Idän pikajunan arvoitus on tuttu suljetun tilan murhamysteeri: lumimyrskyyn juuttunut ylellinen juna, jossa yksi kuolee ja murhaajan täytyy olla matkustajien joukossa. Tuttu on myös vuonna 1934 kirjoitetun romaanin (Murder on the Orient Express) ratkaisija, Agatha Christien nerokas ja kuuluisa belgialainen salapoliisi Hercule Poirot, jonka pienet harmaat aivosolut kaivavat totuuden esiin valheiden alta. Monelle tutuin ja ainut oikea Poirot on David Suchet, joka näytteli Poirotia ITV:n Hercule Poirot -televisiosarjassa (1989–2013). Hänen sipsuttavaa kävelytyyliään ja eleiden pikkutarkkuutta ei hevin unohda.
On mielenkiintoista nähdä, millaisen Poirotin uuden Idän pikajunan arvoituksen ohjaaja ja Poirotin roolin esittäjä Kenneth Branagh on luonut.
Vauhtia Poirotin ylivoimaisuuteen otetaan elokuvassa Jerusalemista asti. Sielläkin arvoitus ratkeaa, mutta katsojalle jää melko vähän käteen siitä, millä perusteilla ratkaisu syntyy ja mikä on salapoliisin asema, kun hän luennoi kiihtyneelle kansalle Itkumuurin juurella.
Kun päästään Istanbulissa junaan, miehen mietteet tuntuvat kovin mustavalkoisilta: elämässä on oikea ja väärä, mikä tekee elämästä yksinkertaista. Ihminen on hänestä järjellinen olento – vaikka joskus sitä joutuu epäilemäänkin – ja elämässä on järjestys, jota ei rahalla osteta uusiksi. Poirot haluaa toimia aina oikein, hän vakuuttaa tarinan konnalle, antiikki- ja taidekaupoillaan ihmisiä huijaavalle Edward Ratchettille, jolla on tunnollaan taideväärennöksiä pahempaakin.
Poirotin lapsena saama katolinen kasvatus heijastuu selvästi.
Kenneth Branaghin Poirotiin on tuotu hiukan irrallinen sivujuoni eli salapoliisin hempeät puheet nuoruuden rakastetun valokuvalle. Christien kirjoissahan tiedetään hyvin vähän Poirotin nuoruusvuosista saati mahdollisista rakastetuista. Elokuvan käsikirjoitus on Michael Greenin.
Elokuvassa Idän pikajuna puskee hyvää vauhtia tietään upeassa vuoristossa, matkustajan puvut ja meikit ovat viimeisen päälle. Kun lumivyöry tukkii junan kulun, tilanteen vakavuutta alleviivataan sillä, että pysähdys tapahtuu sillalla, jonka viereltä on jyrkkä pudotus alaspäin.
Poirot alkaa kuulustella ihmisiä ja vakuuttaa, ettei hänelle kannata valehdella. Kuulusteluissa nousee esiin jatkuvasti elokuvan toinen moraalinen juonne: rikos vaikuttaa paitsi uhriin myös ihmisiin uhrin ympärillä. Monien hyvien ihmisten elämä nyrjähtää, sielu vaurioituu tai peräti särkyy syyllisyydestä siihen mittaan asti, että kosto tuntuu soveliaalta tieltä eteenpäin.
Salapoliisin harmaat aivosolut joutuvat ponnistelemaan: ehkä muitakin värejä on kuin musta ja valkoinen.
Uusi Branaghin Poirot on eleiltään vakuuttava. Suchetin mieleenjäävä sipsutuskävely on poissa. Mutta poissa on myös tapahtumien kulun tarkka aikataulutus, jonka varaan junamurhan ratkaisu on yleensä rakennettu. Näyttelijäkaarti on nimekäs, mutta heidän hahmoilleen jää kovin vähän tilaa ehkä roisto Ratchettia (Johnny Depp) lukuun ottamatta.
Agatha Christien luoma loppuratkaisu, joka lähettää syylliset etsimään mahdollista parannusta elämäänsä, osoittaa sen, että Hercule Poirot näkee sittenkin elämässä muitakin värejä kuin mustan ja valkoisen. Viimeisessä Esirippu-romaanissa Poirot jopa surmaa syyllisen pelastaakseen viattomat, kun ei pysty osoittamaan tämän syyllisyyttä. Ja langettaa teosta tuomion itselleen.
Hercule Poirotin moraaliset pohdinnat ovat kiinnostavia vaikka ymmärrän niitäkin, joiden mielestä Kenneth Branaghin Idän pikajunan arvoitus ei tuo riittävästi uutta hyvään murhamysteeriin.
Idän pikajunan arvoitus. Ohjaus Kenneth Branagh. Ensi-ilta 24.11.