Katson uskontoelämän ilmiöitä syväekumenian kehyksessä. Tarkoitan vetoomusta aidon dialogin puolesta. Maailma on pirstoutunut uskonnollisten tilkkujen kudelmaksi, rajariidat ovat pikemmin tulehtumassa kuin lientymässä, ja todellista vuoropuhelua on niukasti. Samalla kaavalla tulisi punnita kaikki Aabrahamin perilliset, protestantismin kirkot, evankelikaalit, vapaiden suuntien joukot, juutalaisuus, idän kirkot ja Muhammedin perikunta.
Emerituspaavi Benedictus XVI:n perinnön punninta on käynnissä eri mantereilla. Kulttuuriykkönen (YleAreena 4.1) tarjosi erinomaisen ja kiinnostavan keskustelun emerituspaavin elämästä ja merkityksestä, samoin Juha Ahosniemen In memoriam –artikkeli Vartijassa. Fidesissä Emil Anton kävi läpi paavin uraa. Hapatusta.net-sivuston artikkelissaan Emil Anton arvioi edesmennyttä Oulun piispaa. Kommentoin näiden kahden myhäilevän teologian tervaskannon profiilia syväekumenian katsannossa, tosin lähinnä median ja journalismin antamaan kuvaan nojaavalla mutu-tyylillä.
Ratzinger oli ilmeisen sielukas, rakastettava hahmo, ansioitunut teologi ja kirjoittaja. Hänen roolinsa uskontodialogin ja maailman eheyden rakentajana jätti toivomisen varaa. Sama sopii piispa Olaviin. Nämä kaksi myhäilevää hahmoa saavat humaanin ja lämpimän kristillisen habituksensa vuoksi korkean arvosanan. Molemmat vaikuttavat olevan lähituntumalta, samanlaisen uskonnollisen näkemyksen omaavien kokemana joviaalin lähimmäisyyden perikuvia. Timo Junkkaala kirjoittaa: Jyrkästä toisinajattelusta huolimatta Rimpiläinen näytti olevan sopusoinnussa itsensä, vakaumuksensa ja kohtaamiensa ihmisten kanssa. Arvio on epäilemättä tosi. Emil Antonin analyysissa Olavi Rimpiläinen saa arvostelman ”melkein katolinen”. Sen sijaan vastavuoroisen lähentymisen asteikolla on vaikea kuvitella Ratzingerin saavan puoltolausetta ”melkein protestantti”. Sen voisi saada emerituksen nuoruuden kollega ja sittemmin opponentti Hans Küng.
Dialogi ja uskaltava usko
Aabrahamin jälkeläisten perinteessä on toivottavasti heräämässä dialogi konservatiivisen fundamentalismin ja maallistuneen humanistisen uskonnon välille. Sen sijaan, että erottavien riitalinjojen lisäksi syntyisi uutta hajaannusta, edessä voisi olla eheytymistä ja keinotekoisten erottelujen asteittaista väistymistä. Eri uskontokuntien kesken tunnustuksellista kiivailua väistelevien maallikoiden, sivistyneen rahvaan kesken voi vallita sanatonta yhteisymmärrystä, joka perustuu totuuskiivailun unohtamiseen, perittyjen ajatuskarsinoiden avaamiseen. Omaa traditiota syvällisesti, vaikka valikoivasti arvostavat sivustakatsojat saattavat ilmentää katsomusrajat ylittävää naapurisopua. Maallistuneet ja kriittisesti ajattelevat katolilaiset, protestantit, ortodoksit, juutalaiset ja muslimit voivat tuntea yhteenkuuluvuutta, keskustella ilman toisen kukistamisen tavoitetta. Ihmisveljeys ja sisaruus, eksistenssin mysteerin kokemus, ihmiselämän kysymysmerkit ja ilon aiheet yhdistävät. Aabrahamin sukukunnan etäisiä serkuksia yhdistää monoteistisen jumaluuden kunnioitus, josta liiat määrittelevät väitteet on riisuttu.
Olisi hyvä kuulla minkä verran kriittistä kyseenalaistusta voi katolisesta kirkosta lausua ilman, että se koetaan antikatolisuudeksi. Sama kysymys protestantismin oikeaoppisuuden linnakkeille, joita on kuvattu ”ummehtuneiksi pikku ortodoksioiksi”. Katolinen näkemys uskontodialogista on usein melkein sama kuin paluukutsu katoliseen kirkkoon. Voi arvata, miksi piispa Rimpiläinen saa veljeyden tunnustusta: Naispappeuden torjunta ja perhesuunnittelun nyreksintä yhdistävät.
Franciscus ja seuraava reformaatio
Katolinen kirkko kaipaisi myös omaa sisäistä dialogia. Nykyisen paavi Franciscuksen raskas taival kirkkonsa vihaisten konservatiivien maalitauluna herättää myötätuntoni. Kritiikin rajuudesta esimerkkinä on Taylor Marshallin blogi ja hänen bestseller-kirjansa Infiltration: The Plot to Destroy the Church from Within. Tässä kuvaava puheenvuoro.
