HBO-alkuperäissarjan Successionin yhdeksän Emmy-palkintoa ja katsojaluvut HBO:n digitaalisilla alustoilla kielivät kriitikkojen ja yleisön suosiosta. Sarjan ensimmäinen kausi ilmestyi 2018 ja kolmas kausi on meneillään HBO Maxilla Suomessa. Aloitin Successionin seuraamisen viime keväänä ja ensimmäisten jaksojen perusteella sarjan imuun oli vaikea päästä, vaikka sarjan musiikki ihastutti heti. Yhtenä syynä oli hahmojen määrä ja kemioiden monimutkaisuus. Samasta syystä Game of Thrones ei myöskään avautunut minulle heti. Mutta hyvää kannattaa odottaa. Ensimmäisen kauden keskikohdan jälkeen olin koukuttunut ja toisen kauden katsoin loppuun melkein viikossa. Ennen uusimman kauden alkamista katsoin edelliset kaudet uudestaan ja ensimmäinenkin hurmasi eri tavalla kuin aiemmin. Nyt odotan innolla ja hermostuneesti joka viikko uutta jaksoa, jossa kierrokset vain lisääntyvät edelliseen verrattuna. Mikä sitten tekee Successionista niin hyvän ja koukuttavan?
Sarjan ytimessä on ökyrikas amerikkalainen Royn perhe, jota johtaa vahva patriarkka Logan Roy (Brian Cox) isänä. Hänen neljä lastaan ovat Connor (Alan Ruck), Kendall (Jeremy Strong), Siobhan/Shiv (Sarah Snook) ja Roman (Kieran Culkin). Perheen lisäksi Loganin perustama monen miljardin mediakonglomeraatti Waystar Royco on sarjan keskiössä ja tarjoaa taustan Royn perheen statukselle. Digitalisaatiota kannattava yli-itsevarma Kendall ja lapsellisen särmikäs Roman ovat mukana yrityksen johdossa sarjan alusta asti. Logan, jonka hahmoa on usein verrattu mediapohatta Rupert Murdochiin, on kuitenkin selvästi yrityksen sydän ja yllä pitävä voima. Päältäpäin yritysmaailma ja talousasiat voivat tuntua tylsiltä tai liian monimutkaisilta, mutta Successionin tapauksessa ne toimivat näyttämönä perhe- ja ihmissuhteiden draamalle sekä taistelulle valta-asemasta. Loganin johtoasema sekä isänä että yrityksessä ja sen muuttuminen varsinkin hänen ikänsä vuoksi ovat keskeisiä draaman lähteitä.
Successionin tapa käsitellä monimutkaista ja ajoittain väkivaltaista isäsuhdetta sekä sisarusten keskinäisiä suhteita imaisee mukaansa. Ihmiset, joilla on sisaruksia, voivat helposti samaistua tiettyihin lapsenomaisiin piirteisiin Successionin sisarussuhteissa riippumatta katsojan iästä. Kansainvälisen mediayrityksen kontekstissa sarjan keskeisenä teemana toimiikin sisarusten jatkuva isän hyväksynnän ja huomion hakeminen. Jokainen lapsi etsii tätä hyväksyntää eri tavoin – tytär Shiville hyväksyntä tarkoittaa poliittisista arvoista irtautumista. Kendall puolestaan omistautuu Waystar Roycolle ja isänsä hyväksyntää hakien räppää isästään tälle omistetussa tapahtumassa.
