Domenichinon maalaus "Jumala nuhtelee Aatamia ja Eevaa" (1626). Kuva: Wikipedia.

Mitä filosofi, apotti ja lääkäri ajattelivat nuhtelusta?

Cicero (106 – 43 eaa.) kuvaa Ystävyydestä –teoksessaan (De amicitia) seikkaperäisesti ystävyyden olemusta, sen ilmenemismuotoja ja edellytyksiä. Hän tekee selväksi, että ystävyyteen kuuluu myös koko joukko erilaisia velvollisuuksia. Eräs näistä on ystävän nuhtelu. Sistersiläismunkki ja  apotti Aelred Rievauxlainen (1110 – 1167) luki Ciceron teoksen, mutta piti sitä puutteellisena koska tuon pakanan kuvaamaan ystävyysliittoon ei kuulunut Jumalan läsnäolo. Aelredilla oli myös erilainen käsitys nuhtelusta. Lääkäri Galenoksen (129 – n. 216/217) neuvoissa hyveelliseen elämään on nuhtelijalla ”pelastajan” rooli.

1.  Cicero: ”niitä annetaan avoimesti mutta ei töykeästi”

Ciceron teoksessa puhutaan nuhtelusta oikeastaan  melko vähän ja hajanaisesti. 44. passuksessa se kuitenkin sisällytetään jo ”ystävyyden ensimmäiseen lakiin”, jonka mukaan ”esitämme ystäville vain kunniallisia pyyntöjä” ja jossa ”palvelusalttius olkoon aina käsillä, vitkastelu kaukana; uskaltakaamme antaa neuvoja avoimesti.” Lisäksi:

”Painavin olkoon ystävyysliitossa oikein neuvovien ystävien arvovalta, ja käytettäköön sitä tarpeen vaatiessa paitsi avoimiin myös tiukkoihin kehotuksiin; tällöin sitä myös toteltakoon.

(Suom. Marja Itkonen-Kaila)      

Neuvonantajan ”arvovaltaa” korostaa, että edellisessä passuksessa Cicero puhuu ”kelvottomien yhteishankkeista”, joita ”suojellaan vetoamalla ystävyyteen”. Ehkäpä tästä kumpuaa tuo lakitekstin omainen virallisuus, jossa velvoitetaan sekä antamaan kehotuksia että tottelemaan niitä. Hieman tuonnempana passuksessa 88, Cicero muotoilee lakitekstinsä ihmimillisemmäksi ja kirjoittaa:

”Ennen kaikkea yhtä loukkauksen aihetta täytyy oppia sietämään, jotta ystävyydestä olisi hyötyä ja siinä säilyisi luottamus: ystäville joudutaan nimittäin usein antamaan muistutuksia ja nuhteita, ja ne on otettava vastaan ystävän tavoin, koska ne tulevat hyvästä sydämestä.”

(Suom. Marja Itkonen-Kaila)

Cicero jatkaa, että koska ”totuus on epämieluisaa”, sorrutaan helposti silmien ummistamiseen ystävän rikkomuksista ja

Cicero. Kuva: Wikipedia.

Cicero. Kuva: Wikipedia.

pahimmassa tapauksessa teeskentelyyn ja liehittelyyn. Jos väärintekijää ei oikaista, ei totuudelle rakentuva ystävyyskään ole enää mahdollinen. 91. passuksessa sanotaan:

”Niin kuin siis tosi ystävyyteen kuuluu olennaisesti sekä muistutuksien antaminen että saaminen, lisäksi se että niitä annetaan avoimesti mutta ei töykeästi ja kuunnellaan nöyrästi ja panematta vastaan, samoin on ystävyysliittojen pahimpana surmana pidettävä liehittelyä, imartelua, mielistelyä…”

(Suom. Marja Itkonen-Kaila)

Tämän jälkeen Cicero puhuu pitkään ”liehittelyn” ja ”imartelun” vaaroista. On hieman erikoista, että hän kiinnittää tässä huomionsa vain vaaroihin, ei siihen, mitä hyötyä nuhtelusta on. Hän sanoo kuinka nuhtelussa on pyrittävä hienotunteisuuteen ja että ne on otettava kuuliaisesti vastaan, mutta nuhtelun anti on oikeastaan luettavissa vain vastakohtansa kautta. Mitä Ciceroon itseensä tulee, hän oli hyvin perso imartelulle, mutta Ystävyydestä –teoksessahan hän on antaakin puheenvuoron Gaius Laeliukselle (n. 190 –125 eaa.) – teoshan tunnetaan myös nimellä Laelius.

