Ari-Pekka Palola: Myrskyjen keskellä. Kansikuva.

”Moni on mennyt helvettiin Raamattu kainalossa”

Tuskin mikään muu lukemani kirja on saanut minua elämäni aikana puhaltelemaan, pyörittelemään päätäni, tuskailemaan, hämmästelemään, kuohumaan, ”repimään hiuksia päästäni” ja pitämään lähipiirilleni palopuheita.  Tarkoitan nyt vastikään ilmestynyttä Ari-Pekka Palolan kirjoittamaa ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen julkaisemaa kirjaa Myrskyjen keskellä, joka kertoo vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vaiheista vuosina 1962-1980.

Teos käsittelee liikkeen kipeitä vuosia, jolloin järjestettiin liikkeen jäsenille niin kutsuttuja hoitokokouksia, joissa yhteisön neuvoille tottelemattomat pantiin ruotuun julkisilla kuulusteluilla ja puhutteluilla, nöyryyttäen, kyykyttäen, halveksuen, mitätöiden ja julkista anteeksipyyntöä vaatien milloin mistäkin asiasta. Enimmäkseen syytös koski jotain henkeä: tottelemattomuuden henki, kuiva henki, hempeä henki, isäntähenki, lakihenki, uppiniskaisuuden henki, oppositiohenki, väärä henki ja kososlainen henki. Liike on vuonna 2011 myöntänyt henkiopin harhaopiksi ja julkaissut siitä pahoittelunsa kannanilmaisussa. 

Kirjassa on osin niin käsittämätöntä ja pöyristyttävää settiä, että ei voi oikeasti kuin keskeyttää ja puhallella, ennen kuin pystyy taas jatkamaan lukemista. Ote kirjasta:

Einari Lepistö kuvasi keväällä 1978 ajatuksiaan hoitokokouksista: ”Elämme aikaa, jolloin Jumala puhuttelee meitä ja puhdistaa sisintämme. Tämä kaikki on Jumalan armoa. Kuitenkin tässäkin on omat vaaransa. Voi käydä niin, että eksymme uskonvanhurskauden tieltä tekojenvanhurskauteen. Toisin sanoen, meistä tulee oman sydämemme kaivajia ja koskaan ei tunne tehneensä täydellistä parannusta. — Pyhä Henki kirkastaa, mikä on nimeltään pois pantavaa. Meidän ei tarvitse lähteä tutkimaan sydäntämme, että onkohan niin taikka näin. — Tänä kuluneena talvena on armon mereen upotettu niin paljon syntiä, että lieneekö koskaan ennen. Elämme lauantai-iltaa, iltasaunomisen aika on tullut.” Ajatus maailmanlopun läheisyydestä oli 1970-luvulla yleinen vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. (455)

Tuo Einari Lepistön varoitus vaarasta eksyä uskonvanhurskaudesta tekojen tielle on ihan absurdi siinä mielessä, että siihenhän Lepistö kumppaneineen oli koko yhteisöä ajamassa. Pelkkä usko ei riittänyt ihan kenellekään. Vasta sitten oli oikealla tavalla uskomassa, kun oli tehnyt kaikki tarvittavat temput seurakunnan edessä ja oli kuuliainen armoneuvoille, joiden noudattaminen oli ehto autuudelle. Ja tuo maailmanlopulla pelottelu, sitä sai kyllä kuulla ihan jatkuvasti. 

“Moni on mennyt helvettiin Raamattu kainalossa”, sanottiin eräälle henkilölle hoitokokouksessa, kun hän halusi itseänsä neuvottavan Raamatulla. Piti kuunnella enempi Jumalan valtakunnan neuvoja kuin pyytää perusteluita Raamatusta, kuten asia kirjassa ilmaistaan: “seurakunnan merkitys nostettiin jopa Jumalan sanan edelle.”  (457)

Kirja jatkaa: Äärimmillään hoitokokouksissa saattoi esiintyä suoranaiseen kiusantekoon viittaavia piirteitä, joita ei voi selittää muuten kuin hoitotehtävissä olleiden henkilöiden kyynistymisellä ja harkintakyvyn pettämisellä. (457)

Näin on, tuohon ei voi kuin yhtyä niin tuon kirjan perusteella kuin hoitokokoukset ihan omakohtaisesti kokeneena. Tähän kohtaan sopisi hyvänä esimerkkinä saarnaaja Heino Korpelan saama kohtelu SRK:n taholta. Heino piestiin henkisesti niin pahoin, että hän ei voinut kokemustensa jälkeen kymmeneen vuoteen tehdä muuta elämässään kuin suorittaa pakolliset kuviot. Toki monelle muulle kävi vieläkin huonommin hoitojen seuraamuksena. 