Logan käyttää valta-asemaansa häikäilemättä hyväkseen niin toimitusjohtajana kuin isänä. Hän kilpailuttaa lapsiaan keskenään vallanperimys mielessään. Nämä toimivat isänsä hyväksynnän nimissä toisiaan vastaan ja ajoittain yhteen liittoutuen. Royn perheen toiminta on ainutlaatuisesti häiriintynyttä, ja sen jäsenet ovat törkeän turtuneita etuoikeuksiinsa. Tämä käy ilmi erityisesti silloin, kun hahmot ovat vuorovaikutuksessa perheen ulkopuolisten kanssa. Kun Kendall ei kykene oikeuttamaan tekojaan uskottavasti ystävälleen yritysmaailmassa, Stewylle (Arian Moayed), Stewy muistuttaa häntä ihmisyydestä ja lämmöstä, joka puuttuu Loganin patriarkaalisuudesta: “Tässä on käytettävissä ystäväkortti, jos haluat.” (“There’s a friend card here if you want to play it.”)
Ihmisyyteen liittyen Succession osoittaa, miksi moraalisesti kauheita ja avoimen törkeitä hahmoja jaksaa seurata. Vaikka katsoja voi samastua moniin asioihin, Succession muistuttaa usein, kuinka irrallaan niin sanotusta tosimaailmasta sen päähahmot oikeasti ovat. Moraalinen rappeutuneisuus ilmenee varsinkin sisarusten hermostuneen epävarman Greg-serkun (Nicholas Braun) hahmossa. Greg lähentyy sukulaisiinsa ja näyttää, kuinka moraaliset arvot ovat helposti muokattavissa Royn perheen kanssa, varsinkin jos raha liittyy asioihin.
Yritysmaailman korruptio ja sen yhteys nykyiseen poliittiseen ilmapiiriin Yhdysvalloissa näkyvät puolestaan Waystar Roycon ja sen kyseenalaisten toimintatapojen kautta. Vuorovaikutus perheen ja yrityksen ulkopuolisten kanssa tuo jälleen esille, kuinka Waystar Royco eroaa suvaitsevammista mediayhtiöistä. Se näyttää, minkälainen maine avoimen konservatiivisella, Fox-kanavan tapaisella uutiskanava ATN:llä on laajemmissa journalistipiireissä. Näin ollen Succession satirisoi varsinkin Yhdysvaltain republikaanista oikeistoa sekä sen yhteyksiä yritystoimintaan ja mediaan. Samaan aikaan sarjan oma toiminta perustuu tällaisen konservatiivisen yhtiön näkökantaan.
Vaarana voisi olla, että valitun näkökulman takia katsojat alkavat samastua liikaa hahmojen kanssa, mutta Successionin nokkeluus tulee esiin varsinkin kyvyssä saada ihmiset nauramaan sen päähenkilöille. Sarjan luoja Jesse Armstrong onkin puhunut luottamuksesta yleisöön ja sen arvostelukykyyn, kun kyseessä ovat epämoraaliset hahmot. Läpipahojen hahmojen seuraaminen viikosta toiseen olisi tylsää, mutta humoristinen ja särmikäs kirjoitustyyli tekee heidän seuraamisestaan erittäin viihdyttävää. Sarjan musta huumori ja satiirisuus tulevat esiin parhaiten vuorosanoissa, jotka ovat usein joko avoimen rivoja tai melkein runollisia. Arvelen, että kiroilun määrän osalta Successionin kirosanojen käyttö tulee lähelle Martin Scorsesen The Wolf of Wall Streetiä.
Suomenkieliset tekstitykset eivät aina tee kunniaa käsikirjoituksen neroudelle. Olen usein nauranut ääneen monille vuorosanoille, joko niiden kaksimielisyyden tai rehellisen epämukavuuden kokemuksen takia. Hahmojen pelleily ja suoranainen toljailu esimerkiksi Yhdysvaltain senaatin edessä eivät jätä epäilystä sarjan viestistä. Armstrong onkin tunnettu brittikomedioista, Peep Show ja Fresh Meat, joiden tyyli perustuu myötähäpeään ja mustaan huumoriin. Tyyli muistuttaa myös sarjan tuottajan Adam McKayn ohjaamia Yhdysvaltain poliittista eliittiä avoimesti kritisoivia elokuvia, kuten The Big Short ja Vice. Lisäksi Successionissa käytetty kuvaustyyli täydentää komedian tuntua – nopeat zoomaukset hahmojen kasvoihin muistuttavat esimerkiksi Mitchell Hurwitzin Arrested Development -komediasarjaa ja yleisesti mocumentary-tyylisiä komediasarjoja.