Lainaamissani tekstikatkelmissa on eräs termi, joka herättää kysymyksiä. Mitä Cicero tarkoittaa ”avoimella”? Sain Cicero-suomentaja Veli-Matti Rissaselta  selitykset latinan sanoihin libere ja aperte. Libere tarkoittaa ”vapaasti”, ”suoraan” ja ”suorasukaisesti”. Apertekin tarkoittaa noita samoja asioita mutta myös ”avoimesti” ja ”julkisesti”, kontekstin perusteella se näyttää tarkoittavan ”rehellisesti” ja ”suoraan”. Cicerolle on tyypillistä käyttää eri termejä vaihtelun vuoksi. 44. passuksen ”palvelusalttius” on sitä että autetaan ystävää ”odottamatta edes että meitä pyydetään”, mutta jos ”vitkastelu kaukana” koskisi myös ”neuvon antoa”, silloin ”avoimet kehotukset” voisivat tarkoittaa välitöntä asiaan puuttumista. Palaute siis annettaisiin heti. 

2.   Aelred Rievauxlainen: ”ei nuhteita tule esittää heti paikalla ja toisten kuullen”

Aelred Rievauxlainen oli siis tyytymätön Ciceron teokseen ja kirjoitti sille oman vastineensa Hengellisestä ystävyydestä (De spiritali amicitia). Käsittelen epäkronologisesti Aelredia tässä kohtaa juuri sen vuoksi, että hän kommentoi Ciceroa. Aelredin mukaan ystävyysliitto täydentyy ja saa siunauksensa vasta Jumalan ollessa sen yhtenä osapuolena. Sen vuoksi ystävään tulee suhtautua siten kuin suhtauduttaisiin Jumalaan. Tiivistetymmin tämä ajatus tulee esille Aelredin suudelma-vertauksessa: 

”Hengellinen suudelma on luonteenomaista ystäville, jotka pysyvät ystävyyden tosi lain alaisuudessa. Hengellinen suudelma ei nimittäin synny suun kosketuksesta, vaan sydämen kiintymyksestä, ei huulten yhdistymisestä, vaan sielujen liittymisestä toisiinsa Jumalan hengen puhdistaessa kaiken ja hänen läsnäolonsa tuodessa taivaallisen makunsa.” 

    (Suom. Pirkko Haapanen)

Tällainen Jumalan mukanaolo kahden ihmisen välisessä suhteessa esiintyy myöhemmin myös juutalaissyntyisen Martin Buberin (1878 – 1965) Minä ja Sinä -teoksessa (Ich und Du). 

Nuhteluun liittyen Aelred siteeraa Ciceron teoksen 91. passusta kytkien nämä Raamatun lauseisiin. Lisään sitaattiin selityksissä mainitut Raamatun kohdat.

”Pyhä Daavid sanoo: ”Osoittakoon oikeamielinen mies minulle vikani armahtavaisesti ja moittikoon minua, mutta älköön päätäni voideltako syntisen öljyllä.” (Ps 141:5) Teeskentelijä ja juonittelija nostattaa Jumalan vihan. Herramme sanoo tästä profeetan kautta: ”Kansani! Ne, jotka sanovat sinua autuaaksi, vievät sinut harhaan, he ovat hämmentäneet askeltesi suunnan.” (Jes. 3:12) Sillä ”teeskentelevä suu,” sanoo Salomo, ”pettää ystävänsä.” (Sananl. 11:9) Ystävyyttä on tämän vuoksi vaalittava niin, että jos virheiden peittäminen kenties näyttääkin olevan hyväksyttävä tietyistä syistä, teeskentely ei milloinkaan.”