Päällimmäisenä kirjan luettuani minulla on sellainen ajatus, että SRK on vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön aivot, komentokeskus, joka vaatii yhteisönsä jäseniltä täydellistä kuuliaisuutta, nöyryyttä, alistumista ja kumartamista puoleensa. Joka ei näin tee, häntä murretaan henkisesti niin kauan, että oma tahto saadaan kokonaan nujerrettua. Tämän todistaa historiikki.

Olen myös kuullut ”kummelimiesten” oikein lentokoneella lentäen saapuneen Oulusta Etelä-Suomeen hoitamaan epäilyttävää saarnamiestä ihan 2000-luvulla vielä. Vikaan joutuneella veljellä oli ilmennyt liian Kristus-keskeistä sanomaa saarnoissaan ja monta muuta ”rikosta”, jotka olivat printattuna pitkässä listassa. Tunnen ihmisiä, jotka tämän jupakan takia lähtivät liikkeestä ulos, kun kokivat sen niin vääränä. 

Ote kirjasta:

Erkki Piri muistelee yhtä hoitokokouksiin liittynyttä opillista harhaa: ”Henkilökohtainen usko siirtyi ikään kuin seurakunnan kontolle. Eihän se niin voi olla, koska usko on omakohtainen asia. Se siirtyi niin, että seurakunta sanoo, miten sun kohtasi on. Mene sinne eteen ja läpivalaisuta itsesi, niin kyllä siellä sanotaan, miten sinä oot uskomassa. Se oli vakava harhaoppi.” (457)

Tuostapa tuli mieleeni, kun kerran nuorena tyttönä istuin parin kaverini kanssa Siikatörmän leirikeskuksen asuntolan portailla saarnan aikana ja itse Erkki Piri näki meidät ja tuli paikalle kera armoneuvojen: Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta. Pirin ankara läpivalaisukatse sai sydämensykkeen tihentymään silkasta pelosta. Mykkä piru ilmeisesti istui kielelleni, kun en saanut tilanteessa sanaa suustani, eikä muuten kaverinikaan. Lopulta Piri purjehti ylvään oloisena matkoihinsa ja oli varmaan ”uskovaisiin” nuoriin pahasti pettynyt. Liikkeessä epäiltiin aina niiden nuorten uskoa, jotka eivät olleet kuuntelemassa saarnoja seurasalissa. Eteisestä oli jo tosi lyhyt matka syntiseen maailmaan, saati pihamaalta. 

Mutta siis minulle on niin tuttua tuo, että uskon sisaret ja veljet, rauhanyhdistyksen johto, puhujat ja lopulta SRK, tietävät aina paremmin, oletko oikealla sieluntilalla, oikealla tavalla uskomassa, taivastiellä, kuuluuko sinulle vielä armo ja anteeksiantamus. ”Ole nöyrällä mielellä jos veljet tai sisaret lähestyvät sinua ja haluavat puhutella.” 

Usko ei ollut ainakaan minun aikanani koskaan omakohtaista sillä tavalla, että olisi saanut olla varma armosta; sitähän piti suorastaan kerjätä! 

Saanko minäkin vielä uskoa?

Kuuluuko minullekin vielä armo?

Onko minullakin vielä lupa uskoa?

Ääh, olen niin pöyristynyt ja tuskainen tuon kirjan luettuani, että en tiedä mitä sanoa. Miten olen ikinä edes yrittänyt ottaa liikkeestä ja sen opetuksista mitään selkoa, kun eihän sitä löydy suurennuslasillakaan? Koko homma on kuin pieneksi silputtu lankavyyhti, josta ei löydy päätä jos häntääkään tai niitä löytyy tuhatmäärin. Onko liike ollut koko historiansa ajan yhtä sekaisin? 

Pappiseriseura, pollarilaisuus, töröläläisyys, sillanpääläisyys, kososlaisuus, simppalalaisuus, lukemattomat eri väärät henget, niillä kun ei ole ihan mitään tekemistä Raamatun kanssa. Mutta kun ”ei tähän raamatuita tarvita”, kuten eräässä hoitokokouksessa kerran sanottiinkin. Niin, mihin sitä kun veljet tietävät paremmin pollarilaisuuksista ja muista eriseuroista? 

