Pääsiäisviikolla koettiin elämän kaikki ulottuvuudet, sen huippuhetkistä olemassaolon pohjaan saakka.
Siellä olivat kristillisen kirkon pylväät, apostolit, jotka olivat luvanneet, etteivät jätä, mutta kaikki kuitenkin jättivät ja jopa kielsivät tuntevansa, jotkut montakin kertaa. Ystävistä yksi oli hänet kavaltanut, eikä tämä ystävä ollut kuka tahansa pakana, lainsaarnaaja fariseus tai kirjanoppinut, vaan yksi kutsutuista. Kristityksi kutsuttu luopui Kristuksesta.
Sen takia minua ihmetyttävät jatkuvasti nämä sanat: ”Minä näen teidät vielä uudelleen.” Kaiken kokemansa jälkeen, kaikesta tuskasta huolimatta hän on valmis kohtaamaan kristikunnan uudelleen. Hän toimii käsittämättömällä ja oudoksuttavalla tavalla, kun on valmis kohtaamaan kelvottomia. Monet voisivat varmasti todistaa Paavalin sanoilla: Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. Vainonnut Jumalan maailmaa. Ennen on loukkaava pilkka ja sen jälkeen nöyrä kunnioitus.
Sanat: ”Minä näen teidät vielä uudelleen,” todistavat ja puhuvat anteeksiantamuksen, sovinnon ja parantuneitten ihmissuhteiden puolesta. Mutta nämä sanat todistavat siitäkin, että me kykenemme alkukristittyjen tavoin kyllä löytämään tyhjän haudan, pimeyden ja tietämättömyyden rajan, tiedon sijasta uskoa, historian sijasta myyttejä ja vastauksia vailla kysymyksiä, mutta emme riittävästi ja tarpeeksi paljon oleellista tietoa, joka yksin riittäisi autuuden tilan saavuttamiseksi. Meidän päivämme kääntyy liian nopeasti iltaan, ennen kuin olemme ehtineet tutkia ja havainnoida kaiken mahdollisen.
Oma silmä on kuningas -periaate julistaa johdonmukaisesti, että näkemisessä on jotain kuninkaallista – kuninkaallinen oikeus kaiken yli. Tyhjyyden näkeminen saattaa olla järkyttävä kokemus. Keskiaikaisen Euroopan kristillisyydessä oli Jeesuksen pyhän haudan kultilla tärkeä rooli. Sen vastasymboliksi nousi tuntemattoman sotilaan hauta. Tyhjiä ovat molemmat.
Jeesuksen haavat – tyhjä paikka – puhuivat voimakkaammin kuin hänen kokonainen terve ruumiinsa. Kulttuurimuisti koostuu raunioista, ja 1800-luvulla, jolloin tämä ajattelu oli Euroopassa vallalla, entisöinti ei ollut aina tarpeellista eikä itsestäänselvyys. Kaikkia tämä ei tyydyttänyt eikä tyydytä – haavoja ja halkeamia, tyhjää tilaa ei saisi olla, sillä se vaikeuttaa näkemistä ja sitä kautta myöskin ymmärtämistä.
Hans Holbein nuoremman teos "Noli me tangere" (1524).
Näkemisestä seuraava askel on kosketus, joka on kaikista aistimuksista demystifioivin, vastakohtana näkemiselle, joka on kaikkein maagisin. Kosketuksella otetaan jokainen kosketeltava objekti omaksi.
Jumalallisesta tulee kosketuksen välityksellä täydellisesti inhimillinen. ”Noli me tangere” – älä koske minuun, äläkä kosketa minua lempeydelläsi, pyysi ylösnoussut Magdalan Mariaa.
Evankeliumissa julistetaan autuaaksi kaikki ne, jotka eivät näe, mutta silti uskovat.
Se, että autuus on luvattu ainoastaan ei-näkemisen kautta, jolloin ei nähdä Hänen olemassaoloaan eikä myöskään olemattomuutta, ei kumpaakaan, saattaa kuulostaa näkijöistä hyvin traagiselta.
Sen takia sanat: ”Minä näen teidät vielä uudelleen” viittaavat siihen, että aloite on muualla. Hän löytää meidät, tapaa meidät, ei enää Galileassa, vaan evankeliumissa.
Evankelinen pyhiinvaellusmatka suuntautuu evankeliumien pariin. Sanat ”Minä näen teidät jälleen” ovat esimerkki siitä, että kaikkiin sanoihin ei sovellu se ikivanha uskonpuhdistajien periaate, että kaikki Raamatun tekstit ovat yksinkertaisen selvät. Augustinuksen mukaan jumalallinen viisaus on kätkenyt sanan merkityksen kesyttääkseen työn avulla ihmisen ylpeyden.
Usko ei ole vain jonkin menneen tyhjää toistamista. Toisin kuin monet uskonnolliset teoriat, jotka lupaavat antaa vastauksia kaikkiin kysymyksiin ja ongelmiin, on jokaisen rehellisen kristityn kohdattava tämä elämän tyhjyys rehellisesti, eikä luvattava liian paljon. Siinä suhteessa olemme pelastettuja toivossa, että ”minä näen teidät vielä uudelleen.”
Riho Saard
Kirjoittaja on teologian tohtori ja kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän asuu Tallinnassa.