    (Suom. Pirkko Haapanen)

Dialogimuotoisen teoksen keskustelukumppani pyytää nyt Aelredia selvittämään ”teeskentelyn ja peittämisen välistä eroa”. Tässä paljastuu myös ero Ciceroon. Aluksi Aelred kuitenkin noudattelee Ciceron esitystä ”teeskentelystä” jopa runolainauksia myöten, mutta siirtyy sitten puhumaan ”peittämisestä”:

”Peittäminen sitä vastoin on eräänlaista ajan, paikan ja henkilön huomioonottavaa huolenpitoa, tai rangaistuksen tai nuhtelun lykkäämistä ilman sisäistä suostumusta. Sillä jos joku ystävä hairahtuu muiden läsnä ollessa, ei nuhteita tule esittää heti paikalla ja toisten kuullen, vaan asiaa on peiteltävä nuhteluun sopivan paikan puuttumisen vuoksi ja annettava päinvastoin anteeksi hänen tekemänsä niin pitkälle kuin totuutta loukkaamatta on mahdollista, ja odotettava tuttua ja yksityistä paikkaa tarvittavan oikaisun esittämiseksi.”

 (Suom. Pirkko Haapanen)

Aelred lisää vielä, että ”peittelyyn” on myös syytä sen vuoksi, että nuhtelijan ”mieli askartelee useissa asioissa” ja toisaalta nuhdeltava on ”sisäisten kuohujen” vallassa eikä ole kykenevä vastaanottamaan oikaisua. Selityksissä kerrotaan ”peittämisen” alkuperänä olevan Viisauden kirjan 11:24 maininta Vulgatassa, jossa sanotaan että Jumala peittää ja kätkee (dissimulare) ihmisten synnit. Sama kohta Raamatussa kuuluu ”suljet silmäsi ihmisten synneiltä”. Jumala tekee näin siksi, että hänelle kaikki on mahdollista ja että syntiset kääntyisivät. Tarkoittaisiko  Aelred käyttäessään termiä dissimulatio, eli ”peittely”, että nuhdeltava kääntyisi jo ennen kuin häntä ehditään nuhdella?  Eräs selitys ”peittelylle” saattaisi löytyä Benedictus Nursialaisen (400 – 500 luvuilla) 500-luvulla kirjoittamasta Pyhän Benedictuksen luostarisäännöstä. Sistersiläisethän pyrkivät palauttamaan luostarielämän tuon Benedictuksen säännön alkuperäisen hengen mukaiseksi, josta se oli  ajan oloon loitontunut. Yhteisöstä erottamista koskevassa sääntökohdassa sanotaan näin:

”Jos todetaan, että joku veljistä on ollut uppiniskainen tai tottelematon tai ylimielinen tai nuriseva tai jos hän jotenkin on vastustanut pyhää sääntöä ja halveksinut vanhempien veljiensä käskyjä, vanhemmat veljet varoittakoot häntä meidän Herramme ohjeiden mukaisesti yksityisesti kaksi kertaa. Ellei veli paranna tapojaan, nuhdeltakoon häntä julkisesti kaikkien edessä.”

  (Suom.  Tuija Ainosen ja Maiju Lehmijoki-Gardnerin työryhmä)  

Tämän jälkeen seuraa vielä yhteisöstä erottaminen ja ruumiilliset rangaistukset. ”Herramme ohjeilla” tarkoitetaan Matt. 18:15-16 kohtaa: ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan

Pyhän Aelred Rievaux'laisen juhlaa vietetään 12. tammikuuta. Kuva: Wikiipedia.

