Uuden testamentin kaanon koostuu 27 erillisestä teoksesta, joista ylivoimaisesti suurin osa – kaikkiaan 21 – on muodoltaan kirjeitä. Koska pyhään tekstiin liitetään useimmiten ajatus yleispätevyydestä ja ajattomuudesta, on yllättävää, että tietyille vastaanottajille tiettyinä historian hetkinä osoitetut kirjeet tulivat niin merkittäväksi osaksi kristillistä kaanonia.
Esitän tässä puheenvuorossa, että Uuden testamentin kirjeet muistuttavat monin tavoin syntyaikansa muuta, runsasta kirjekulttuuria, joskin kirjeiden kanonisointi pyhäksi tekstiksi saattoi muodostua tärkeäksi juutalaisuutta ja kristinuskoa erottavaksi identiteettisymboliksi. Esitän myös, että kirjeiden suosio kristillisessä liikkeessä saattoi selittyä yhtäältä arvostettujen filosofis-didaktisten esikuvien seuraamisella ja toisaalta kirjeiden kyvyllä kutsua lukijaa vuorovaikutussuhteeseen riippumatta ajasta ja paikasta.
Kirjeet eivät olleet kristillinen erikoisuus
Kirjeitä lienee kirjoitettu kirjoitustaidon keksimisestä lähtien, eivätkä Uuden testamentin kirjeet muodoltaan poikkea merkittävästi aikansa hyvin runsaasta kirjekulttuurista. Kreikkalaisten ja roomalaisten filosofikoulukuntien kirjeet muodostavat merkittävän esikuvan ja edeltäjän Uuden testamentin kirjeille.
Epikuroksen (341–270 eaa.) kirjeet seuraajilleen loivat filosofis-didaktisen kirjeen lajin. Ne edustivat aitoa yhteydenpitoa Epikuroksen ja tämän oppilaiden välillä, mutta niiden oli myös tarkoitus myös tuoda julkisuutta Epikuroksen ajattelulle. Filosofis-didaktisia kirjeitä laatinut Uuden testamentin aikalainen on esimerkiksi ensimmäisellä vuosisadalla elänyt stoalainen Musonius Rufus. Hieman myöhempi kirjeistään tunnettu filosofi on neoplatonisti Porfyrios (235–305 jaa.). Tämän tyyppiset kirjeet eivät olleet tiukasti henkilökohtaisia tai edes yhteisökohtaisia. Niiden pohjalta syntyi myös kirjemuotoisen tutkielman genre. Viimeksi mainitussa ”kirjeen vastaanottaja” on se, jolle teos on omistettu.
Jo varhain, 300-luvulta eaa. alkaen, tärkeiden puhujien, filosofien ja valtiomiesten kirjeitä koottiin myös kokoelmiksi ja julkaistiin. Kokoelmissa oli sekä aitoja että valenimisiä teoksia. Ajanlaskun vaihteen molemmin puolin syntyivät muun muassa pseudepigrafiset kyynikko Diogenes Sinopelaisen (300-l. eaa.), presokraattisen filosofi Herakleitoksen (500–400 -l. eaa.) ja Pythagoraan (500-l. eaa.) kirjekokoelmat. Syntyi myös kirjeromaaneja eli kaunokirjallisia teoksia, jotka perustuivat fiktiiviseen kirjeenvaihtoon. Aleksanteri Suuresta kertovan niin kutsutun Aleksanteri-romaanin varhaisin kerrostuma koostuu Aleksanterin kirjeenvaihdosta opettajansa Aristoteleen, äitinsä Olympiaan ja eri hallitsijoiden kanssa. Myös Filostratoksen elämäkerta ihmeidentekijä, filosofi Apollonios Tyanalaisenelämästä (ensimmäinen vuosisata jaa.) kuljettaa juonta kirjeillä.
Kirje todisti oppineisuudesta ja ylläpiti verkostoja
Varhaiset kristilliset kirjeenkirjoittajat seurasivat antiikin arvostettuja esikuvia, ja heidänkin teoksiaan koottiin samaan tyyliin kokoelmiksi. Paavalin kirjeiden kokoelma lienee näistä varhaisin ja varmuudella vaikutusvaltaisin. Myös fiktiivisiä kirjeitä laadittiin ja näitä sisältyy sekä Uuden testamentin kaanoniin (2. Tess., 1.–2. Tim. jne.) että sen liepeille (esim. Paavalin ja Senecan kirjeenvaihto).
