Markus Kantola kirjoitti[1] Vartijaan kristillisistä pasifisteista ja Ukrainan sodasta. Kirjoitus perustui huomattavilta osin Greg Boydin ja Stanley Hauerwasin näkemyksiin. En ota kantaa siihen, onko kristillinen pasifismi perusteltua vai ei. Kiinnitän huomiota vain muutamiin historiallisiin faktaväitteisiin artikkelissa.
Myytti ”konstantinolaisen käänteen” vaikutuksesta
Kantola sanoo karkeistuksena, että ”pasifistiset näkökannat hallitsivat alkukirkkoa, mutta niin sanotun ’konstantinolaisen käänteen’ jälkeen joidenkin sotatoimien hyväksyminen tuli kristittyjen enemmistön linjaksi”. Tämä hyvin yleinen näkemys ei kestä lähempää tarkastelua.
Meillä ei ole mitään keinoa tutkia sitä, mitä varhaisten kristittyjen enemmistö ajatteli asioista ennen ”konstantinolaista käännettä” 300-luvulla tai sen jälkeen. He eivät jättäneet kannastaan – jos kaikilla sellaista edes oli – mitään dokumenttia.
Aiheesta tiedetään vain harvojen kirjallisten dokumenttien ja erittäin kapean arkeologisen aineiston perusteella. Olen käynyt aineiston läpi noin vuoteen 230 asti. Tulokset olen julkaissut kirjassani Early Christians Adapting to the Roman Empire: Mutual Recognition (Brill 2020). Kirjaan sisältyy luku ”Brothers in Arms: Soldiers in Early Christianity”[2].
Andreas Gerstacker on puolestaan laatinut erittäin perusteellisen teoksen Der Heeresdienst von Christen in der römischen Kaiserzeit: Studien zu Tertullian, Clemens und Origenes[3] (De Gruyter 2021). Gerstackerin analyysi kohdistuu paljon kapeampaan aineistoon kuin minun tutkimukseni, mutta hän menee analyysissaan minua syvemmälle.
Myytti varhaiskristillisestä pasifismista
Gerstacker ja minä laadimme teoksemme toisistamme tietämättä, mutta tulokset ovat jokseenkin samansuuntaiset: väitteet varhaiskristillisestä pasifismista ovat vahvasti liioiteltuja – myös ennen ”konstantinolaista käännettä”.
Monet kristityt intellektuellit vierastivat sotaa, mutta siinä he olivat antiikin ei-kristittyjen intellektuellien kaltaisia. Kyse on pikemminkin kirjallisen luokan yleisistä asenteista. Erillisestä kristillisestä pasifismista voisi puhua korkeintaan siinä mielessä, että kristityt perustelivat kantojaan Raamatulla tai muulla kristillisellä traditiolla.
Pasifistiseksikin väitettyjen kirjoittajien kynästä lähti myös paljon sellaista, mitä on vaikea mieltää pasifismiksi. Esimerkiksi Origenes oli jyrkästi sitä mieltä, että kristittyjen ei pitänyt osallistua sotaan. Hän oli kuitenkin ensimmäinen kristitty, joka puhui oikeutetusta sodasta. Kristittyjen kuuluu rukoilla keisarin armeijan ja sen oikeudenmukaisen asian puolesta. Näin kristityt tukevat armeijaa.
Tertullianus puolestaan kehuu, miten kunnollisia kansalaisia kristityt ovat, sillä heitä palvelee kaikkialla Rooman armeijassa. Kun hän jossain toisessa kirjassa kiistää kristittyjen oikeuden palvella armeijassa, hän kuitenkin tulee kertoneeksi, että kristittyjä tosiasiassa palvelee sotilaina ja ilmeisen paljon.