Pyhän Aelred Rievaux’laisen juhlaa vietetään 12. tammikuuta. Kuva: Wikiipedia.

sanalla’.”  Aelredin ehdotus koskisi siis tuota ensimmäistä muistutusta. Hänen käyttämänsä ”peittely”-termi ei mielestäni ole oikein sopiva kuvaamaan tätä tilannetta. Vulgatan kohdan mukaan se taas vaikuttaa liian mahtipontiselta ihmisen puheeksi. Kun Aelredin ohje on annettu luostariyhteisön jäsenille, saattaa ”peittely” herättää veljestössä epäluuloa ja kateutta, kun rikkomuksen tekijä ei saakaan moitteita ja rangaistusta. Ja entäpä jos sopivaa tilaisuutta nuhteen antamiseen ei tarjoudukaan kohtuullisessa ajassa? Tekeekö nuhtelija ”peitellessään” karhunpalveluksen? Aelred vaikuttaa  ylihuolehtivalta kun ottaa huomioon, että alkuperäisissä benedictiläisluostareissa oltiin valmiit hyvinkin ankariin rangaistustoimiin.

Aelredin ja Ciceron ero näyttää koskevan nuhtelun ajankohtaa. Cicero ei sano eksplisiittisesti milloin nuhtelun olisi tapahduttava. Varovaisesti voisi ajatella, ettei nuhtelunkaan suhteen saanut ”vitkastella”, kuten ei muunkaan avunannon. Miltä nämä tilanteet näyttäisivät kirjoittajien omissa konteksteissa? Jos Ciceron ”avoin” tarkoittaisi ”julkista” nuhtelua, voisi olettaa että muista, jotka kuulisivat nuhtelun, olisi ainakin osa tuntemattomia. Aelredilla tilanne sijoittuu luostariyhteisöön, jossa kaikki tuntevat toisensa. Tämä selittäisi, miksi Aelred haluaa siirtää nuhtelun soveliaampaan ajankohtaan, toisaalta tällöin jää nuhtelun esimerkkiluonne myös piiloon. 

3. Galenos: ”joka haluaa tulla kunnon ihmiseksi, on järjestettävä itselleen avustaja, joka ilmoittaa hänelle kaikista hänen virheistään”

Galenos oli sekä lääkäri että filosofi. Filosofisessa teoksessaan Sielun tunteiden tunnistamisesta ja parantamisesta  (De propriorum animi cuiuslibet affectuum dignotione et curatione) hän neuvoo lukijaansa, kuinka vapautua tunteista jotka saavat käyttäytymään irrationaalisesti. Galenoksen mukaan ihminen ei itse näe omia virheitään. Tämä johtuu siitä, että ihminen rakastaa itseään ja on sokea rakkautensa kohteelle. Hän kuitenkin huomaa virheitä toisten ihmisten käytöksessä. Kun hän voi nuhdella toista tämän virheistä, voivat hänen omatkin virheensä muiden näkenimä tulla hänen tietoonsa. Tämän vuoksi

Galenos. Kuva: Wikipedia.

Galenos. Kuva: Wikipedia.

hyveeseen pyrkivän on valittava itselleen ”valvoja”. Kun tällaisen etsijä on ihmisiä tarkkailtuaan erotellut jyvät akanoista, voi hän tutustua lähemmin valitsemaansa henkilöön. Galenos kirjoittaa:

”Tämä onnistuu, kun vietätte yhdessä pitempiä aikoja. Jos havaitset, että hän on etsimäsi kaltainen, niin kehota häntä joskus, kun keskustelette kahden kesken, ilmoittamaan suoraan, mitä ikinä edellä mainituista tunteista hän sinussa havaitsee. Kerro, että olet hänelle äärimmäisen kiitollinen ja että pidät häntä pelastajanasi, vielä enemmän kuin jos hän olisi pelastanut ruumiisi sairaudelta.”

(Suom. Marke Ahonen)

Sitaatissa mainittuina tunteina Galenos on aiemmin luetellut ”kiivauden, suuttumuksen, pelon, tuskan, kateuden ja ankaran himon.” Näiden vallassa ihminen ei voi toimia järjenmukaisesti. Vaikka Galenoksen kuvauksesta voisi päätellä noiden kahden ihmisen läheisestä tuttavuudesta, ei suhdetta kuitenkaan voi pitää samanlaisena ystävyysliittona, kuin Cicerolla ja Aelredilla. Tuskin ”valvojalta” voi edellyttää sitä ”palvelusalttiutta” josta Cicero puhuu. Galenoskaan ei puhu varsinaisesti ystävästä, vaan käyttää useimmiten erilaisia tehtävänimikkeitä, kuten ”valvoja” ja ”avustaja”.

