Kirkko on kuin intohimonsa kadottanut aviopuoliso, joka näkee vierellään hyvän arjen luotettavan puurtajan. Jotakin tällaista toimittaja Samuli Suonpää hahmotteli, kun häneltä kysyttiin kirkon maineesta. Suonpään mielestä kirkko etsii ydintään hyvän tekemisestä ja eettisistä hankkeista, mutta ei enää perusasiasta.
Vartija-lehden järjestämä paneeli kirkon julkisuuskuvasta pidettiin toukokuussa. Suonpään luonnehdinta kuultiin, kun puheenjohtaja Matti Myllykoski pyysi aluksi keskustelijoita kuvaamaan kirkon yleistä tolaa. Paneelissa olivat mukana Suonpään lisäksi piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen, kehittämiskonsultti Karoliina Nivari ja pastori Heidi Zitting.
Kirkon käsitys itsestään ja julkisuuskuva ovat mielenkiintoinen pari. Toisaalta ne ovat ehkä erkaantuneet toisistaan sen jälkeen kun kirkko ajautui uskonnollisine ilmauksineen, rituaaleineen ja kertomuksineen suomalaisen tapakulttuurin laidalle. Näin on tapahtunut lähinnä kaupungeissa.
Toisaalta ihmiset muodostavat nykyisin käsityksensä kirkosta ja sen asiasta median kautta ja saatu kuva maustaa puolestaan kirkon omakuvaa: toimintaa yritetään suunnitella niin, että ihmisten mielikuvia voitaisiin muuttaa tiettyyn suuntaan. Tämä kierre oli jonkinlaisena erottelemattomana taustatekijänä mukana keskustelussa. Kukaan keskustelijoista ei voimakkaasti ottanut kantaa siihen, minkä painoarvon tai merkityksen julkisuuskuva ylipäänsä ansaitsee.
Kristuksen puuhakas puoliso ja kaikkien yhteinen äiti
Yksi asia on tutkimusten mukaan selvä: kirkon yleisesti arvostetuin puoli on vanhan avioliiton tapaan hyvän tekeminen. Kriittisten uskonnollisten äänien mukaan tämä on huono tai kummallinen suunta. Suonpää ei kuitenkaan nimennyt kirkon perusasiaksi evankeliumia tai uskonkappaleita, jotka usein asetetaan hyvän tekemisen kilpailijaksi kirkon omassa identiteetissä. Hän jatkoi avioliittoanalogiaa sanoen, että kirkko ei enää etsi itseään intohimoisesta rakkaudesta.
Avioliitto-kuva on varsin hauska siksi, että kirkko on vanhastaan kutsunut itseään Kristuksen puolisoksi. Perhesuhteiden kielellä kirkko on siinä mielessä tanakasti suomalaisten mielissä aina, kun asiat ovat huonosti: siltä pyydetään ja odotetaan apua, tukea ja lempeyttä, mutta se myös on syypää moniin ongelmiimme, kuten suvaitsemattomuuteen, synkkyyteen, ahdasmielisyyteen ja työnarkomaniaan. Varmaa on myös se, että kirkko on kaikkien mielestä vähän viallinen. Sitä saa ja voi arvostella monesta suunnasta eikä se pane pahakseen, vaan kuuntelee kiltisti.
Hengellisiä valintoja on tehty vasta muutama vuosikymmen
Pastori Heidi Zitting kertoi tehneensä paneelikeskusteluun valmistautuessaan kokeen omassa ystäväpiirissään ja kysynyt kirkkopassiivisilta ystäviltään mielikuvia. Kirkko on niissä konservatiivinen, vanhoillinen, rituaaliriippuvainen ja myönteistä siinä on ihmisarvon puolustaminen kovana aikana. ”Emme ole onnistuneet puhumaan henkisyydestä. Tämän joudumme myöntämään, koska ihmiset kääntyvät new agen puoleen. Kastetta ja muita mysteerejä ei ole osattu pukea sanoiksi ja luterilaisuudesta puuttuu kokemuksellisuus”, Zitting pohti.
