Gutenbergin Raamattu. Kuva: Wikipedia.

Modernin teologian ydinongelma

Kaksi Kaliforniassa asuvaa suomalaista systemaatikkoa, Jarmo Tarkki (uskonnonfilosofia) ja Veli-Matti Kärkkäinen (ekumeniikka), ovat Vartijan viime numeroissa taittaneet peistä siitä, kykeneekö moderni systemaattinen teologia käsittelemään kysymystä totuudesta. Tarkki väittää, että ei, ja Kärkkäinen sanoo, että kyllä kykenee. Keskustelua seuranneena minusta tuntuu siltä, että he puhuvat koko ajan kumpikin hieman erilaisesta totuudesta.

Jarmo Tarkin kysymys koskee radikaalia perimmäistä totuutta, jonka selvittämiseen tarvitaan kaikkien asiaan kuuluvien tieteenalojen kriittistä katsetta mutta joka viime kädessä kuitenkin karkaa siltä, joka väittää totuuden tietävänsä. Tarkki puolustaa ajatusta, jonka mukaan positiiviset uskonnolliset totuudet eivät kestä historiallista kritiikkiä eivätkä ne kestä radikaalin filosofisen totuusvaatimuksen edessä. Tarkin argumentaation mukaan teologinen puhe ei saavuta sellaista perimmäistä totuutta eli ilmoitusta, jota Raamattu ja kristilliset opinkohdat väittävät edustavansa.

Veli-Matti Kärkkäinen puolestaan sanoo, että systemaattinen teologia on keskustellut totuudesta paljon ja monipuolisesti, suoraan ja avoimesti. Ongelma onkin siinä, että mikään ihmistieteellinen tutkimus ei tavoita Tarkin vaatimaa perimmäistä totuutta; siten sitä on mieletöntä vaatia myöskään systemaattiselta teologialta. Siitä, mistä voidaan erilaisten tieteiden keinoin keskustella, keskustellaan mahdollisimman kriittisesti. Kärkkäisen argumentaation mukaan teologinen puhe ei edes kuvittele saavuttavansa totuutta tai ilmoitusta. Sen sijaan se on kristillisen ilmoituksen ja opin palveluksessa selventämällä ehtoja ja edellytyksiä, joiden varassa niistä puhutaan. Tästä syystä Kärkkäisen mukaan systemaatikko voi tunnustautua kristityksi ilman, että hänen tieteellinen integriteettinsä siitä kärsii.

Tarkin ja Kärkkäisen keskustelu on stimuloivaa ja viihdyttävää. Siinä on kuitenkin myös paljon toistoa ja ohipuhumista, jotka ovat tavallisia kaikille intohimoisille debateille. Keskustelun paras anti lukijalle on siinä, että hän joutuu hieromaan omia aivonystyröitään ja kehittämään omaa ajatteluaan – aina uusia oivalluksia myöten.

Näen keskustelussa yhden olennaisen kysymyksen, jonka Jarmo Tarkki mainitsee. Se liittyy kuiluun, jonka 1700-luvun valistus on lyönyt yhtäältä Raamatun ja klassisen kristillisen opin sekä toisaalta modernin teologisen puheen välille. Raamatullisen ja patristisen jumalapuheen luonnollisiin edellytyksiin kuuluvat kolmikerroksinen ja myöhemmin ptolemaiolainen maailmankuva, primitiivinen usko ihmeisiin ja yliluonnollisten kertomusten todenperäisyyteen sekä kaikesta tästä kasvanut ajatus Raamatun kaikinpuolisesta erehtymättömyydestä.

Sen sijaan moderni systemaattinen teologia keskustelee Raamatusta ja kristillisestä opista modernin maailmankuvan ehdoilla. Eikä se voisikaan tehdä toisin: sen on rakennettava siltoja moderniin kosmologiaan ja lääketieteeseen, historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen, filosofiaan ja moneen muuhun nykyaikaiseen keskusteluun. Ongelma on siinä, että näin tehdessään systemaattinen teologia joutuu kohottamaan Raamatun ja dogman teologisen puheen menneen ja taakse jätetyn ajan maailmasta keskelle modernia keskustelua. Tällöin Raamatusta kohotettu teologinen puhe muuttaa muotoaan ja kadottaa alkuperäisen kontekstinsa. Olennainen kysymys on siinä, kadottaako se tuolloin myös alkuperäisen sisältönsä.

Puhuvatko moderni systemaattinen teologia ja Raamattu samoista asioista? Voiko esimerkiksi apostolisen uskontunnustuksen sisällöistä puhua vaivatta moderniin maailmankuvaamme sovitettavina ilmiöinä? Oma ongelmansa on myös siinä, että systemaattisessa teologiassa kehitetään abstrakteja ajattelun järjestelmiä, jotka eivät vastaa Raamatun hyvin erilaisten tekstien historiallisesti kirjavaa maailmaa. Parhaimmillaan Raamatun tekstit ovat inspiroineet systemaattista teologiaa. Jo tutkiessaan teologisen puheen ehtoja ja edellytyksiä systemaattinen teologia on luovaa, mutta vielä luovempaa se on tulkitessaan Raamattua ja muita kadonneessa ajassa syntyneitä tekstejä.

