Jo useita vuosia on ollut käynnissä humanismin, so. humanististen tieteiden ja oppiaineiden, alasajo. Kun yliopistojen ja koulujen resursseja on vähennetty sekä lukion jatko-opintovalintasysteemi on muutettu, niin vähennykset ja jatko-opintopisteytyksien huononnukset ovat kohdistuneet yleensä humanistisiin oppiaineisiin: katsomusoppiaineisiin eli uskontoon ja elämänkatsomustietoon, filosofiaan, kieliin, esimerkiksi saksaan, ranskaan, venäjään ja espanjaan. Näitä merkittäviä (maailman)kieliä lukee Suomen lukiolaisista enää vain kourallinen. Latinaa, länsimaisen sivistyksemme peruskieltä, lingua francaa, ja romaanisten kielten kantakieltä, opiskelee vain ani harva. Tähänkö on tyytyminen? Ei suinkaan!
Julkisuudessa humanististen tieteenalojen edustajat ovat olleet yllättävän vaitonaisia, vaikka heidän edustamiaan oppiaineita on toisinaan lyöty kuin vierasta sikaa. Vain muutamat akateemiset ovat olleet äänessä puolustamassa omia oppiaineitaan, tieteenalojaan, ja asemiaan. Näin siitä huolimatta, että humanismille vihamielinen tai ainakin vähättelevä, tyyliin “kaiken maailman (humanisti)dosentit”, tendenssi on jatkunut jo pitkään. Mikä tai ketkä ovat heidät näin vaientanut? Miksi humanististen tieteiden edustajat eivät ole näkyvästi liittyneet yhteen ja ryhtyneet määrätietoisesti ajamaan yhteisiä ja elintärkeinä pitämiään intressejään? Minne Suomesta on kadonnut kriittinen ja valveutunut intelligentsia, älymystö!
Ovatko humanististen tieteiden edustajat toimineet väärin niin, että heitä tulisi syyttää saamattomuudesta? He eivät ole niinkään toimineet väärin, mutta heidän agendansa ei ole mennyt perille ainakaan siten, että se olisi vaikuttanut oleellisesti humanististen oppiaineiden hyvän aseman säilymiseen tai jopa paranemiseen.
Aluksi melkein huomaamatta ennen muuta 2010-luvulla tieteenaloja koskevat erilaiset järjestelyt ja yleinen yhteiskunnallinen eetos alkoivat luisua laaja-alaisen sivistyksen vastaiseen suuntaan. Tietenkin voidaan sanoa, että hiljaisia signaaleja olisi pitänyt kuulla ja kuunnella tarkemmin kuin tehtiin. Mutta on ymmärrettävää, että vain kovin harvoilla oli, moniin uuvuttaviin pakollisiin työtehtäviin liittyvien välttämättömien intressien takia, aito mahdollisuus vahvasti reagoida näihin signaaleihin. Näin ollen vallan kulisseissa asiat etenivät kukonaskeleilla kovin kummalliseen ja humanistisen eetoksen kannalta tarkastellen huonoon suuntaan.
Jotkut akateemiset ovat kyllä olleet aktiivisesti peräänkuuluttamassa humanismin ja laaja-alaisen sivistyksen merkitystä. Mutta vaikka näin onkin tapahtunut, niin tiedämme, että valittu humanististen oppiaineiden edistämis- ja/tai puolustusstrategia ei ole onnistunut. Tämän takia on aika päivittää toimintastrategia ja koota humanististen alojen ihmiset, esimerkiksi yliopistojen humanistiprofessorit ja koulujen humanistiopettajat, yhteen luomaan uudet ja entistä paremmat toimintasuunnitelmat, jotka voidaan jalkauttaa mahdollisimman laajalle yhteiskuntaan, sen eri elämänalueille. Näin tulee tehdä, jotta saadaan menestyksellisiä välineitä, voinee jopa sanoa, humanististen oppiaineiden eloonjäämistaisteluun.
Meidän on välttämätöntä tuoda esiin vahvasti ensiarvoisen tärkeänä pitämämme humanististen tieteiden agenda, muuten asiamme eivät etene, vaan edustamiemme oppiaineiden ja myös meidän käy kyllä huonosti. Meidän tulee käydä vuoropuhelua toistemme, myös tietenkin eri tavoin ajattelevien, kanssa, jotta juuri tähän tehtävään sopiva strateginen ajattelumme kehittyisi ja omat sekä yhteiset asiat edistyisivät. Mutta emme useinkaan rohkene toimia niin, vaan puhumme asioista pelkästään samanmielisten – tai vielä pahempaa – emme kenenkään kanssa. Mitä me oikein pelkäämme?
Pelkäämme sitä, että “humanistiääntämme” ei kuulla, tai jos kuullaan, tulemme väärinymmärretyksi, naurun tai jopa pilkan ja halveksunnan kohteiksi. Kaikkein eniten pelkäämme sitä, että omatkin, siis muut humanistiprofessorit ja -opettajat, jättävät meidät aivan yksin!
Nimittäin myös oman ryhmän jäseniä saatetaan pitää uhkana, jos he ajattelevat eri tavoin. Miksi ryhmän jäsenten pitäisi ajatella samalla tavoin? Ryhmähän on parhaimmillaan juuri silloin, kun se sallii erilaisuuden käyttäen sitä luovana voimavaranaan.
Intialainen Nobel-kirjailija ja filosofi Rabindranath Tagore (1861-1941), jota myös kansallisrunoilijamme Eino Leino ihaili, opetti: “Mieli ei saavuta todellista vapautta hankkimalla tiedon aineksia tai omaksumalla toisten ihmisten ajatuksia, vaan muodostamalla omat arviointiperusteensa ja kehittämällä omia ajatuksia.”
Tagoren ajatus rohkaisee meitä omaehtoiseen ajatteluun yhdessä toisten itsenäisten humanististen oppiaineiden edustajien, luovien persoonien, kanssa. Ilman itsensä likoon laittamista meillä ei ole oikein mitään toivoa aikaansaada tärkeiden humanististen alojen asioiden menestykselliseen hoitamiseen tarvittavaa tietoa ja yhteishenkeä.
Viime kädessä myös meidät humanististen tieteiden tieteiden edustajat passivoi ja vaientaa meidän omat pelkomme tulla hylätyiksi, arvottomiksi ja nimettömiksi. Kun ymmärrämme sen, mutta emme anna sille valtaa, pääsemme kappaleen matkaa – yhdessä – eteenpäin. Pelko pois ja rinta rottingilla täysin sydämin humanististen tieteenalojen ja koulun oppiaineiden puolesta!
Tässä merkittävässä tehtävässä auttaa myös se, että tiedämme olevamme ainutlaatuisen tärkeällä asialla. Käsissämme ei ole ainoastaan humanististen tieteenalojen ja oppiaineiden, vaan koko ihmiskunnan ja maapallon säilymisen, kohtalonkysymys.
Rohkeaa ja vuorovaikutteista sekä perenniaalista, “ikuista”, humanististen tieteenalojen ja oppiaineiden elävöittävää ”aktivistista” elämää meille kaikille!
Artikkelikuvassa Rabindranath Tagore.
