Alkuvuoden 2013 merkittävin uskontoaiheinen uutinen oli paavin ero ja uuden paavin valinta. Kuva uudesta ja vanhasta paavista rukoilemassa alttarin ääressä vierekkäin on pysäyttävä, lähes käsittämätön näky. Koska on todennäköistä, että Benedictus XVI:n ero loi suosituksen seuraaville paaveille, on mahdollista, että joskus tulevaisuudessa olisi yhtä aikaa elossa kaksi tai ehkä useampikin emerituspaavi. Silloin heitä riittäisi ryhmäkuvaan saakka. Eläkepaavin mahdollista vaikutusta seuraajaansa tai katolilaisiin yleensä voi spekuloida monella tavalla.
Uusi paavi Franciscus I on monen historiallisen ensi kerran summa ja tietenkin vielä enemmän. Hän on ensimmäinen, joka valitsi nimen Franciscus. Hän on ensimmäinen paavi Latinalaisesta Amerikasta, mutta ei aivan tarkalleen ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen paavi, sillä ensimmäisiltä vuosisadoilta tunnetaan jokunen afrikkalaisperäinen paavi. Nämä ilmeisesti olivat kuitenkin Välimeren alueelta, ja silloin siitä ympäristöstä tulleita tuskin hahmotettiin vielä Euroopan ulkopuolelta tulleiksi. Tärkeämpää oli, että he tulivat kristinuskon vaikutuspiiristä, johon Pohjois Afrikka ennen islamin valloituksia kuului. Kolmas ensimmäisyys on se, että Franciscus on ensimmäinen jesuiitta paavina.
Ensihämmennys katolilaisten keskuudessa oli suuri mutta voittopuolisesti toiveikas. Nopeasti tuli selväksi, että uusi paavi halusi nimellään viitata Franciscus Assisilaiseen ja erityisesti tämän huolenpitoon köyhistä. Latinalaisen Amerikan kirkonjohtajille köyhät ja köyhyys ovat konkreettisesti tuttuja asioita heidän omasta lähiympäristöstään.
Franciscus itse tunnetaan vaatimattomasta elämästä Argentiinan-ajoiltaan. Hän ei elänyt piispallisessa palatsissa vaan yksityisasunnossa, laittoi ruokansa itse ja liikkui julkisilla kulkuneuvoilla. Sama “meno” on jatkunut Vatikaanissakin, sillä Franciscus ei halunnut asettua paavin juhlavaan virkasuntoon Apostoliseen palatsiin, vaan on jatkanut asumista Domus Santa Martassa, samassa majapaikasssa, jonne hän oli muiden kardinaalien kanssa majoittuneena konklaavin ajan.
Ensimmäisten paaviusviikkojen ajan Franciscuksen jokainen toimi on pantu tarkasti merkille. On huomattu, että hänellä on tapana puhua spontaanisti ja improvisoiden, usein valmiiksi kirjoitetut puheet unohtaen. Varsin mielenkiintoinen on kerta, jolloin hän Domus Santa Martassa pitämässään aamuhartaudessa puhui Vatikaanin pankista eli IOR:sta ja sanoi Vatikaanin radion mukaan siinä yhteydessä vapaasti suomennettuna jotenkin näin:
“Mutta ne kaverit siellä IOR:ssä — anteeksi vain, hei?”
Ennen konklaavin alkua Vatikaanin pankin sotkujen selvittäminen oli yksi kardinaalien esiin nostamia prioriteetteja. Voisi olettaa, että pankissa tutisevat nyt monen housut.
Uusi paavi ei ole vielä tehnyt merkittäviä henkilönimityksiä eikä luonnollisesti ole vielä ehtinyt kirjoittaa ensimmäistä kiertokirjettään, jonka perusteella voi päätellä paljon paavin teologiasta tai kirkkopolitiikasta tai molemmista.
Jesuiitoilla on tiettävästi tapana, että uusi esimies odottaa ja tarkkailee 100 päivää, ennen kuin hän ryhtyy konkreettisiin toimiin. Franciscuksella se tulee täyteen juhannuksen jälkeisellä viikolla, joten jotakin merkittävää voisi olla odotettavissa keskikesällä.
Tähän mennessä Franciscuksen toimet ovat ilahduttaneet enemmän edistysmielisiä ja kirkon liberaaleja piirejä. Traditionalistiset tahot ovat tiettävästi olleet tuohtuneita siitä, että kiirastorstaina paavi vieraillessaan eräässä nuorisovankilassa pesi jalat kahdeltatoista nuorelta, joista kaksi oli naisia ja näistä yksi oli muslimi.
Vain kristittyjen miesten jalkojen pesu olisi traditionalisten mielestä ollut oikein. Mutta toisaalta traditionalistit ovat viimeksi olleet tyytyväisiä 1958 kuolleeseen Pius XII:een.
Jotkut ovat löytäneet yhtäläisyyksiä Franciscuksen ja “veikkauspaavi” Johannes XXIII:n välillä. Tai paremminkin pitäisi ehkä sanoa, että Franciscuksen toivotaan tekevän jotakin samanlaista kuin Johanneksen, esimerkiksi kutsuvan koolle uuden Vatikaanin kirkolliskokouksen. Esimerkiksi Hans Küng, liberaalien oma “paavi”, on ollut toiveikas Franciscuksen suhteen, kun hän vielä ennen konklaavia oli varma, ettei kardinaalien keskuudesta löytyisi yhtään reformihenkistä miestä.
Franciscus on kuitenkin aiheuttanut liberaaleille jo ensimmäisen pettymyksenkin, kun hän päätti jatkaa amerikkalaisten sisarten ja nunnien “oikeaoppisuustutkintaa” samoilla linjoilla kuin edeltäjänsäkin. Voikin olla, että liberaalien toivomien radikaalien muutosten odotus on turhaa.
Roomalaiskatolinen kirkko elää kuitenkin vuosi vuodelta vahvistuvien muutospaineiden alla. Uusi paavi tietää, että kirkon on muututtava tai se joutuu vielä tämänhetkistä vakavampiin kriiseihin. Eikä se ole ongelmissaan yksin. Kaikkien kirkkojen on uudistuttava kriittisessä, inhimillisyyttä huutavassa ja globalisoituvassa maailmassa.
Byrokraattisten, dogmaattisten ja vallankäyttökulttuurissaan menneisiin aikoihin jämähtäneiden kirkkojen ja muiden uskonyhteisöjen on etsittävä tietä muutokseen. Sama koskee myös liberaaleja kirkkoja, joiden jäsenyyden voisi hyvin korvata osallistumisella eettiseen toimintaan missä tahansa inhimillisiä arvoja ajavassa yhteisössä.
Myös suomalaisten herätysliikkeiden sisäiset muutospaineet ovat alkaneet tulla näkyviin, eikä kysymys ole enää yksin lestadiolaisuudesta. Yksi keskustelun kipupisteistä on raamattuopetuksessa.
Tässä Vartijan numerossa Eero Junkkaala kuvaa avoimesti ja kiinnostavasti evoluutioteoriaan ja Raamatun alkulukujen tulkintaan liittyvien käsitystensä kehitystä. Hänen uusi, hyväksyvä suhteensa kehitysoppiin muuttaa mielestämme ratkaisevasti tapaa, jolla konservatiiviseen tulkintaan sitoutuneissa uskonyhteisöissä arvioidaan Raamatun auktoriteettia.
Mikko Ketola
Matti Myllykoski
Vartijan 2/2013 pääkirjoitus.
Etusivun kuva paaveista lainattu täältä.