Sama sivusto kertoi taannoin kiistasta, joka osoittaa tradition jäykkyyksiin sisältyvän hulluuden. Covid-epidemian aikana joissain kirkoissa oli otettu käyttöön tapa, jossa ehtoollisleipä annetaan kämmenelle eikä kielen päälle avoimeen suuhun. Tässä käytännössä on vaarana, että öylätti tai murusia siitä putoaa maahan tai viedään kirkosta ulos. Hirmuinen häväistys ja skandaali!!
Syväekumenian haaste tarkoittaa kaikkien uskonnollisten ryhmien, kirkkojen, seurakuntien ja suuntausten sisäistä itsekriittistä keskustelua, jäykistyneiden pitämysten kyseenalaistamista. Vanhaa ja rakasta tradition koristusta ei pidä aktiivisesti rikkoa, mutta jos se joskus poistuu itsestään, se on toinen asia. Hyvä kriteeri olisi pohtia mitkä tradition ja/tai perinteen osat ovat lähinnä kulttuurisia rakenteita ja painolastia, mitkä taas jumalallisen säätämyksen kaltaista ja teologisen perustelun vahvistamaa ortopraksiaa. Vakiintuneet ajatustavat muodostuvat vuosisatojen kuluessa dogmeiksi, kivettyneiksi opinkappaleiksi. Tämä tulisi uskaltaa tunnustaa ja sanoa ääneen.
Pinnistelty yhteen sulautuminen tai hallinnollinen liennytys ei ole realismia. Synkretistinen idealismi on turhaa haikailua, ja historian kuluessa muka uuden paremman uskonnon kehittely on johtanut juutalais-kristillisen maailman pirstoutumiseen. Reformaatio tarkoitti kirkon särkymistä ja tuloksena oli kirousta ja kärsimystä. Kuitenkin oikea kysymys silloin ja nyt kuuluu: Oliko ja onko nyt radikaali uskontodialogi tarpeen ja perusteltu? Oliko keskiajalla tai nyt aihetta katsoa tinkimättömän kritiikin läpi kirkon rakenteita, katsomuksien outouksia, uskonnon lieveilmiöitä, vallan ja moraalin rappiota ja yhteiskunnan epäkohtia? Reformaation aikakausi, uskonsotien kirot olivat uskontodialogin karmea epäonnistuminen. Megalomaaninen totuuskiiman harharetki oli myös ristiretkien aika ja osapuolien raakuudet.
Meditaatio ja pyhityskilvoitus
Meditatiivinen elämänote, omaan sisäiseen mielenmaisemaan suuntautuva huomio on kaunis osa henkisyyden pyrkimystä. Tämän rinnalle tulisi asettaa kuin haasteena kaikissa uskontoperinteissä tunnustettu ja kunnioitettu kultaisen säännön periaate. Ajattele, miten kohtelet lähimmäisiäsi, miten sinun toimintasi, asenteesi ja käsityskantasi vaikuttavat ihmistovereiden elämään ja mielentilaan. Onko vaarana, että meditointi suuntaa huomion omaan itseen, oman mielen tyyneyden ja onnellisuuden rakentamiseen, ja läheisten ja ihmistovereiden elämä, onnellisuus ja elämisen nautinto jäävät toissijaiseksi. Tässä on myös pyhityskilvoituksen ansa ja itsepetos. Samaa sukua on liiallinen meditaation, mindfulness-harjoitusten, mantran hokemisen ja itseyden sammuttamisen pyrkimys. Oman eheyspyrkimyksen valtaama mieli ja siitä syystä lähimmäisten, elämänkumppaneiden, kansalaistovereiden, maailmanyhteisön myötäelämisen kenties huomaamaton vähättely.
Lähimmäisen huomioon ottaminen alkaa jo vaateparren valinnasta, sanojen ja puhetapojen viljelystä, loukkaavien mielipiteiden laukomisesta ja ulottuu katseisiin, elehtimiseen ja lopulta fyysiseen rauhan häirintään, ahdisteluun ja väkivaltaan. Vastaavasti kaikilta osapuolilta kaivataan ymmärtäväisyyttä, erilaisuuden sietoa, myötätuntoa ja hyväksyntää.
Väijyntä, tuijotus ja kasvojen viesti
Vaateparren valinta ja pukeutumisen käytännöt ovat arkinen ja tavallinen tilanne, jossa kulttuurisen yhteiselon hienovaraiset sosiaaliset paineet vaikuttavat ja tasapainon etsintää tarvitaan. Monissa kulttuureissa ja erityisissä tiloissa vaateparren hillitty peittävyys on kulttuurisen lukutaidon ja tahdikkuuden alkeisvaatimus. Monissa maissa moskeijoissa, kirkoissa ja julkisilla toreilla on loukkaavaa esiintyä asuissa, jotka soveltuvat uimarannalle, baariin tai kesän festivaaleille. Provosoiva asun valinta on kulttuurista häirintää.