Otteita kirjasta:

Koska kososlaisuuden ja pollarilaisuuden vaikutteita esiintyi rinnakkain, ne yleisesti rinnastettiin toisiinsa. Puhujien kokouksessa Raahessa 1962 keskusteltiin ”niin sanotusta pollarilaisuudesta, joka eri nimillä on eri paikoissa esiintynyt”. Päähuomio oli Tervolan, Arpelan ja Karungin asioissa, joten puheenvuoroissa esiintyi myös nimitys simppalalaisuus. Väinö Lohi selosti kososlaisuuden ja pollarilaisuuden eroa: jälkimmäinen on ”lihanvapauden oppia”, kososlaisuus puolestaan ”lihanvapauden oppia, jossa on samalla lakihenki”. (427–428)

Eräänlaisena alkusoittona vuosien 1978 ja 1979 tapahtumille voidaan pitää Kuopiossa joulukuussa 1977 järjestettyä neuvottelukokousta. Siinä monet tekivät parannuksen väärästä hengestä tai hempeästä hengestä, mutta Heikki Saari katsoi, että seurakunta oli joutunut ”hempeän lisäksi kososlaiseen henkeen”. Kun ihmeteltiin, voiko olla useammassa väärässä hengessä yhtä aikaa, Saari vastasi lyhyesti: ”Voi.” Lopulta läsnäolijat tekivät yleistä parannusta kososlaisesta hengestä, nekin, jotka olivat aiemmin pyytäneet anteeksi hempeää tai jotakin muuta henkeä. Jotkut tunnustivat, että heissä oli ”kaikki väärät henget”, ja pyysivät sitä anteeksi. Toiset taas halusivat tehdä parannuksen ”ihan jumalattomana”. Kokouksen lopuksi Saari totesi: ”Koko seurakunta on ollut aivan väärän hengen vallassa. (454)

Mietitäänpä nyt. Kun koko kirjan ajanjakso ja myös sitä edeltäväkin aika, on yhtä henkioppien sekamelskaa, niin miltä ajanjaksolta vanhoillislestadiolaisuudessa voitaisiin rehellisesti puhua uskosta, joka on niin yksinkertainen, että sen lapsikin ymmärtää? En tiedä, mutta ainakaan vuosilta 1962-1980 voidaan sanoa, että sitä ei ymmärrä parhainkaan professori, koska sitä ei vain voi yksinkertaisesti ymmärtää. Mitään järkeä ja sitä kuuluisaa punaista lankaa siitä silppukasasta ei voi löytyä. Niin: usko ei ole järjen asia. No mutta ei sen pitäisi olla kyllä järjettömyyden ja mielivallankaan asia. 

Suviseurat kokoavat vanhoillislestadiolaiset yhteen joka kesä. Kuva: Wikipedia.

Suviseurat kokoavat vanhoillislestadiolaiset yhteen joka kesä. Kuva: Wikipedia.

Noh, näin kyökkipsykologina löydän toki jotain punaiselta pilkahtavaa; valtaapitävien vallanhimoa ja keskinäistä valtataistelua, omahyväisyyttä ja itseriittoisuutta ja varmaan jonkinasteista luonnevikaisuutta muutamilla. 

Kirjassa on paljon esimerkkejä siitä, miten liikkeen kaikki langat olivat SRK:n hyppysissä. Se neuvoi, opasti, ohjeisti, päätti sekä sanoitti eri käsityksiä ja mielipiteitä, mitä piti tehdä ja ajatella, niin johtokunnille kuin yksittäisille liikkeen jäsenille suunnatuissa puheissa ja kirjeissä ihan Ruotsia, Amerikkaa ja Kanadaa myöten.  

Ote kirjasta:

Minneapolisissa järjestettiin lokakuun 1972 kokous, johon osallistui 18 puhujaa ja 48 seurakunnanvanhinta 20 seurakunnasta eri puolilta USA:ta ja Kanadaa. Suomesta mukana olivat Saari ja Vaherjoki, joka toi nyt avoimesti esille SRK:n näkemyksen, että Walter Törölä oli ”syypää liialliseen kärsivällisyyteen ja pitkämielisyyteen, mitä kutsutaan hempeydeksi”. Keskustelussa päästiin yksimielisyyteen siitä, että Petäistön ja hänen kannattajiensa osalta oli ”Kristuksen kirkkolaki käytetty loppuun” ja heitä pidettäisiin tästä lähtien ”eriseuraisina”. ”Uskovaisten keskuuteen hiipineestä hempeyden hengestä” käytiin pitkä keskustelu, jonka kuluessa monia, kuten Walter ja Peter Törölää, ”rakkaudella kehotettiin parannukseen”. Saari muistutti: ”Meidän on taisteltava sekä oikeaa että vasenta puolta vastaan. Jos katsomme vain oikealle, paholainen tulee vasemmalta. Täällä pelätään lakihenkeä enemmän kuin syntiä.” Törölätkin totesivat lopulta, että Amerikan vanhoillislestadiolaisten keskuudessa oli ”kaksi eri henkeä”. Kokous katsoi, että ”vikaan joutuneille on annettava aikaa parannukseen”. Se totesi: ”Kannamme heitä vielä veljinä ja sisarina, mutta jos tilanne jatkuu, on suuri vaara, että eriseura puhkeaa.” Selostus kokouksesta lähetettiin kaikilla Amerikan seurakunnille.

