Neuvostomaan lapset -teoksen kansi. Kuva: Into Kustannus.
Kalle Kniivilä (s. 1965) on Joensuussa syntynyt, mutta vuodesta 1987 Lundissa asunut journalisti, joka oli Neuvostoliiton sortuessa Kansan Uutisten Moskovan-kirjeenvaihtaja ja nykyään Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbladetin Venäjään erikoistunut ulkomaantoimittaja. Hänen asiantuntemuksensa perustaa vahvistaa se, että hän on opiskellut venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa.
Kniivilä on viime vuosina julkaissut kolme Venäjään liittyvää tietokirjaa, joista ensimmäinen, ”Putinin väkeä” (2013), sai Suomessa Kanava-tietokirjapalkinnon vuoden parhaana tietokirjana. Sen jälkeen on ilmestynyt ”Krim on meidän – Imperiumin paluu” (2015) ja tänä vuonna tarkasteltavana oleva Neuvostomaan lapset, jonka aiheena ovat Baltian venäläiset vähemmistöt.
Kaikki kolme teosta perustuvat Kniivilän tekemiin haastatteluihin ja niitä täydentäviin tekijän omiin havaintoihin ja analyyseihin. Hän on ilmeisen hyvä luomaan luottamuksellisen suhteen haastateltavien kanssa, sillä nämä kertovat hänelle ajatuksistaan hyvin avoimesti. Kirjat ovat myös taitavasti rakennettuja ja luistavasti kirjoitettuja. Harvoin tietokirjoissa näkee näin kirjoitusvirheetöntä kieltä.
Oletan, että melko monella suomalaisella on Baltian venäläisistä stereotyyppinen käsitys, että he muodostavat kotimaissaan Venäjän etuja ajavan viidennen kolonnan, joka haaveilee Neuvostoliiton paluusta tai ainakin liittymisestä Venäjään. Kniivilän haastatteluista selviää, että sellaiset venäläiset ovat kuitenkin varsin harvassa. Vaikka jotkut heistä arvostelevatkin Viroa, Latviaa tai Liettuaa erinäisistä asioista ja saattavat olla sitä mieltä, että Venäjällä asiat ovat paremmin, he haluavat kuitenkin mieluummin asua nykyisessä kotimaassaan ja tuntevat sen kotiseudukseen. Todellista paluuta Venäjälle tapahtuu vähän.
Kniivilä käsittelee maan kerrallaan ja toteaa aina ensimmäiseksi, millainen on venäläisen vähemmistön kansalaisuustilanne. Viron itsenäistyttyä sen kansalaisuuden saivat automaattisesti vain ne, joiden vanhemmat tai esivanhemmat olivat olleet Viron kansalaisia ennen vuoden 1940 neuvostomiehitystä. Muilta vaadittiin kielikoe, ennen kuin he saattoivat hakea kansalaisuutta. Lähes puolet Viron venäläisistä on edelleen vailla kansalaisuutta tai ottanut Venäjän kansalaisuuden. Mitä vanhempi ihminen on kyseessä, sitä todennäköisemmin hän on ilman Viron kansalaisuutta.
Latviassa ehdot ovat samat kuin Virossa, mutta siellä suurin osa venäjänkielisestä väestöstä on edelleen vailla kansalaisuutta. Vain harvat Latvian venäläiset ovat ottaneet Venäjän kansalaisuuden. Kolmesta Baltian maasta Latviasta tuntuvat löytyvän myös eniten Venäjää ja esimerkiksi sen toimintaa Ukrainassa sympatiseeraavat venäläiset. Liettuan kansalaisuuslinja on Baltian maista kaikkein liberaalein. Maan itsenäistyttyä lähes kaikki sen asukkaat saivat automaattisesti Liettuan kansalaisuuden. Liettuassa on myös paljon vähemmän venäläisiä verrattuna Viroon ja Latviaan.
Venäläisen television seuraaminen muokkaa vahvimmin venäläisen vähemmistön näkemyksiä yhtäältä Venäjästä ja toisaalta omasta kotimaastaan. Kirjaan haastateltu latvianvenäläinen Jelena sanoo, että ”monet Baltian venäläiset kuuntelevat virallisen Venäjän tarinoita, koska haluavat tuntea kuuluvansa jonnekin. Vaikka Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut jo neljännesvuosisata, he eivät vieläkään voi tuntea itseään asuinmaansa täysivaltaisiksi jäseniksi.” Kniivilä toteaa, että suosituin kanava Baltian venäläisten keskuudessa on Venäjän valtion kanava PBK, joka Baltian maita koskevassa uutisoinnissaan ”liioittelee kaikkea, minkä vain suinkin voi tulkita venäjänkielisten sorroksi”. Baltian maat tarvitsisivat selvästi enemmän niissä tehtyä omaa venäjänkielistä ohjelmaa korjaamaan yksipuolisen propagandan aiheuttamaa vahinkoa.
Kaikesta huomaa, miten suuri merkitys kielellä on identiteetin muodostumisessa ja miten helposti oman kielen käytön rajoittaminen nostaa katkeruutta. Tämä käy ilmi monista haastatteluista. Olisi ollut hyvin kiinnostavaa, jos Kniivilä olisi kiinnittänyt huomiota myös ortodoksiseen uskoon venäläisen identiteetin vahvistajana. Siitä ei haastatteluissa valitettavasti tule lainkaan puhe. Kaikkiaan kirja on hyvin valaiseva ja varmasti myös ennakkoluuloja korjaava. Kniivilä suhtautuu haastateltaviinsa sympaattisesti ja pitkämielisesti. Toivottavasti kirja julkaistaan myös Virossa, Latviassa ja Liettuassa – ja Venäjällä.
Arvioitu teos:
Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset. Helsinki: Into, 2016. 295 s.