Koomisen nokkeluuden lisäksi Succession tasapainoilee taidokkaasti huumorin ja vakavuuden välillä. Noin tunnin pituiset jaksot antavat tilaisuuden käsitellä painavia ja vakavia hetkiä. Tällöin hahmojen ihmisyys ja syvyys tulevat esille. Vitsikkyydessä piilee myös usein viitteitä hahmojen omiin traumoihin tai epävarmuuksiin. Vahvat roolisuoritukset ovat Successionin ylistyksen keskiössä. Esimerkiksi Joe Wrightin Ylpeys ja ennakkoluulo-elokuvan Mr. Darcyna tunnettu Matthew Macfadyen muuttuu aivan erilaiseksi ihmiseksi näytellessään Tomia, Shivin puolisoa, joka tajuaa vähitellen kuinka vaikeaa Royn perheen sisälle on päästä ulkopuolisena. Jeremy Strong taas taitaa Kendallin surullisen koiranpennun ilmeen niin hyvin, että hänen hahmoonsa liittyvä melankolia on silmiinpistävää. Roolisuoritukset tukevat jokaisen hahmon omanlaista traagisuutta. Successionin hahmot tuntuvat näin todellisilta ihmisiltä, mikä tekee heistä mielenkiintoisia. Tästä syystä draamaa yrityssuhteista ihmissuhteiden lisäksi jaksaa katsoa viikko toisensa perään. Sarjan hahmoja voisi analysoida loputtomasti, mikä osoittaa sekä käsikirjoituksen että roolitusten osuvuuden.
Edellä mainitut ominaisuudet eivät kuitenkaan toimisi ollenkaan ilman Successionin musiikkia. Pianonsoittajana ja elokuvamusiikki-intoilijana monesti palkitun Nicholas Britellin (Moonlight, If Beale Street Could Talk, Vice) säveltämää ääniraitaa on ilo kuunnella, vaikkei katsoisi sarjaa. Sarjan alkutekstien teemamusiikki on korvamato sanan parhaassa merkityksessä – yhtenä osoituksena tästä ovat kappaleen yli kahdeksan miljoonaa kuuntelukertaa Spotifyssa. Teemamusiikissa sekoittuvat hip-hopin rytmi ja klassinen musiikki. Ne kuvastavat Successionin keskeisiä teemoja ja Britellin kykyä sekoittaa genrejä. Esimerkiksi Kendallin moderni puoli heijastuu hip-hopissa, kun taas Logan ja perinteiden korostus kuuluvat musiikin klassisissa piirteissä. Britellin tapa keskittyä klassiseen melodiseen pianoon luo taustamusiikkiin ainutlaatuisen piirteen. Tämän lisäksi dramaattinen ja melodiaa mukaileva mahtipontinen orkesterimusiikki luo ajoittain melkein kuninkaallisen ilmapiirin Royn perheen ympärille. Jos yritysmaailma on kuin näyttämö, musiikin dramaattiset orkesterikohdat lisäävät teatraalisuutta ja näytelmän tuntua Successionissa.
Ei siis ole ihme, että Successionin uusin kausi kahden edellisen kauden lisäksi kerää ylistystä esimerkiksi Helsingin Sanomissa, The Guardianissa ja Rolling Stonessa. Sarja on tällä hetkellä yksi lempisarjoistani, eivätkä kolmas kausi ja aiempaa hurjemmat juonenkäänteet ole tuottaneet pettymystä. Jos aloitit Successionin joskus ja ensimmäiset jaksot eivät puhutelleet, kannustaisin jatkamaan katsomista. Sarjan nokkeluus ja se, kuinka tutuiksi rääväsuiset hahmot tulevat, saattavat yllättää myönteisesti.