Eksegetiikkaan nojautuvalla systemaatikolla on edessään monia haasteita, olipa hän liberaali tai konservatiivi. Systemaattisessa teologiassa on monesti taipumus valita eksegeettiseksi referenssiksi sellaista konservatiivista eksegetiikkaa, joka sopii kulloisenkin systemaatikon konstruktiivisiin pyrkimyksiin. Opin kannalta keskeisissä kysymyksissä raamatuntutkimuksen tulee olla myötäkarvaista ja harmitonta. Tämä lienee Kärkkäisen ongelma. Tarkille, joka soveltaa radikaalimpaa eksegetiikkaa, avautuu toisenlaisia kysymyksiä. Loogikkona ja rationalistina Tarkki hylkää kokonaan perinteisen kristinuskon opillisen apparaatin ja päätyy keskustelemaan eksegetiikan parissa tehdyistä avauksista. Näissäkin on oma valitsemisen tuskansa. Tarkin ensimmäisessä artikkelissaan peräänkuuluttama historian Jeesus on eettinen, rationaalinen ja psykologisesti puhutteleva hahmo – tai ainakin tulkittavissa sellaiseksi. Rudolf Bultmann, jonka demytologisointiohjelmaa Tarkki pitää ohittamattomana, puolestaan hylkää historian Jeesuksen ja tekee varhaiskristillisen (ja etenkin Paavalin) kerygman eksistentiaalisesta tulkinnasta kristinuskon ytimen. Yhtä kaikki Tarkki kannattaa Bultmannin ohjelman päivittämistä.

Nämä kysymykset ovat yhteisiä kaikille systemaatikoille ja eksegeeteille; heidän kaikkien on löydettävä paikkansa väitteiden, kritiikin ja erehdysten upottavilla soilla, joista kukaan ei paroni von Münchhausenin tavoin pääse nostamaan itseään hiuksista ylös. Kukaan ei järkeilyineen pääse nousemaan voittoisan totuuden puhtaisiin yläilmoihin – lintuperspektiiviä hallitsemaan, Kärkkäisen ilmaisemaa ajatusta kehitelläkseni.


Kirjoittaja

Matti Myllykoski (s. 1958) on johtava tietoasiantuntija ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien. Lue lisää


'Modernin teologian ydinongelma' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 18.7.2021 @ 12.14 Matti Perälä

    Miten Raamattu itse saisi suunvuoron?
    ”Kukaan ei järkeilyineen pääse nousemaan voittoisan totuuden puhtaisiin yläilmoihin” toteaa Matti Myllykoski. Tuossa voisi olla sekä nöyryyden että totuuden siemen. Jos nyt sitten keskustelijat myöntäisivät, että uskonnollisimpiinkin kannanottoihin voi sisältyä järkeilyä ja että järkevimmätkin perustelut saattavat sisältää perinteisen uskon hiukkasia.
    Miten kirkossa olisi hyvä puhua opista niin että Raamattu itse saa suunvuoron? Kukaan meistä ei voi hallita kaikkea eksegeettistä tai systemaattisteologista tietoa. Raamatun tutkiminen on tiedettä. Modernin teologian ydinongelma ei ole teologisen tieteenharjoituksen tasossa. Keskustelumme tasossa ongelmia kyllä on.
    Raamatullisuus ja uskollisuus Raamatun sanalle ovat nykykäytössään kirkossamme kirkkopoliittisia iskulauseita, joilla jaotellaan sekä kristittyjä että varovaisestikin uskoon päin katsovia ihmisiä eri leireihin.
    Haluan olla kristitty ja olla avoin tiedolle ja ajattelemisen vapaudelle. Minun ajatukseni ja kysymykseni eivät hävitä Raamatun pyhyyttä edes minulta. Haluan uskoa ja ajatella omakohtaisesti niin kuin 2020-luvulla elävä ihminen uskoo ja ajattelee.
    Eniten ehkä kuitenkin minua harmittaa oppiin vetoaminen erityisen kapea-alaisesti eli pääasioiden unohtaminen. Järkeilyn ajattelutyötä on uskonasioissa harjoitettu jo varhain.
    Myllykoski viittaa apostolisen uskontunnustuksen rooliin. Jos uskontunnustus tiivistää uskon ytimen vanhoilla sanoilla mutta riittävästi niin sitten täytyy sopia, miten siinä ilmaisemattomiin muihin uskonasioihin suhtaudutaan ja millainen meitä toisistamme erottava rooli näillä muilla asioilla on. Reformaatiokin joutui muotoilemaan kristityn elämän pääperiaatteet: yksin usko; yksin Raamattu; yksin Kristus; yksin armo; kunnia ainoastaan Jumalalle.
    Miten Raamattu itse saisi suunvuoron? Lukemalla, hengittämällä, rukoilemalla. Laulut, kertomukset, historiateokset, profetiat, kirjeet ja evankeliumit ovat omanlaistaan Jumalan sanaa. Reformaationkin periaatteiden ulkopuolelle jää paljon mutta pääasioiden pitäminen arvossa varjelee lähemmäs nöyryyttä ja totuutta – ja kertoo ainakin sen, että ennen meitäkin on Raamatun moninaisuutta kummasteltu ja tietä etsitty. Meidänkin olisi hyvä tehdä nyt juuri niin. Kummastella ja kunnioittaa avoimesti ja päättää rohkeasti!
    Lopuksi. Miksiköhän Raamattu nostetaan usein luonnontieteitä vastapäätä, vaikka sitä tiedemaailmassa tulkitaan pääasiassa humanististen tieteiden menetelmin? Me lukijathan saamme raamatullisen ravintomme pääosin lauluista ja hyvästä sanomasta.
    Modernin teologian ydinongelma on yhteisen tahtotilan puute.

    Vastaa

    • 19.7.2021 @ 17.40 Matti Myllykoski

      Raamattu on aina ollut hengellisen elämän kirja, jonka äärellä erilaiset kristityt ovat keskustelleet identiteetistään sekä siitä, mikä on hyvää, totta ja oikein. Tätä kaikkea ei mikään tieteellinen kritiikki muuta miksikään.

      Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.