Ihmiset valitsevat hengellisyytensä muodot itse ja tekevät sen suhteen aktiivisia valintoja. Kirkko on Suonpään mukaan siihen nähden yhä aivan valtavan kokoinen, totesi toimittaja Suonpää. ”Koko kysymys kirkon sanoman tai sanomisen onnistumisesta on ollut olemassa vasta uskonnonvapauden ajan”, hän sanoi.
Suonpään mukaan kirkkoonkuulumisluvut ovat ”pohjoiskorealaista” tasoa. ”Kirkon jäsenkäppyrät huolestuttavat, vaikka missään länsimaisessa demokratiassa eivät ihmiset tässä mittakaavassa kuulu yhteen uskonnolliseen yhteisöön”, hän totesi.
Viestintäkonsultti Karoliina Nivari katselee työkseen asiaa siitä näkökulmasta, miten kirkko näkyy siellä, missä ihmiset mielikuvia rakentavat: somessa. ”Esimerkiksi Youtube on nuorten hakukone netissä. Kirkon toimintaympäristö on muuttunut, mutta kirkko ei niinkään”, hän sanoi.
Jyri Komulainen näki muutoksen tapahtuneen oman elämänsä aikana: ”Maa jossa kasvoin, oli kristillinen. 1980-luku oli aatteettomin historian aika, jolloin sekularisaatio todella vaikutti. Silloin ei ylipäänsä ollut aatteita tai ideologioita ja kirkon naispappeus toteutui siinä kohdassa. Samoin new age tuli Suomeen laajassa mielessä samalla vuosikymmenellä.”
Komulainen totesi, että kirkko muistuttaa yhteiskunnassa Kansaneläkelaitosta, jonka palveluja käytetään, mutta josta ei etsitä itsensä kehittämisen välineitä. Self help ja uushenkisyys on tullut markkinoille tarjoamaan ihmisille henkisyyttä. Toisaalta voisi ajatella, että kirkko pyrkii auttamaan niitä, joille myös Kela on välttämätön. Sairaalat, vankilat, kriisissä olevat perheet ja yhteisöt sekä koululaiset, lapset ja vanhukset nauttivat laajasti kirkon ammattimaisesta avusta, mutta tästä ei tehdä suuria otsikoita.
Luterilaisuudesta puuttuu profeetallisuus
Suonpään mukaan kirkko markkinoi tehokkaasti tekemäänsä hyvää, muttei sisältöään. Zittingin mukaan hyvän tekeminen ja sisältö ovat sisäkkäin eikä niitä voi erottaa toisistaan. Kirkossa on hänen mukaansa Pyhä Henki. Mutta puheenjohtajana toiminut Myllykoski teki kiperän kysymyksen panelisteille: näkyykö se Henki kirkon ihmisissä?
Ensin pitäisi tietää, keitä ovat kirkon ihmiset. Zittingin mukaan kirkon ääni on yhä liiaksi puhuvien päiden, kuten piispojen lausuntojen varassa. Nivarin mukaan kirkko on viestintänsä kanssa legitimiteettikriisissä: kirkon arvot eivät ole sen jäsenten arvoja eikä oikein tiedetä, kuka voi puhua kirkon suulla. Nivarin mukaan on suuri puute siinä, ettei tavallisilla seurakuntalaisilla ole kirkon toimintaan sisäänrakennettua tilaa puhua julkisesti.
Komulaisen mielestä kirkossa pohditaan yleisesti aivan liikaa itseä, siis sitä, mitä on kirkko. ”Kirkko on ainoastaan Jumalan valtakunnan edustaja. Nykyinen suunta, kehitys kohti verkostomuotoista yhteiskuntaa voisi johtaa myös verkostomaiseen, ihan uudenlaiseen kirkko-oppiin. Sehän sopisi oikein hyvin Paavalin näkemykseen”, hän mietti. Suonpään mukaan suurimmalle osalle suomalaisista tärkeintä kirkossa on se, mitä joskus kutsutaan sijaisuskonnollisuudeksi: siellä joku uskoo ja suorittaa rituaaleja. ”Ihmisille on tärkeä ajatus, että joku sinne menee ja sytyttää kynttilät. Ajatus siitä, että edes papit uskovat, on ihmisille tärkeä”, hän sanoi.