Jarkko Vikman esittelee väitöskirjassaan The Cultural Evolution of Cultic Expertise in Ephesus varhaisia kristillisiä ”kirjallisia eksperttejä” eli johtavia henkilöitä, jotka korostivat kirjallista osaamistaan osana maineenhallintaansa ja tulivat hyödyntäneeksi kirjallisen kommunikaation mukanaan tuomaa mahdollisuutta irtaantua uskonnonharjoituksen paikallisuudesta; Jonathan Z. Smith (2003) käyttää ilmiöstä termiä ”religion of anywhere”. Kirjeiden korostunut rooli oli osa tällaista translokaalista suuntautumista ja verkottumista, joka mahdollisesti tarjosi myös jonkinlaista kilpailuetua antiikin yhteiskunnassa.
Uuden testamentin kirjeistä puuttuu jotain oleellista
Kirjeet ovat Raamatussa alkuperäisestä kontekstistaan irrallisia ja kiinnostavalla tavalla vaillinaisia. Kirjoitettua viestiä nimittäin täydensi useimmiten kirjeen kuriiri, jonka huoleksi jätettiin kirjoittajan olosuhteiden tai viestin yksityiskohtaisempi avaaminen, neuvottelu vastaanottajien ja lähettäjän välillä sekä kirjeestä unohtuneiden asioiden täydentäminen. Kirjeenkantaja saattoi paikan päällä myös täydentää kirjeen poliittisesti tai muuten tulenarkoja, tarkoituksellisen epämääräisiä kannanottoja, joista ei kannattanut luoda pysyviä todisteita. Paavalinkin vastustajat jäävät monesti tunnistamattomiksi ja heihin viitataan vain ”eräinä” (tines, esim. Fil. 1:15; Gal. 1:7).
Ei ollut yhdentekevää, kuka kirjeenkantajaksi valittiin. Ignatios Antiokialainen kehottaa filadelfialaisia 100-luvun alussa (Ign. Filad. 10:1): ”Siksi tekisitte Jumalan seurakuntana oikein, jos valitsisitte diakonin ja lähettäisitte hänet sinne Jumalan sanansaattajana. – – Naapuriseurakunnat ovat lähettäneet piispoja, muut presbyteerejä ja diakoneja.” Kirjeessään Polykarpokselle (8:2) hän mainitsee: ”Tervehdin sitä, jonka katsotte riittävän arvokkaaksi matkustamaan Syyriaan. Pyydän, että Jumalan suosio seuraisi häntä kaikessa kuten myös Polykarposta, joka hänet lähettää.” Paavalin kirjeen roomalaisille on kuljettanut ja ilmeisesti myös täydentänyt ja selittänyt Kenkrean seurakunnan palvelija, Foibe-niminen nainen (Room. 16:1–2).
Varhaiset kristilliset kirjoittajat laativat tekstinsä enemmän tai – tavallisemmin – vähemmän tietoisena siitä, että olivat synnyttämässä uutta uskonnollista liikettä. Kirjeiden sisältämää identiteettikeskustelua onkin aina ollut houkuttelevaa tulkita sellaisten historiallisten vaiheiden läpi, joista kirjoittajat eivät vielä tienneet mitään. Paavalin taiteilu juutalaisuuden rajapinnalla kuuluu Uuden testamentin eksegetiikan klassisiin ja kiistanalaisimpiin kysymyksiin. Paavalin ja hänen kirjeidensä varhaisten kokoelmien perintö näkyykin sekä kirjeen muotoon laadittujen tekstien runsaudessa että niiden sisällössä. Paavalin vaikutus ulottui myötämielisten ihailijoiden ohella myös niihin, jotka suhtautuivat häneen kriittisesti (esim. Jaak. 2:14–26).
Kirjeiden kanonisointi oli innovatiivista
Pyhän tekstin muotona kirjeet olivat erityisesti kanonisointiin liittyvä innovaatio. Heprealaisen Raamatun ja kristillisen Raamatun kanonisointi oli yhtäaikainen ja vuorovaikutteinen prosessi. Kirjeiden näkyvä osuus Uudessa testamentissa erottaa kaanonit toisistaan. Heprealaisessa Raamatussa ei ole yhtään kirjeen muotoon laadittua teosta, vaikka kirjeitä esiintyykin kertomusten lomassa (muun muassa Esra 7). Kristityt myös kopioivat teoksensa mieluiten kirjaa muistuttavaan koodeksiin, kun taas juutalaisuuden piirissa pyhän tekstin ainoa hyväksyttävä muoto oli keskiaikaan asti käärö.
