Kaksi Kaliforniassa asuvaa suomalaista systemaatikkoa, Jarmo Tarkki (uskonnonfilosofia) ja Veli-Matti Kärkkäinen (ekumeniikka), ovat Vartijan viime numeroissa taittaneet peistä siitä, kykeneekö moderni systemaattinen teologia käsittelemään kysymystä totuudesta. Tarkki väittää, että ei, ja Kärkkäinen sanoo, että kyllä kykenee. Keskustelua seuranneena minusta tuntuu siltä, että he puhuvat koko ajan kumpikin hieman erilaisesta totuudesta.
Jarmo Tarkin kysymys koskee radikaalia perimmäistä totuutta, jonka selvittämiseen tarvitaan kaikkien asiaan kuuluvien tieteenalojen kriittistä katsetta mutta joka viime kädessä kuitenkin karkaa siltä, joka väittää totuuden tietävänsä. Tarkki puolustaa ajatusta, jonka mukaan positiiviset uskonnolliset totuudet eivät kestä historiallista kritiikkiä eivätkä ne kestä radikaalin filosofisen totuusvaatimuksen edessä. Tarkin argumentaation mukaan teologinen puhe ei saavuta sellaista perimmäistä totuutta eli ilmoitusta, jota Raamattu ja kristilliset opinkohdat väittävät edustavansa.
Veli-Matti Kärkkäinen puolestaan sanoo, että systemaattinen teologia on keskustellut totuudesta paljon ja monipuolisesti, suoraan ja avoimesti. Ongelma onkin siinä, että mikään ihmistieteellinen tutkimus ei tavoita Tarkin vaatimaa perimmäistä totuutta; siten sitä on mieletöntä vaatia myöskään systemaattiselta teologialta. Siitä, mistä voidaan erilaisten tieteiden keinoin keskustella, keskustellaan mahdollisimman kriittisesti. Kärkkäisen argumentaation mukaan teologinen puhe ei edes kuvittele saavuttavansa totuutta tai ilmoitusta. Sen sijaan se on kristillisen ilmoituksen ja opin palveluksessa selventämällä ehtoja ja edellytyksiä, joiden varassa niistä puhutaan. Tästä syystä Kärkkäisen mukaan systemaatikko voi tunnustautua kristityksi ilman, että hänen tieteellinen integriteettinsä siitä kärsii.
Tarkin ja Kärkkäisen keskustelu on stimuloivaa ja viihdyttävää. Siinä on kuitenkin myös paljon toistoa ja ohipuhumista, jotka ovat tavallisia kaikille intohimoisille debateille. Keskustelun paras anti lukijalle on siinä, että hän joutuu hieromaan omia aivonystyröitään ja kehittämään omaa ajatteluaan – aina uusia oivalluksia myöten.
Näen keskustelussa yhden olennaisen kysymyksen, jonka Jarmo Tarkki mainitsee. Se liittyy kuiluun, jonka 1700-luvun valistus on lyönyt yhtäältä Raamatun ja klassisen kristillisen opin sekä toisaalta modernin teologisen puheen välille. Raamatullisen ja patristisen jumalapuheen luonnollisiin edellytyksiin kuuluvat kolmikerroksinen ja myöhemmin ptolemaiolainen maailmankuva, primitiivinen usko ihmeisiin ja yliluonnollisten kertomusten todenperäisyyteen sekä kaikesta tästä kasvanut ajatus Raamatun kaikinpuolisesta erehtymättömyydestä.
Sen sijaan moderni systemaattinen teologia keskustelee Raamatusta ja kristillisestä opista modernin maailmankuvan ehdoilla. Eikä se voisikaan tehdä toisin: sen on rakennettava siltoja moderniin kosmologiaan ja lääketieteeseen, historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen, filosofiaan ja moneen muuhun nykyaikaiseen keskusteluun. Ongelma on siinä, että näin tehdessään systemaattinen teologia joutuu kohottamaan Raamatun ja dogman teologisen puheen menneen ja taakse jätetyn ajan maailmasta keskelle modernia keskustelua. Tällöin Raamatusta kohotettu teologinen puhe muuttaa muotoaan ja kadottaa alkuperäisen kontekstinsa. Olennainen kysymys on siinä, kadottaako se tuolloin myös alkuperäisen sisältönsä.
Puhuvatko moderni systemaattinen teologia ja Raamattu samoista asioista? Voiko esimerkiksi apostolisen uskontunnustuksen sisällöistä puhua vaivatta moderniin maailmankuvaamme sovitettavina ilmiöinä? Oma ongelmansa on myös siinä, että systemaattisessa teologiassa kehitetään abstrakteja ajattelun järjestelmiä, jotka eivät vastaa Raamatun hyvin erilaisten tekstien historiallisesti kirjavaa maailmaa. Parhaimmillaan Raamatun tekstit ovat inspiroineet systemaattista teologiaa. Jo tutkiessaan teologisen puheen ehtoja ja edellytyksiä systemaattinen teologia on luovaa, mutta vielä luovempaa se on tulkitessaan Raamattua ja muita kadonneessa ajassa syntyneitä tekstejä.
Eksegetiikkaan nojautuvalla systemaatikolla on edessään monia haasteita, olipa hän liberaali tai konservatiivi. Systemaattisessa teologiassa on monesti taipumus valita eksegeettiseksi referenssiksi sellaista konservatiivista eksegetiikkaa, joka sopii kulloisenkin systemaatikon konstruktiivisiin pyrkimyksiin. Opin kannalta keskeisissä kysymyksissä raamatuntutkimuksen tulee olla myötäkarvaista ja harmitonta. Tämä lienee Kärkkäisen ongelma. Tarkille, joka soveltaa radikaalimpaa eksegetiikkaa, avautuu toisenlaisia kysymyksiä. Loogikkona ja rationalistina Tarkki hylkää kokonaan perinteisen kristinuskon opillisen apparaatin ja päätyy keskustelemaan eksegetiikan parissa tehdyistä avauksista. Näissäkin on oma valitsemisen tuskansa. Tarkin ensimmäisessä artikkelissaan peräänkuuluttama historian Jeesus on eettinen, rationaalinen ja psykologisesti puhutteleva hahmo – tai ainakin tulkittavissa sellaiseksi. Rudolf Bultmann, jonka demytologisointiohjelmaa Tarkki pitää ohittamattomana, puolestaan hylkää historian Jeesuksen ja tekee varhaiskristillisen (ja etenkin Paavalin) kerygman eksistentiaalisesta tulkinnasta kristinuskon ytimen. Yhtä kaikki Tarkki kannattaa Bultmannin ohjelman päivittämistä.
Nämä kysymykset ovat yhteisiä kaikille systemaatikoille ja eksegeeteille; heidän kaikkien on löydettävä paikkansa väitteiden, kritiikin ja erehdysten upottavilla soilla, joista kukaan ei paroni von Münchhausenin tavoin pääse nostamaan itseään hiuksista ylös. Kukaan ei järkeilyineen pääse nousemaan voittoisan totuuden puhtaisiin yläilmoihin – lintuperspektiiviä hallitsemaan, Kärkkäisen ilmaisemaa ajatusta kehitelläkseni.