Komulaisen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon suurin vaara on paternalismi – se että joku ylhäältä päin puhuu hengellisistä asioista. Diakonisen, ihmisiä auttavan ja palvelevan asenteen sijaan pitäisi löytää profeetallinen näky tehtävästä. Komulaisen mukaan Lutherin ajan säätyoppi on uinut reformaation teologian sisällä kirkkoon ja aiheuttaa yhä sitä, ettemme osaa lukea Raamattua yhteiskunnallisella otteella. Hän uskoi, että maailmanlaaja vapautuksen teologinen kristillinen tietoisuus olisi tila, johon voisimme kirkkoa päivittää ja verrata. Suonpää oli kirkon yhteiskunnallisten mahdollisuuksien suhteen selvästi pessimistisempi. ”Vapautuksen teologia ei ole ollut vallankumousvoima vaan tapa yrittää saada kristinusko mahtumaan nykyaikaan”, hän sanoi.
Yleisössä virisi keskustelua, jossa pidettiin auttamista kirkon vanhimpana ja olennaisimpana tehtävänä. Joku kysyi, mihin kirkkoa tarvitaan, kun yhteiskunta kehittyi pitämään huolta koulutuksesta, terveydenhoidosta ja turvallisuudesta. Voisi tietenkin kysyä, tarvitaanko sitä nyt siinä tapauksessa menneitä vuosikymmeniä enemmän, kun yhteiskunnan huolenpito alkaa olla epäluotettavaa.
Ulkokehällä olevat uutena auttamisen kohteena
Siinä missä kirkon hyväntekeminen, auttava ja palveleva asenne nousi keskustelussa keskeiseksi kirkon tunnusmerkiksi ja ihmisten arvostuksen kohteeksi, siinä nähtiin myös ongelmia. Kun autetaan, syntyy auttajan ja autettavan väliset roolit. Niistä käsin toinen on aina riippuvainen toisesta ja toinen toisen yläpuolella. Suonpään mukaan kirkon yksi ongelma on siinä, että se jakaa ihmisiä auttajiin ja autettaviin.
Viime vuosikymmeninä on alettu puhua myös uudesta vähäosaisten ryhmästä: irrallisista, ulkokehällä olevista, ulkopuolisista. Tämä ryhmä koostuu etenkin kaupunkilaisista nuorista aikuisista, joille kirkko on yhdentekevä. Siitä alettiin puhua, kun kirkossa tehtiin asiakastutkimuksia. Ongelma on siinä, että osittain puhumme ihmisistä, jotka eivät tiedä mitä ihmettä he kirkolla tekisivät. Mutta se tulee varmasti olemaan kirkolle sekä identiteetin että imagon kannalta vahingollista, jos se puhuu ihmisistä alentuvasti.
”Kirkossa aina jauhetaan, että ihmiset ovat kiinnostuneita vääristä asioita, erityisesti toimittajat”, toimittaja Suonpää totesi. ”Se johtuu siitä, että kaikesta muusta kuin hengellisyydestä kirkko osaa puhua. Hengellisyydestä taas on vaikea puhua, koska pelkäämme vääräoppisuutta. Eikö opin tehtävä ole alusta saakka ollut kuvata sitä, mihin uskomme? Sen sijaan että uskontunnustus olisi iloinen asia, se on kuitenkin vaatimuslista. Oppi kahlitsee. Sen sijaan sitten puhutaan mieluummin ympäristöpalkinnoista tai ruokajakeluista, joista on helpompi puhua.”