Vaherjoki tiedotti Minneapolisin kokouksesta SRK:lle. Koska kokouksessa oli esitetty väitteitä Saaren lakihenkisyydestä, työvaliokunta lähetti Amerikkaan kirjeen, jossa kerrottiin, että ”Heikki nauttii koko Suomen Siionin luottamusta ja rakkautta”. (336)

Niinhän se Heikki, myöhemmin syntipukki nautti koko Suomen Siionin luottamusta ja rakkautta, tuossahan se on printattuna. Häntä ja muita SRK:n miehiä piti rakastaa ja peljätä yli kaiken niin kuin Jumalaa konsanaan. 

Ja miten paljon SRK:n miehiä on pelättykään? Voi elämä ja kuolema miten heitä on pelätty! Pelkäsin itsekin lapsena ja nuorena, kun kävivät pitämässä hoitokokouksia paikkakunnallani, eikä Saari ollut edes se pelottavin! SRK:n miehillä oli suora yhteys Jumalaan ja heille tuli olla kuuliainen tai muuten Jumala saattoi rankaista. 

Ote kirjasta:

”Olkaat teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, jotka luvun [=tilin] niistä tekemän pitää.” Saari korosti, että kuuliaisuus opettajia kohtaan oli samalla kuuliaisuutta Pyhää Henkeä kohtaan. Voitto Savelan alustus joulukuun 1977 puhujien kokouksessa oli tarkoitettu torjumaan huoneenhallitusopin äärimmäisiä ilmentymiä. Samalla se kuitenkin huomaamatta vahvisti käsitystä, että oli olemassa erityinen ”Jumalan huoneen hallitus”, jonka muodostivat SRK:n ja rauhanyhdistysten johtokunnat ja jolle oli osoitettava kuuliaisuutta. Hoitokokousten katsottiin olevan osa Jumalan huoneen hallitusta. (459)

Kaikkein pahinta koko hommassa on se, että niin monet aidosti taivasmatkalaiset yrittivät mukautua noiden valtaapitävien mielen mukaisiksi ja olla kuuliaisia. Menivät jos mille mutkille, jotta saivat pidettyä taivaspaikkansa. Niinhän itsekin tein nuorena tyttönä, ja koko loppuajan liikkeessä ollessani pelkäsin joutuvani väärään henkeen tai eriseuraan, jos en ollut kuuliainen joka pikkuasiassa. Ja sitähän se elämä ja opetus olivat siinä yhteisössä; jos et ollut kuuliainen ja tottelevainen ja pitänyt suutasi tiukasti supussa, vaarana oli puhuttelu ja yhteisöstä erottaminen. Onko jokin muuttunut liikkeessä tältä osin nykyään?

Hoitokokoukset ainakin jatkuvat edelleen. Niitä on esiintynyt ihan viime vuosiin saakka, eikä SRK ole tehnyt mitään niiden loppumiseksi. Kuulemma eivät voi kunnolla puuttua hajaannuksen pelossa. Ihan sama, miten yksittäiset ihmiset piestään maanrakoon, niin että elämä sen jälkeen on selviämistä ihan elämän perusasioista. Sietää hajaantuakin tuollaiset yhteisöt, joissa kiusataan ihmisiä noin paljon!

Seuraavassa historiikissa sitten käydään läpi niitä asioita. Olisiko hyvä saada siihen printtaus siitä, että joku kantoi sentään jossakin vaiheessa vastuun kiusaamisista ja auttoi uhreja tuomalla heille oikeutta? Sitä printtiä ei tule ilman nyt tapahtuvia tekoja. Jälkeenpäin niitä tekoja ei voi tehdä, vaikka kuinka sitten haluaisi, sen aika on nyt. 

Mutta siis kaiken tämän jälkeen kysymys: Millä perusteella vanhoillislestadiolainen herätysliike kokee ja esittää olevansa ainoa väylä taivaaseen kaikkien oppiharhojensa jälkeen? 