Ciceron ja Aelredin teoksissa ystävän valintaprosessia käsitellään perinpohjaisesti. ”Valinta” tuntuu tässä yhteydessä kummalliselta. Eikö ystävyys loppujen lopuksi synny vähin erin ja huomaamatta. Galenoksen kuvaamaa suhdetta taas voisi kärjistetysti sanoa instrumentaaliseksi. Mutta eikö luostariyhteisössä koko veljestö ole toistensa ”valvojia”? Aelredin ”peittely”-taktiikan voi nähdä aivan toisenlaisessa valossa, jos sitä tarkastelee Galenoksen näkökulmasta. Mitä mahtaakaan ajatella henkilö, joka odottaa nuhtelua:

”Jos hän lupaa kertoa, kun näkee, että jokin mainituista tunteista valtaa sinut, mutta ei sitten sanokaan mitään, vaikka on kulunut jo useita päiviä ja hän on siis viettänyt aikaa seurassasi, moiti häntä ja kehota uudelleen, entistäkin maireammin, häntä kertomaan välittömästi, jos näkee sinun toimivan jonkin tunteen vallassa. Jos hän sanoo sinulle, ettei ole kuluneena aikana huomannut sinussa mitään sellaista eikä ole siksi sanonut mitään, älä usko heti paikalla äläkä kuvittele, että olet äkkiä muuttunut virheettömäksi. On kysymys jommastakummasta: joko tämä apuun pyytämäsi ystävä ei ole laiskuuttaan viitsinyt valvoa sinua, tai hän arastelee osoittaa virheitäsi ja vaikenee siksi. Tai ehkäpä hän ei halua joutua vihoihisi, sillä hän tietää, että jokseenkin kaikilla ihmisillä on tapana vihata todenpuhujia. Jos asia ei johdu näistä syistä, hän ei ehkä halua auttaa sinua ja vaikenee siksi, tai sitten on kyse jostakin muusta syystä, jota minä en voi kiittää.” 

(Suom. Marke Ahonen)

Kiitokset FM Veli-Matti Rissaselle!

Lähteet

Aelred Rievauxlainen: Hengellisestä ystävyydestä. Johdanto, suomennos ja selitykset Pirkko Haapanen. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. Helsinki, 2011.

Ahonen, Marke: Galenos  Lääkärin kirjoituksia sielusta. Johdanto ja suomennos Marke Ahonen. Basam Books. Helsinki, 2019.

Buber, Martin: Sinä ja Minä. Suom. Jukka Pietilä. WSOY. Juva, 1999.

Cicero, Marcus Tullius:  Vanhuudesta Ystävyydestä Velvollisuuksista. Suom. Marja Itkonen-Kaila.  WSOY. Helsinki, 1992.

Pyhän Benedictuksen luostarisääntö. Toim.  Tuija Ainonen ja Maiju Lehmijoki-Gardner, suom. työryhmä. Basam Books. Helsinki, 2010.

Raamattu. WSOY.  Helsinki, 1992.

Artikkelikuvassa Domenichinon maalaus ”Jumala nuhtelee Aatamia ja Eevaa” (1626). Kuva: Wikipedia.


Avatar photo

Kirjoittaja

Olen kontiolahtelainen kirjailija ja julkaissut esseekokoelmat Kirjoituksia stoalaisuudesta (Kirjokansi, 2015), Brutuksesta - stoalaisesseitä (Kirjokansi, 2016), uudistettu painos esikoisesta (Basam Books, 2021), Stoalaisia kummitusjuttuja & Tuberon saviastioista (Atrain & Nord, 2022) ja Contra Augustinum pro Hippocrate (Atrain & Nord, 2024). Esseet ovat filosofian harrastajan populaarifilosofisia pähkäilyjä.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.