Vastaavasti muslimien eräät vaatevalinnat länsimaissa ovat ikävää habitusväkivaltaa. En tarkoita kaapujen ja huivien käyttöä. Identiteettiä ilmaisevien vaatekappaleiden hyväksyminen ja näihin liittyvän estetiikan tajuaminen on osa luontevaa kulttuurien vaihtoa ja rikkautta. Sen sijaan kasvot peittävät hunnut ovat kiistanalainen ilmiö.
Kasvot ovat keskeinen vuorovaikutuksen ja luottamuksen väline. Katse, silmien ilmeet, hymy ja kasvojen hienovaraiset eleet luovat keskinäisen ymmärryksen, luottamuksen, välittämisen ja myötätunnon. Vastaavasti tämä kasvojen informaatio kertoo tarvittaessa varoitukset, paheksunnan, kiukun, inhon ja vastenmielisyyden tuntemukset. Molemmat ovat toimivan yhteisön tunnelman ja ilmapiirin takeina. Keskeisen viestinnän estäminen kasvot peittävällä hunnulla luo tilanteen, joka muistuttaa piiloutuvan, väijyvän ja uhkaavan, ajatuksensa ja aikeensa salaavan epämukavaa tuijotusta. Ihmisarvoa kunnioittavassa kulttuurissa tulisi olla vahva paheksunta – ellei jopa asetuksien tukema säätely – kasvot peittäviä huntuja vastaan. Tämä siis tulee erottaa uskonnollisista ja teologisista argumenteista.
Sukupuoli, riettaus ja kultainen sääntö
Uskontojen miinakentäksi on muodostunut homoseksuaalisuus, sukupuoli ja parisuhteen etiikka. Kielto ja torjunta johtavat siihen, että asiallinen eettinen keskustelu jää syntymättä. Tilanne muistuttaa alkoholitabun käsittelyä. Jos perheen tai suvun piirissä on omaksuttu ehdoton kielto, syntyy vaikenemisen kulttuuri. Ongelma suljetaan pois. Seurauksena on tilanteita, joissa perheessä lapsi ryhtyy salaa alkoholin kokeiluun ja käyttäjäksi. Vaarana on alkoholiongelman naruihin joutuminen. Tilannetta ei voida perheessä purkaa tai siihen puuttua rakentavasti, jos vaikea asia on torjuttu kokonaan.
Kirkkokuntien sisällä homoseksuaalisuus ja yleensä poikkeava seksuaalisuus on tabu. Kielletty ilmiö on ajettu salakulttuuriksi. Torjunta on johtanut siihen, että myöskään asiallista eettistä keskustelua, homoseksuaalisuuden etiikkaa ja homoutta koskevaa lähimmäisen kohtelun moraalia ei ole syntynyt kirkkojen opetuksessa. Katolinen kirkko Vatikaania myöden on samassa valheen verkossa. Muslimimaailmassa naisten kohtelu on oma kauhistava lukunsa.
Vastenmielinen lieveilmiö on esiin nousseet iIkkuvat homo-aktiivit; on syntynyt irstauden heroismi ja hedonistinen itsekkyys. Maailma kauhistelee – vihdoin ja täysin asiallisesti – seksuaalisten öykkärien ja predator-viettelijöiden tekosia elokuvamaailmassa ja äveriäiden huvisaarilla. Sama huomio tulisi kohdistua myös siihen homoseksuaalisuuden maailmaan, jossa rehvastellaan pidäkkeettömän parinvaihdon ja piristeillä kiihdytettyjen orgioiden vapaudesta. Tähän soveltuisi kultaisen säännön etiikka. Huomioi tekojesi ja käytöksesi vaikutukset lähimmäisen elämässä. Hyväksikäyttö ja riettauteen viettely voi turmella mielen ja pilata elämän kohtalokkaalla tavalla. Hedonistinen nautinto toisesta välittämättä on tylyä itsekkyyttä kaikkien sukupuolisuuden lajien piirissä – niin hetero- kuin myös homokulttuurissa.
Seksuaalisuuden luonnonvastainen torjunta on synnyttänyt lieveilmiöitä. Selibaatti on tällainen sairas irvopyhyyden kummajainen, ellei askeesipäätös ole aito oman tahdon ilmaisu. Tämä sekä homoseksuaalisen rakkauden tuomitseminen on osaltaan synnyttänyt kaksinaismoraalia, hyväksikäytön, pedofilian ja homoriettauden skandaaleja. Luonnollinen seksuaalisuus, jossa mukana lähimmäisen mielihyvän ja ainutkertaisen ihmisyyden kunnioitus on elämän suuria lahjoja. Kaikissa vivahteissa kultaisen säännön etiikka toimii ohjeena.