Oma lukunsa ovat varsin yleiset sotilasmetaforat. Joskus on vaikea erottaa, milloin kyse on metaforasta. Esimerkiksi Kantola lainaa Justinos Marttyyria, jonka mukaan kristityt eivät käy sotaa vihollisiaan vastaan. Ilmeisesti tässäkin puhutaan vain henkilökohtaisista riidoista, koska Justinos viittaa tällä jo toteutuneeseen rauhanprofetiaan (Jes. 2:3-4). Sotia kuitenkin käytiin edelleen. Justinos halusikin sanoa, että kristityt elävät keskenään rauhassa. Sota on siis metaforista.
Myyttiin kristillisestä pasifismista kuuluu myös lähteiden valikoiva käyttö. Harvoin mainitaan 200-luvun alussa elänyttä kristittyä Julius Africanusta, joka kirjoitti keisarille käsikirjan sodankäyntiin Lähi-idässä. Megiddosta on löytynyt kristillinen rukoushuone roomalaisen legioonan leipomon yhteydestä. Alustavan ajoituksen mukaan rukoushuone on peräisin noin vuodelta 230, siis noin 100 vuotta ennen ”konstantinolaista käännettä”.
Myytti pasifistisista raamatunkohdista
Kantola lainaa satunnaisia raamatunkohtia, joista useimmat ovat varsin tavallisia tätä aihetta koskevassa keskustelussa. Pieni kritiikki on paikallaan. Edellä mainitussa kirjassani olen keskittynyt vain niihin, joissa käsitellään sotaa tai sotilaana toimimista. Mikä tahansa väkivallan vastainen raamatunkohta ei itsestään selvästi kosketa tätä problematiikkaa.
On lähes yleisinhimillistä pyrkiä rajoittamaan yksilöiden keskinäistä väkivaltaa ja keskittää väkivallan monopoli yhteisölle tai sen johtajille. Esimerkiksi sota yhteisön toimintana on yleensä sallittua, ja yksilöillä on oikeus väkivallan käyttöön vain yhteisön edustajana ja sen määräämissä rajoissa.
Tällainen jakautunut suhde väkivaltaan on Suomessakin. Yhtäältä kukaan kansalainen ei saa käyttää väkivaltaa toista kohtaan, joskin ainakin miesten oletetaan valtion varoin harjoittelevan sotimista vähintään puoli vuotta, usein enemmän. Se, että Matteuksen ja Luukkaan mukaan Jeesus neuvoo kääntämään toisen posken, ei kerro mitään sodasta. Neuvo on mielekäs vain, kun riitaantuneet ihmiset alkavat läpsiä toisiaan.
Sotilaita ei Uudessa testamentissa kehoteta luopumaan toimestaan. Nimettömäksi jäävä Kapernaumin sadanpäällikkö osoittaa mallikelpoista uskoa (Matt. 8:5–13). Ristin juurella toinen nimetön sadanpäällikkö tunnustaan Jeesuksen olevan Jumalan Poika (Mark. 15:39). Apostolien teoissa heidän kollegansa Cornelius saa toimia malliesimerkkinä siitä, että ei-juutalainen voi tulla kristityksi (Ap. t. 10).
Näiden ”hyvien” sotilaiden lisäksi evankeliumeissa on ”pahoja” sotilaita. Tyypillisesti tällöin on kyse miehistöstä eikä päällystöstä. Rivisotilaiden tulot olivat siinä määrin heikot, että kiusaus omatoimiseen varainkeruuseen oli suuri. Johannes Kastaja ei turhaan kehota heitä tyytymään päivärahoihinsa (Luuk. 3:14).
Sotilashahmojen ”hyvyyttä” ja ”pahuutta” arvioidaan siis heidän siviiliväestölle aiheuttaman uhan tai hyödyn näkökulmasta. Tässä evankeliumit toistavat vain antiikin yleisiä arvostuksia. Rivisotilaiden ajateltiin yleisesti olevan juuri niin brutaaleja kuin kuvauksessa Jeesuksen pilkkaamisesta ja pahoinpitelystä (Mark. 15:16–20). Päällystöä sen sijaan pidettiin sivistyneempänä ja varakkuutensa takia ehkä jopa hyödyllisenä. Kapernaumin sadanpäällikkö kuvataan paikallisen synagogan mesenaattina (Luuk. 7:5).