Kristillisen koodeksin suosio vaikutti ylipäätään rajatun kaanonin tarpeeseen: siinä missä käärökokoelmat saattoivat sisältää vaihtelevan määrän tekstejä, kirjan kansien väliin oli valittava määrätty sisältö. Tutkittavaa olisi vielä siinä, miten koodeksin ja kirjeiden suosiminen liittyvät yhteen, ja toiseksi, miten ne toimivat juutalaisuutta ja kristinuskoa erottavina identiteettisymboleina. Kristillinen kirjeiden suosiminen vaikutti esimerkiksi manikealaisuuteen, jonka pyhien tekstien joukossa on opettaja Manin kirjeitä (200-luku jaa.). Toisaalta Koraani, jossa juutalais-kristillinen perinne muutoin näkyy vahvasti, on muodoltaan runoproosaa (joskin suurassa 27 mainitaan Salomon kirjeenvaihto Saban kuningattaren kanssa).
Kirjeet kutsuvat vuorovaikutussuhteeseen
Mikä voisi selittää kirjeiden suosiota varhaisessa kristillisyydessä? Yksi ilmeinen syy on kirjeiden suosio kaikkialla antiikin maailmassa: kristilliset kirjoittajat seurasivat muotia. Toinen syy saattoi liittyä elementteihin, jotka tekivät kirjeistä ihmiskognitiolle houkuttelevia ja lähestyttäviä. Kirjeet eivät tyydy kuvailemaan tapahtumia kolmannessa persoonassa ikään kuin näyttämöllä, vaan ne puhuttelevat lukijaa suoraan toisessa persoonassa ja tempaavat hänet mukaan suhteeseen kirjoittajan kanssa. Ihmissuhteen vetovoima näyttää olevan niin suuri, että Uuden testamentin lukijat hahmottavat vielä tänä päivänäkin itsensä vaikkapa Paavalin keskustelukumppaniksi siitäkin huolimatta, että ymmärtävät historiallisen etäisyyden alkuperäisiin vastaanottajiin.
Neurotutkija Merlin Donald (1991) on esittänyt, että ihmiskulttuuri on kognition kehityksen myötä muuttunut jäljittelemällä oppivasta eli mimeettisestä vaiheesta kertomuksia hyödyntävän myyttisen vaiheen kautta ulkoisia muistivarastoja hyödyntävään teoreettiseen kauteen. Viimeisintä vaihetta leimaa kiinnostus luokitteluihin ja abstrakteihin pohdintoihin, ja siirtymän on katsottu sijoittuvan historiallisesti niin kutsuttuun aksiaaliseen aikaan (700–100-luvut eaa.).
Heprealainen Raamattu edustaa pitkälti kertomuksellisuutta; ajanlaskun alkuvaiheen rabbiininen kirjallisuus on puolestaan kiinnostunut systematisoinnista ja luokittelusta (Ronit Nikolsky). Uudessa testamentissa evankeliumit ja Apostolien teot ovat kertomuksellisia, kirjemuotoiset tekstit sen sijaan sisältävät paljon myös teoreettisempaa teologista pohdintaa. On houkuttelevaa ajatella, että kirjemuoto on helpottanut kognitiivisesti työlään aineiston omaksumista. Abstraktit pohdinnat on kudottu kirjeeseen, joka on osoitettu houkuttelevasti ”sinulle”.
Kirjallisuus
Apostoliset isät: Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia. Toim. Niko Huttunen – Joona Salminen – Ulla Tervahauta. STKSJ 290. Helsinki 2020.
Donald, Merlin: Origin of the Modern Mind: Three Stages in the Evolution of Culture and Cognition. Cambridge MA: Harvard University Press, 1991.
Nikolsky, Ronit: Rabbiininen kulttuuri havainnollistaa kulttuurievoluution näkökulmaa. Teologia.fi. Osoitteessa https://teologia.fi/2021/09/rabbiininen-kulttuuri-havainnollistaa-kulttuurievoluution-nakokulmaa/
Smith, Jonathan Z.: “Here, There, and Anywhere.” Scott Noegel, Joel Walker, & Barron Wheeler (ed.),Prayer, Magic, and the Stars in the Ancient and Late Antique World. Magic in History. University Park: Pennsylvania State University Press, 21–36. 2003.
Vikman, Jarkko: The Cultural Evolution of Cultic Expertise in Ephesus: Experts in the Inscriptions of Unofficial Associations and in the Early Christian Texts related to the Figure of John. Diss. University of Helsinki, 2024.
Artikkelikuvassa Apostoli Paavali Rembrandtin kuvaamana.
