sellainen elämä, me olemme sellaisia. Ja ellei elämässämme olisi ollut surua, eivät asiat olisi olleet paremmin. Vaan huonommin. Koska siinä tapauksessa ei silloin olisi ollut onneakaan eikä toivoa.”
Siinäpä mahtava kunnianosoitus ateistisissa maissa vaikuttaneille papinpuolisoille! Tarkovski oli kastettu ortodoksisen kirkon jäseneksi. Mutta Stalker on kuvattu Virossa, niin että siinä kuvattu uhanalaisuus tuo meidän luterilaisten Viron-ystävien mieleen sikäläisten ystäväseurakuntien sananpalvelijat ja heidän perheensä.
Viimeiseksi nähdään elokuvassa Stalkerin lapsi, rampana syntynyt, liikuntarajoitteinen tyttönen, istumassa pöydän ääressä. Hän lukee kirjaa – kyllä se selvästi on Raamattu. On pääteltävissä, että tyttö lukee Matteuksen evankeliumin 17. lukua ja pääsee näihin Jeesuksen sanoihin: ”Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: ’Siirry täältä tuonne’, ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.” Pöydällä on jokunen juomalasi ja lasipurkki. Ne tyttö saa liikkumaan, yhden kerrallaan. ”Katseensa voimalla”, on monen selitys. Mutta ei niin, vaan kyseessä on uskon voima.
Stalker on elokuva ihmisen heikkoudesta, heikosta ihmisestä. Loppujen lopuksi kaikkein heikoin elokuvan ihmisistä, Stalkerin lapsi, osoittautuu kaikkein vahvimmaksi. Hänellä on uskoa – ei ehkä sinapinsiemenenkään vertaa, mutta kuitenkin. Mitä Jeesus sanoikaan toisessa yhteydessä: ”Se teistä, joka on kaikkein pienin, on todella suuri” (Luuk. 9:48).
Kirjallisuutta
Bagh, Peter von: Elämää suuremmat elokuvat. 2. p. Keuruu 1999.
Bird, Robert: Andrei Tarkovsky. Elements of Cinema. London 2010.
Bourdeaux, Michael: Glasnost ja usko. Neuvostovallan vainoamat kristilliset kirkot
kaaoksen keskellä. Suom. Risto K. Träff. Jyväskylä 1991.
Elmanovitš, Tatjana: Ajapeegel. Andrei Tarkovski filmid. Tallinn 1980.
Martin, Sean: Andrei Tarkovsky.Harpenden, Herts 2011.
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ohjelma. Moskova 1961.
Paloheimo, Matti: Uskonto elokuvassa. Hämeenlinna 1979.
Tarkovski, Andrei: Martyrologia. Päiväkirjat 1970–1981. Joensuu 1989.
Tarkovskij, Andrej: Martyrologion. Dagböcker 1970–1986. Övers. Håkan Lövgren. Umeå 2012.
Tarkovski, Andrei: Vangittu aika. Suom. toim. Risto Mäenpää et al. Jyväskylä 1989.
Tarkovskij – tanken på en hemkomst. En antologi om Andrej Tarkovskijs filmkonst. Värnamo 1986.