Sinänsä sotilaana toimimista ei kyseenalaisteta Uudessa testamentissa, mutta Johanneksen evankeliumi tulee kyllä varsin lähelle. Kantolan ohimennen mainitsemassa Johanneksen evankeliumin kohdassa Jeesus tekee pesäeron tämän maailman kuninkaisiin, joiden miehet taistelevat (Joh. 18:36). Tällä perusteella ei kuitenkaan voi yhtyä niihin Kantolan artikkelissa näkyviin väitteisiin, että Uusi testamentti edustaisi jonkinlaista yksiselitteistä pasifismia.
Myytti Augustinuksen oikeutetun sodan teoriasta
Tavanomainen tarina ”konstantinolaisesta käänteestä” eräänlaisena kristittyjen syntiinlankeemuksena sisältää vakituisena osana väitteen Augustinuksen muotoilemasta oikeutetun sodan teoriasta. Näin myös Kantolan artikkelissa. Augustinusta tutkinut Timo Nisula on todennut, ettei tällä väitteellä ole pohjaa hänen omissa kirjoituksissaan.
Sota, rauha ja Raamattu[4] -kirjaan sisältyvässä artikkelissaan Nisula osoittaa useisiin tutkijoihin viitaten, ettei Augustinus laatinut oikeutetun sodan teoriaa. Augustinuksella ei ollut tarvetta tarkastella asiaa teoreettisesti. Joitain lausumia aiheesta toki löytyy, mutta väite kokonaisen oikeutetun sodan teoriasta on liioittelua.
Nisula toteaa, että oikeutetun sodan teoria laadittiin vasta myöhemmin. Itse ajatus oikeutetusta sodasta on kuitenkin vanhempi ja palautuu kristinuskoa edeltävään aikaan. Kirjassaan Velvollisuuksista Cicero esittää lukuisia ehtoja moraalisesti oikealle tavalle käydä sotaa. Sotaan voi ryhtyä vain, jos neuvotteluteitse ei päästä tulokseen. Sodan tarkoituksena on oikeudenmukaisen rauhantilan palauttaminen, eikä sodassa tai sen jälkeen saa osoittaa tavoitteena kannalta tarpeetonta raakuutta.
Ciceron ajattelua kehittämällä läntisessä kristikunnassa laadittiin periaatteet oikeutetulle sodalle, joka sisältää periaatteet oikeudesta sotaan, oikeudesta sodassa ja oikeudesta sodan jälkeen. Tavoitteena on hillitä mielivaltaisuutta ja väkivaltaa, koska niiden ilmenemistä ei voida estää. Tälle perustalle rakentuvat nykyiset kansainväliset sotaa koskevat sopimukset.
Kantola toteaa, että oikeutetun sodan teoriaa on vaikea tulkita konkreettisessa tilanteessa. Ukrainan puolustustaistelu on ainakin toistaiseksi sijoittunut varsin yksiselitteisesti oikeutetun sodan kategoriaan, mutta monissa muissa sodissa asia ei suinkaan ole näin selvä. Pitäisikö siis oikeastaan torjua sodan tuhovoimaa rajoittava kansainvälinen oikeus, koska sen tulkinnassa on ongelmia? Jätän vastaamatta, koska tämän kysymyksen käsittely ei liity historiallisiin faktaväitteisiin eikä siten tähän artikkeliin.
Viitteet
[1] https://www.vartija-lehti.fi/kristilliset-pasifistit-ja-sota-ukrainassa/
[2] https://brill.com/display/book/9789004428249/BP000010.xml
[3] https://www.degruyter.com/document/doi/10.1515/9783110714357/html
[4] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/342286
Artikkelikuvassa Konstantinus antaa Sylvesterille keisarinvallan. Fresko noin 1200-luvulta Santi Quattro Coronatin basilikassa Roomassa. Kuva: Wikipedia.