Mitenkään en voi yhtyä Ari-Pekka Palolan ulostuloon historiikkinsa tiimoilta Päivämies-lehdessä, jossa hän syyttää hoitokokouksista Heikki Saarta ja antaa ymmärtää, ettei SRK ole niistä vastuussa. Saaresta on tehty aiheetta syntipukki hommassa, johon syyllistyi koko SRK paikallisten rauhanyhdistysten johtomiesten kanssa yhtenä rintamana. Minusta se asia tulee varsin selväksi historiikissa. Jos ei laulanut SRK:n laulua, niin huonosti kävi, se oli se Mekka minne piti kumartaa jos mieli taivaspaikkansa pitää. 

Lisäksi mielestäni mitään vastuunkantajia ei ole hoitokokousten kohdalla ollut, koska ainoa toimenpide niiden kohdalla on ollut Saaren hiljentäminen. Myöhemmin puhuttiin aina hoitokokousten siunauksellisuudesta, ja jos joku uskalsi niitä pienelläkin sanalla kyseenalaistaa, hänet hiljennettiin. Epäilen, että ympäristön painostuksesta ja kirkon puuttumisesta hoitokokouksiin oli se vaikutus, että SRK:ssa havahduttiin koko homman järjettömyyteen. Syntipukki piti löytyä, kun peiliin oli ihan ymmärrettävästi vaikea katsoa. 

Vielä ihan näihin päiviinkin asti hoitokokouksia henkioppineen on puolusteltu. Siitä ei ole kovinkaan montaa vuotta, kun eräs liikkeen saarnamies valisti minua eri hengistä, mihin 1970-luvulla liikkeessä jouduttiin. Hän oli itsekin toiminut hoitomiehenä. Ei siis voida puhua vastuunkannosta, jos edes kaikille puhujille ei ole kerrottu henkioppien olleen harhaoppi, saati että koko yhteisölle. 

Ymmärrän, että tätä asiaa ei haluta liikkeen sisällä selkokielellä sanoa, koska jotenkin pitää antaa mahdollisuus liikkeen kuningasajatukselle apostolisesta jatkumosta, jonka mukaan Pyhä Henki on kulkeutunut alkuseurakunnasta monien mutkien kautta vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja on yhä siellä.  Jos koko liike on ollut harhaopin vallassa historiikin aikakautena, Pyhä Henki on saattanut hukkua matkasta, eikö niin?

Ari-Pekka Palola: Myrskyjen keskellä. Kansikuva.

Ari-Pekka Palola: Myrskyjen keskellä. Kansikuva.

SRK:n henkioppeihin yhtymättömät erotettiin liikkeestä ja kuinkas ollakaan historiikin valossa? Hehän olivat oikeassa! Silti heitä kohdellaan liikkeen ihmisten taholta edelleenkin epäihmisinä, spitaalisina, joita kartellaan ja varotaan olemasta heidän kanssaan samaa mieltä oikein mistään. Eikä heitä saa tervehtiä jumalallisella tervehdyksellä eikä siunata edes pyydettäessä, kuten hoitokokouksissa opastettiin. Tätä kirousta vanhoillislestadiolainen herätysliike ei ole vieläkään purkanut, vaikka asettikin kirouksensa oppiharhansa vallassa. Noh, jospa sen aika olisi nyt <3 

Kaksi otetta kirjasta:

Henkiopit, julkiset puhuttelut ja ehtojen asettaminen synninpäästölle vaikuttivat keskeisesti siihen, että osa hoidettaviksi joutuneista koki 1970-luvun hoitokokoukset henkisenä ja hengellisenä väkivaltana. On helppo ymmärtää, että tilanne tuntui traumaattiselta, jos joutui julkisesti puhutelluksi asioista, joita ei itse ymmärtänyt ja joita ei lisäksi annettu anteeksi, jos ei osannut pyytää oikealla tavalla. Erityisesti lapsille ja nuorille kokoukset saattoivat olla traumaattisia kokemuksia. (469)

SRK saattoi edellyttää, että mukaan kutsuttiin jopa lapset ja nuoret. Tätä perusteltiin: ”Jumalan valtakunnan elämää täytyy olla seuraamassa alusta asti.” (444)

Semmoista, lue kirja ja pöyristy!

Liikkeen suhteesta yhteiskuntaan ja kirkkoon löytyy historiikista myös aikamoista settiä, mutta ehkä tätä pohdiskelua pitää jatkaa myöhemmin.

Arvioitu teos: Ari-Pekka Palola, Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3. Oulu: SRK, 560 s.


Vuokko Ilola

Kirjoittaja

Oikealta nimeltäni olen Vuokko Ilola. Monet tuntevat minut entuudestaan Kotimaan blogistina. Olen 11 lapsen äiti Kirkkonummelta ja työni on Masalan koulussa koulunkäyntiavustajana ja iltapäiväkerhon ohjaajana.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.